Pyhä Foti, Moskovan ja koko Venäjän metropoliitta

Pyhä Foti oli syntyjään kreikkalainen ja kotoisin Peloponnesoksen eteläkärjestä Monembasian pikkukaupungista. Jo nuorena hän vihkiytyi munkiksi. Vuonna 1408 Monembasian metropoliitta Akakios lähetti Fotin tapaamaan Konstantinopolin patriarkka Matteusta (1397−1410). Vierailun aikana nousi esille kysymys kaksi vuotta tyhjänä olleen Venäjän metropoliitan viran täyttämisestä.^* Patriarkka Matteus päätti valita tehtävään oppineisuudestaan ja pyhästä elämästään tunnetun Fotin, joka vihittiin piispaksi syyskuun 1. päivänä 1408. Seuraavana vuonna hän saapui Venäjälle.
^{*) Venäjän kirkon johtava piispanistuin oli ollut tyhjänä pyhän Kiprianin kuolemasta vuodesta 1406 lähtien.}

Vietettyään puoli vuotta Kiovassa ja järjesteltyään eteläisten hiippakuntien asioita pyhä Foti ymmärsi, ettei Venäjän kirkon hengellinen keskus voi jäädä Kiovaan, joka oli monessa suhteessa riippuvainen katolisesta Puolasta. Samaan tapaan kuin edeltäjänsä, jotka olivat siirtäneet residenssinsä ensin Vladimiriin ja sitten Moskovaan, Foti asettui pääsiäisenä 1410 Moskovaan.

Pyhä Foti johti Venäjän kirkkoa 22 vuotta. Tataarien ryöstöretkistä, sodista ja ruhtinaiden välisistä kiistoista huolimatta hän vahvisti Moskovan hengellistä merkitystä ja rakensi sen kirkollista elämää.

Huhtikuussa vuonna 1430 pyhä Foti sai enkeliltä tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Hän antoi henkensä rauhassa Herralle vuonna 1431 Jumalansynnyttäjän viitan pyhäinjäännökseksi asettamisen juhlapäivänä, niin kuin hänelle oli ennalta ilmoitettu.

Pyhä Stefanos Suuri, Moldovan ruhtinas

Pyhä Stefanos Suuri nousi Moldovan valtaistuimelle vuonna 1457 aikana, jolloin unkarilaiset, turkkilaiset ja tataarit jatkuvasti uhkasivat ruhtinaskuntaa. Ensimmäisinä hallitusvuosinaan hän kävi voittoisia taisteluja Transilvaniassa, jossa hän torjui Unkarin kuninkaan maahantunkeutumisyrityksen ja ajoi Turkin kanssa liittoutuneen voivodi Radun ulos Valakiasta. Myöhemmin hän voitti 120 000-päisen osmaniturkkilaisten armeijan vain 40 000 kristityn sotilaansa voimin. Kun osmanit valmistelivat uutta hyökkäystä, Kristuksen soturiksi kutsuttu Stefanos yritti koota kaikkien kristillisten ruhtinaiden koalitiota, mutta moldovalaiset joutuivat lopulta kohtaamaan ilman apua turkkilaisten 150 000 miehen armeijan, jota sulttaani itse johti. Stefanos teki vastarintaa voimiensa mukaan, mutta pakeni sitten Puolaan turkkilaisten ryöstäessä hänen valtakuntaansa. Kun maahantunkeutujat olivat vetäytyneet, hänen onnistui ottaa takaisin suuri osa maasta taistellen paitsi ulkomaalaisia myös kotimaisia pettureita vastaan. Viimeisinä hallitusvuosinaan hän voitti turkkilaiset, puolalaiset ja unkarilaiset onnistuen säilyttämään Moldovan ortodoksisen ruhtinaskunnan yhtenäisenä.

Uskovana miehenä ruhtinas ei luottanut vain omiin voimiinsa vaan Jumalaan hengellisen isänsä, pyhittäjä Daniel Voronetsilaisen (14.12.) esirukouksien avulla. Huolimatta lukemattomista koetuksista Stefanos hallitsi alamaisiaan viisaasti 47 vuoden ajan kehottaen heitä yhdessä vastustamaan kristinuskon vihollisia. Hän lupasi rakennuttaa kirkon tai luostarin jokaista voitettua taistelua kohden, ja ristin kautta hän saavutti niin monta voittoa, että Moldovaan, muihin Romanian ruhtinaskuntiin ja Athokselle voitiin rakentaa 44 kirkkoa ja luostaria, joiden hienostunut tyyli todisti Bysantin säilymisestä Bysantin jälkeen.

Stefanos oli ennen kaikkea ortodoksisuuden puolustaja, joka kirjeessään kaikille kristillisille kuvernööreille kehotti heitä yhdistymään muslimien uhkaa vastaan ja sanoi olevansa valmis kuolemaan puolustaessaan kristinuskoa. Hän itse paastosi, rukoili kansan pelastuksen puolesta ja antoi runsaita lahjoituksia varsinkin vaaran aikoina. Hänen oikeudenmukaisuudestaan ja kristillisestä mielestään todistavat hänen sanansa, jotka hän kirjoitti pajari Michulle, uskonluopiolle, joka kuului Stefanoksen isän salamurhaajien joukkoon: ”Olen antanut sinulle anteeksi ja karkottanut kaiken suuttumuksen ja vihamielisyyden sydämestäni.”

Pyhä Stefanos, joka piti aina kuoleman ajatuksen mielessään, ei arvostanut maallista loistoa vaan odotti taivasten valtakunnan lupausten täyttymystä. Hän nukkui pois rauhassa 2.7.1504 kehotettuaan sitä ennen aatelisia säilyttämään yhtenäisyyden maan puolustamiseksi ja kansan hyväksi. Hänet haudattiin suuren surevan joukon läsnä ollessa hänen itsensä perustamaan Putnan luostariin, missä hänen hautansa päällä on siitä lähtien palanut lampukka.

Pyhä uusmarttyyri Lampros

Lampros oli nuori kreikkalaismies, joka pakotettiin käänty- mään islamiin ja ympärileikattiin väkisin. Hän kuitenkin hylkäsi islamin ja palasi kristinuskoon heti tilaisuuden tullen. Tämä oli vastoin islamilaista lakia, mistä syystä hänet surmattiin Makrissa vuonna 1835. Makrin vanha kreikkalainen kaupunki tunnetaan nykyään turkkilaisella nimellä Fethiye, mutta kreikkalaiset perustivat sen muistoksi Kreikan itärannikolle Nea Makri -nimisen kaupungin.

Pyhä Johannes (Maximovich), Shanghain ja San Franciscon arkkipiispa

Pyhä Johannes syntyi vuonna 1896 Adamovkan kylässä Harkovin läänissä ja sai kasteessa nimen Mihail. Hän kuului Maximovichin aatelissukuun, josta oli lähtöisin myös toinen pyhä Johannes, Tobolskin metropoliitta (10.6.). Mihail oli lapsesta lähtien hyvin uskonnollinen. Hän rakasti pyhien elämäkertojen lukemista. Niiden henki täytti hänet kokonaan ja hän alkoi elää niin kuin pyhät. Poltavan kadettikoulun jälkeen hän olisi halunnut opiskella teologiaa Kiovan hengellisessä akatemiassa, mutta vanhempien toivomuksesta hän suoritti oikeustieteen opinnot Harkovin yliopistossa (1918) ja työskenteli sen jälkeen jonkin aikaa Harkovin oikeudessa. Harkovin arkkipiispa Antonista (Khrapovitsky, 1863−1936) tuli jo opiskeluaikana hänen hengellinen ohjaajansa.

Venäjän vallankumousta seuranneen sisällissodan aikana Mihailin perhe emigroitui Jugoslaviaan, jossa hän suoritti teologian opinnot Belgradin yliopistossa. Metropoliitta Antoni Khrapovitsky, yksi venäläisen emigraation arvovaltaisimmista piispoista, joka myös oli paennut Jugoslaviaan, vihki Mihailin munkiksi (1926) antaen hänelle nimen Johannes hänen kaukaisen pyhän sukulaisensa mukaan. Pian hänet vihittiin pappismunkiksi.

Johannes nimitettiin serbialaisen Bitolin pappisseminaarin opettajaksi Ohridin hiippakuntaan. Isällisellä suhtautumisellaan hän juurrutti opiskelijoihin korkeat hengelliset ihanteet. Opiskelijat myös panivat ensimmäisinä merkille hänen askeettisen elämäntapansa, joka teki heihin suuren vaikutuksen. Tehtyään kierroksen asuntolassa Johannes vietti loppuyön rukoillen. Hän nukkui vain tunnin tai kaksi joko istualtaan tai ikoneiden eteen kumartuneena. Myöhemmin hän kertoi, ettei hän munkkivihkimyksensä jälkeen koskaan asettunut makuulle nukkumaan. Hän söi vain kerran päivässä vähän ennen keskiyötä. Suuren paaston aikana hän nautti vain kirkkoleipää ja paastosi täydellisesti ensimmäisen ja viimeisen paastoviikon.

Hiippakunnan piispa pyhä Nikolai Velimirović (5.3.) rakasti ja arvosti nuorta pappismunkki Johannesta. Kerran tehdessään lähtöä seminaarista hän kääntyi pienen opiskelijajoukon puoleen ja sanoi: ”Lapset, kuunnelkaa isä Johannesta. Hän on Jumalan enkeli ihmishahmossa.” Seminaarilaiset itsekin vakuuttuivat, että isä Johannes eli enkelimäistä elämää. Hänen vaatimattomuutensa ja kärsivällisyytensä olivat kuin suurilla kilvoittelijoilla. Jumalan lahjana hänellä oli myös poikkeuksellisen hyvä muisti.

Vuonna 1934 Venäjän Pakolaiskirkon synodi päätti vihkiä isä Johanneksen Shanghain piispaksi. Hänet kutsuttiin Belgradiin. Siellä hän tapasi erään tuttavansa, jolle hän kertoi tulleensa kaupunkiin sekaannuksen vuoksi: joku pappismunkki Johannes aiottiin vihkiä piispaksi ja erehdyksessä paikalle oli kutsuttu hänet. Seuraavana päivänä tavatessaan tuttavansa uudelleen hän sanoi, että erehdys oli suurempi kuin hän oli arvannutkaan: vihittävä oli hän itse. Kun hän yritti kieltäytyä vedoten puhevikaansa, hänelle vastattiin, että profeetta Mooseksella oli ollut sama vika.

Nuori piispa Johannes saapui Shanghaihin vuonna 1935. Hän alkoi heti tukea ja lohduttaa venäläisiä, jotka olivat paenneet Kiinaan puna-armeijan valtaamasta Siperiasta. Hän alkoi koota yhteen jurisdiktioriitojen jakamia ortodokseja ja järjesti apua kaikkein köyhimmille. Hän saattoi loppuun Jumalansynnyttäjälle omistetun kirkon ja seurakuntatalon rakentamisen ja huolehti lasten hengellisestä opetuksesta. Hän kierteli jatkuvasti kaduilla etsien sairaita ja orpoja lapsia, niin venäläisiä kuin kiinalaisia. Hänen perustamassaan pyhittäjä Tiihon Zadonskilaisen nimeä kantavassa orpokodissa oli aluksi kahdeksan lasta. Kun kommunistien valtaantulo pakotti yhteisön vuonna 1949 pakenemaan ensin Filippiineille ja sitten Yhdysvaltoihin, lastenkotilapsia oli jo parisataa. Kaikkiaan sen suojissa ennätti kasvaa 3500 lasta. Piispa Johannes oli itse mukana venäläisten emigranttien kaikissa hyväntekeväisyyshankkeissa. Hän innoitti rakennuttamaan kirkkoja, sairaalan, ruokalan ja vanhainkoteja.

Monista maallisista toimistaan huolimatta Johannes pysyi vieraana maailmalle. Hän jopa lisäsi askeettisia kilvoituksiaan. Liturgian hän toimitti joka päivä. Koskaan hän ei jättänyt jumalanpalvelusta väliin. Jatkuva seisominen sai hänen jalkansa turpoamaan ja ne alkoivat märkiä, mutta hän kieltäytyi menemästä sairaalaan. Viimein hän joutui antamaan periksi huolestuneiden seurakuntalaisten vaatimuksille, mutta jo samana iltana hän oli jälleen kirkossa toimittamassa vigiliaa.

Pyhä Johannes tyytyi kehnoon vaatetukseen. Hän käytti vain ohuita sandaaleja, jotka hän usein antoi jollekin köyhälle. Jumalanpalvelukset hän toimitti joidenkin ihmisten suureksi harmiksi aina paljain jaloin. Pyrkien askeesin kautta kohti Jumalaa kuten muinaisaikojen isät hän sai Jumalalta ennalta näkemisen lahjan, jota hän käytti ihmisten pelastukseksi. Hän käytti suuren osan ajastaan vierailemalla sairaiden luona, vei heille pyhää ehtoollista ja Jumalan läsnäolon tuntua. Hän ei kääntänyt selkäänsä vangeille eikä psyykkisesti sairaille, vaan kävi itse vankiloissa ja mielisairaaloissa. Hänet näki usein Shanghain kaduilla myöhään illalla sauva kädessään ja päällysviitan helmat hulmuten matkalla tapaamaan jotakuta kärsivää. Hänen rukoustensa kautta tapahtui sairaiden paranemisia.

Japanilaisten miehityksen aikana Shanghain venäläinen yhteisö oli jatkuvasti vaarassa, mutta pyhä Johannes jatkoi toimintaansa ja vieraili aina siellä, missä häntä tarvittiin. Kommunistien valtaantulon myötä Shanghain venäläiset pakolaiset, viisituhatta henkeä, evakuoitiin vuonna 1949 Filippiineille eräälle saarelle, joka oli altis taifuuneille. Johanneksen rukoukset kuitenkin suojelivat pakolaisleiriä koko sen 27 kuukauden ajan, jonka he viipyivät saarella. Pian pakolaisten lähdettyä leiri tuhoutui valtavassa taifuunimyrskyssä.

Johannes näki paljon vaivaa hankkiakseen pakolaisille maahanmuuttoluvan Yhdysvaltoihin. Kun hän oli saanut hengellisen laumansa asiat järjestymään, hänet itsensä nimitettiin vuonna 1951 Venäjän Pakolaiskirkon arkkipiispaksi Länsi-Eurooppaan. Hänen piispanistuimensa oli ensin Pariisissa, sitten Brysselissä.

Johannes ei tyytynyt huolehtimaan vain venäläisten emigranttien tarpeista, vaan oli kaikin puolin kiinnostunut ortodoksisuuden vahvistamisesta lännessä. Hän kiinnostui ennen kirkon jakaantumista eläneistä läntisistä pyhistä ja teki työtä palauttaakseen heidän liturgisen muistelunsa. Euroopassa samoin kuin Kiinassa ja myöhemmin myös Yhdysvalloissa Johannes antoi Jumalan lain ohjata käyttäytymistään eikä välittänyt sovinnaisista tavoista. Tämä herätti joissakin ihmisissä kritiikkiä häntä kohtaan, toisissa taas ihailua. Monet pitivät häntä nykyajan houkkana. Monet ranskalaiset ja alankomaalaiset löysivät ortodoksisuuden pyhän Johanneksen innoittamina. Kerran eräs katolinen pappi vakuutti seurakuntalaisilleen, etteivät pyhyys ja ihmeet olleet vain menneiden aikojen asioita, ja huudahti: ”Katsokaa, pyhä mies kulkee Pariisin kaduilla tänäkin päivänä: Johannes Paljasjalkainen!”

Pyhä Johannes tunnettiin monissa Euroopan sairaaloissa piispana, joka saattoi rukoilla kuolevan vuoteen äärellä koko yön. Hän pelasti monia saatuaan Jumalalta ilmoituksen uhkaavista onnettomuuksista. Joskus hän ilmestyi niille, jotka erityisesti tarvitsivat häntä.

Vuonna 1962 Johannes lähetettiin kiireesti San Franciscoon palauttamaan rauha venäläiseen yhteisöön, jossa katedraalin rakentamiseen liittyvät asiat olivat aiheuttaneet eripuraa ja syvän kriisin. Seuraavana vuonna paikallisen piispan kuoltua hänet nimitettiin Länsi-Amerikan ja San Franciscon arkkipiispaksi. Kuten aikanaan Kiinassa hän joutui aloittamaan tilanteesta, jossa kirkon rakentaminen oli keskeytynyt ja riidat repivät yhteisöä. Hänen tulonsa pani asiat liikkeelle ja kahden vuoden kuluttua kultakupolinen katedraali oli pääpiirteissään valmis. Johannes itse joutui kuitenkin panettelun ja hyökkäyksen kohteeksi. Hänet haastettiin siviilioikeuteen vastaamaan varojen väärinkäyttöä koskeviin syytöksiin, mutta hänet todettiin syyttömäksi. Oikeudenkäynnin aikana tuli selvästi ilmi yksi hänen hengellinen luonteenpiirteensä: lapsenomainen vihastumattomuus ja ihmeteltävä tyyneys, jolla hän suhtautui hyökkäyksiin. Hän ei koskaan tuominnut toisia eikä menettänyt sisäistä rauhaansa. Kun häneltä myöhemmin kysyttiin, kuka oli syypää panetteluun, hän vastasi: ”Paholainen.”

Johanneksen tinkimätön suhtautuminen kirkon traditioon herätti monissa hämmennystä. Häntä moitittiin, kun hän vaati kirkon sääntöjen ja tradition tarkkaa noudattamista. Samalla hän kuitenkin säteili jumalallista rakkautta kaikille, jotka kerääntyivät hänen ympärilleen. Lapsille hän osoitti aina lämmintä huomiota, ja vaikka hän oli ankara, lapset olivat hänelle uskollisen kuuliaisia.

Pyhä Johannes ennusti kuolemansa etukäteen. Hän nukkui pois Seattlessa heinäkuun 2. päivänä 1966 ollessaan mukana saattamassa Jumalanäidin Kurskilaista ikonia hiippakuntansa pohjoisosassa. Hänen hautajaisensa San Franciscossa olivat ortodoksisuuden voittojuhla. Kuuden päivän ajan uskovat tulivat kunnioittamaan ja hyvästelemään hänen maallisia jäännöksiään ja monet tunsivat niiden äärellä hyvän tuoksun. Pyhä Johannes haudattiin San Franciscoon rakennuttamansa katedraalin kryptaan. Hänen reliikkiensä äärellä on tapahtunut monia ihmeitä. Venäjän emigranttikirkko kanonisoi pyhän Johanneksen vuonna 1994.

Pyhät palkattaparantajat Kosmas ja Damianos Roomalaiset

Pyhät palkattaparantajat ja ihmeidentekijät Kosmas ja Damianos kärsivät marttyyrikuoleman Roomassa vuoden 284 tienoilla keisari Carinuksen hallituskaudella. He olivat veljeksiä niin syntymänsä perusteella kuin myös veljiä Kristuksessa. Kosmas ja Damianos antoivat pois omaisuutensa ja opiskelivat pakanallisen opettajan johdolla lääketiedettä voidakseen auttaa kärsiviä lähimmäisiään. He käyttivät vain nimellisesti yrttilääkkeitä ja muuta hoitoa parantaessaan niin ihmisten kuin eläintenkin sairauksia kutsumalla avuksi Kristuksen nimeä. He eivät ottaneet rahaa tai muita lahjoja palkaksi työstään vaan pyysivät parantuneita uskomaan Kristukseen, joka suo ikuisen pelastuksen.

Kun palkatta parantavan veljeskaksikon maine levisi, sairaita tuli pitkienkin matkojen takaa heidän kyläänsä, joka oli Rooman lähistöllä, pyytämään heiltä apua ja esirukouksia. Parantuneet palasivat kotiinsa uskoen Jumalaan ja ylistäen Hänen armoaan. Kiihkomieliset pakanat olivat kuitenkin kateellisia veljesten menestyksestä ja ilmiantoivat heidät keisarille väittäen heidän käyttävän taikakeinoja kristinuskon levittämiseen. Keisari lähetti sotilaita kuulustelemaan heitä, mutta paikalliset asukkaat kuulivat siitä ja varoittivat parantajia. Nämä piiloutuivat vuorille erääseen luolaan.

Sotilaat eivät uskaltaneet palata keisarin palatsiin tyhjin toimin vaan pidättivät merkkihenkilöitä, miehiä ja naisia, ja lähtivät viemään heitä sidottuina Roomaan. Kun veljekset kuulivat tästä, he eivät halunneet toisten kärsivän heidän takiaan eivätkä he myöskään tahtoneet itse jäädä ilman marttyyrin kruunua. Niinpä he kiiruhtivat sotilaiden perään ja huusivat: ”Me olemme Kosmas ja Damianos, joita te etsitte. Antakaa meidän sijastamme pidätettyjen mennä ja ottakaa meidät mukaanne!” Hämmästyneet sotilaat tekivät niin kuin he pyysivät.

Seuraavana päivänä kaksikko vietiin keisari Carinuksen eteen. Tämä kysyi heiltä: ”Oletteko te niitä, jotka torjuvat jumalat ja heidän palvomisensa ja väittävät taikuudella saavuttamiensa parantumisten olevan väkivaltaisen kuoleman kokeneen Kristus-nimisen rikollisen ansiota?” Rauhallisesti veljekset vastasivat: ”Me emme käytä taikakeinoja emmekä noituutta, sillä ne ovat demonien työtä. Sen sijaan me olemme saaneet tulla tuntemaan sen, että Kristus on todellinen Jumala, joka kärsi omasta tahdostaan avatakseen meille pääsyn ikuiseen elämään ylösnousemuksellaan kolmantena päivänä. Siksi me olemme hylänneet epäjumalien ja kuolleiden esineiden turhan palvomisen ja omistautuneet elävälle Jumalalle, jonka nimissä sairaat parantuvat ja voimattomat demonit pakenevat. Me parannamme ilmaiseksi noudattaen jumalallisen Mestarimme sanoja: ’Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.’” (Matt. 10:8)

Raivostunut keisari uhkasi veljeksiä julmalla rangaistuksella, jos he eivät hyväksyisi roomalaisten uskontoa, jossa ihmisille tiedettä ja taidetta opettavat jumalat, varsinkin suuri lääkinnän jumala Asklepios. Pyhät vastasivat: ”Me olemme valmiit kärsimään todellisen Jumalan, Kristuksen, takia kaikkea julmuutta, sillä silloin me saamme Jumalalta loputonta hyvyyttä. Suo meille kuolema Kristuksen takia ja sitä ennen joitakin niistä kärsimyksistä, joita Hän kesti meidän puolestamme. Niin sinä, joka et ole uskonut meidän sanojamme, saat uskoa tekojen kautta.”

Tarinan mukaan keisarin valtasi palkattaparantajien edessä jokin voima, joka väänsi hänen päätään niin, että kasvot olivat taaksepäin eikä hän pystynyt liikuttamaan päätään. Keisari riisui purppuraviittansa ja pyysi apua. Kun palkattaparantajat asettivat kätensä keisarin päälle ja rukoilivat, kaula suoristui. Saman legendan mukaan keisari otti kasteen ja määräsi, että epäjumalien temppelit oli tuhottava ja korvattava kirkoilla, ja kehotti alamaisiaan ottamaan vastaan uskon Jumalaan koko valtakunnassa.

Veljesten pakanallinen opettaja tunsi vihaa veljesten menestyksestä ja suunnitteli salaa heidän murhaamistaan, vaikka esiintyikin heidän ystävänään. Kun tuli aika kerätä lääkeyrttejä vaikeassa maastossa vuorilla, hän ehdotti, että Kosmas ja Damianos tulisivat hänen mukaansa. Pahaa aavistamatta nuorukaiset lähtivät seuraamaan häntä. Kun he olivat hajaantuneet eri paikkoihin etsimään yrttejä, lääkäri iski suurella kivellä ensin toisen veljeksen päähän ja sai vielä surmattua toisenkin. Sitten hän piilotti pyhien marttyyrien ruumiit vuorille ja palasi kylään levittäen huhua, että veljekset olivat vetäytyneet viettämään aikaa Jumalan kanssa.

Ihmiset eivät tyytyneet palkattaparantajien poissaoloon vaan lähtivät etsimään heitä vuorilta ja lopulta löysivät heidän ruumiinsa. He nostivat pyhät reliikit, kantoivat niitä laulaen ja ylistäen Jumalaa ja hautasivat ne samaan hautaan. Senkään jälkeen pyhät palkattaparantajat Kosmas ja Damianos eivät lakanneet parantamasta sairauksia, vaan monet ihmiset parantuivat kunnioittaessaan heidän pyhiä reliikkejään. Toisille he ilmestyivät näyssä ja joillekin riitti heidän nimensä avuksi huutaminen parantumisen varmistamiseksi.

Roomalaista palkattaparantajakaksikkoa ja heidän tarinaansa on idässä perinteisesti pidetty eri tapauksena kuin toista palkattaparantajaparia, Kosmas ja Damianos Aasialaisia, joita muistellaan 1.11. Todennäköisempi vaihtoehto on, että samalle kaksikolle laadittiin erilaiset elämäkerrat idässä ja lännessä. Tämä oli mahdollista siksi, että Kosmas ja Damianos olivat erittäin laajalti kunnioitettuja varhaiskirkossa. Heille omistettiin kirkkoja jo 300-luvulla Jerusalemissa, Egyptissä ja Syyriassa. Roomassa heille omistettiin kuuluisa kirkko 520-luvulla. Ja vaikka kyseessä olisivatkin alun alkaen olleet eri henkilöt, heihin liittyvät perimätiedot ja tarinat ovat joka tapauksessa sekoittuneet.

Pyhät Julius ja Aaron, Walesin ensimmäiset marttyyrit

Pyhät marttyyrit Julius ja Aaron kärsivät marttyyrikuoleman Caerleon-on-Uskissa Walesin Monmouthshiressa noin vuonna 304 hirvittävien kidutusten jälkeen ja pääsivät näin taivaallisen kaupungin iloihin. Heitä alettiin jo varhain kunnioittaa pyhinä marttyyreina. Caerleonin seudulle rakennettiin useampi pieni kirkko heidän kunniakseen, ja yksi Walesin pyhistä lähteistä on omistettu pyhälle Aaronille.

Pyhittäjä Leontius Radautilainen

Pyhittäjä Leontius syntyi Moldovan Radautissa 1300-luvulla. Hänet vihittiin munkiksi Bogdanan luostarissa ja hän sai
nimen Laurentius. Hän perusti vuoristoon luostarin, joka myöhemmin nimettiin Pyhän Laurentiuksen mukaan. Siellä hän vietti hesykastista elämää muutamien oppilaidensa kanssa. Yksi heistä oli pyhittäjä Daniel Voronetsilainen (14.12.), jonka hän perehdytti sielun puhdistamisen taiteeseen ja sisäiseen rukoukseen. Kun Radautin hiippakunta perustettiin, Laurentius valittiin Moldavian ruhtinas Aleksanteri Hyvän (1400−1432) suosituksesta sen ensimmäiseksi piispaksi.

Laurentiuksen sielussa paloi kuitenkin rakkaus hesykastiseen rukouskilvoitukseen. Sen pakottamana hän erosi muutaman vuoden kuluttua piispanvirasta ja vihkiytyi suureen skeemaan. Tuolloin hän otti nimekseen Leontiuksen. Yksinäisyydessä kilvoitellen hän loisti hyveillään jopa enemmän kuin piispana ja valaisi hengellisesti koko Pohjois-Moldovaa aina kuolemaansa asti vuonna 1432.

Leontiuksen haudalla tapahtui niin paljon ihmeitä, että hänen reliikkinsä siirrettiin katedraaliin. Reliikit kuitenkin katosivat, kun katedraali ryöstettiin vuonna 1639. Romanian kirkko kanonisoi pyhittäjä Leontiuksen vuonna 1992.

Pyhä marttyyripiispa Aleksanteri Jerusalemilainen

Jerusalemin esipaimen Aleksanteri syntyi Kappadokiassa 170-luvulla. Hän opiskeli Aleksandrian katekeettisessa koulussa, jossa hänen oppi-isinään olivat Pantainos ja Klemens Aleksandrialainen (k. 215). Kotiseudulleen palattuaan Aleksanterista tuli piispa ja hän julisti rohkeasti sanomaa Kristuksesta. Hänet vangittiin uskonsa tähden vuoden 202 tienoilla ja hän sai kärsiä paljon Herransa tähden. Aleksanteri pääsi vankilasta kantaen ”Herran Jeesuksen arpia ruumiissaan” (Gal. 6:17).

Vankeutensa jälkeen Aleksanteri lähti vuoden 211 tienoilla Jerusalemiin. Siellä häntä pyydettiin jäämään piispa Narkissoksen avuksi, tämä näet oli jo yli 100-vuotias ja korkean ikänsä heikentämä. Aleksanteri paimensi hengellistä laumaa tunnollisesti pyrkien vahvistamaan kristittyjen uskoa ja säilyttämään heidän keskinäisen rakkautensa. Narkissoksen kuoltua hän jäi yksin Jerusalemin piispaksi noin 40 vuoden iässä.

Aleksanteri perusti pyhään kaupunkiin ensimmäisen kristillisen kirjaston, jonne hän kokosi muun muassa kaikki Hippolytoksen, Beryllos Bostralaisen¹ ja Gaius Roomalaisen² kirjoitukset. Aleksanteri perusti myös katekeettisen koulun, jossa vieraili ajan parhaita opettajia kuten Origenes, jonka Aleksanteri siunasi opettamaan kirkoissa jo ennen kuin vihki hänet papiksi.

Rauhan vuosien jälkeen keisari Decius (249–251) käynnisti verisen kristittyjen vainon. Ensimmäiseksi iskettiin kirkon johtajiin. Aleksanteri ja muutama muu piispa pidätettiin ja vietiin kahleissa Palestiinan Kesareaan, jossa hän kävi pitkän vuoropuhelun Kesarean prefektin kanssa. Pyhä Aleksanteri lausui tyynesti, että Kristus on Jumala ja maailmankaikkeuden Luoja, ja alkoi puhua rohkeasti muiden jumalien palvontaa vastaan. Tämä sai prefektin raivoihinsa, ja hän määräsi Aleksanterin kidutettavaksi eri tavoin ja sen jälkeen heitettäväksi pedoille.

Kidutusten jälkeen teloittajat riisuivat Aleksanterin alastomaksi, jättivät hänet sidottuna areenalle ja päästivät pedot irti. Aleksanteri rukoili: ”Herra, jos sinä tahdot, että loppuni koittaa nyt, niin tapahtukoon sinun tahtosi.” Pedot pysähtyivät hänen jalkojensa juureen. Jotkut niistä palasivat häkkeihinsä, ja eräät kieriskelivät pyhän marttyyrin edessä ja nuolivat hänen jalkojensa haavoja. Pyhä piispa heitettiin vankilaan, jossa hän menehtyi kidutuksiin joulukuun 12. päivänä, luultavasti vuonna 249. Kristityt voitelivat hänen ruumiinsa, käärivät sen liinavaatteisiin ja hautasivat sen kunniallisesti.

¹ Beryllos oli aikansa johtavia kristillisiä ajattelijoita, mutta elämänsä lopulla hän ajautui Kristuksen persoonaa ja jumaluutta koskeviin erimielisyyksiin Origeneksen kanssa. Origenes kukisti Berylloksen debatissa vuonna 244 Bostran kirkolliskokouksessa. Berylloksen kirjoituksia ei ole säilynyt.

² Gaius oli roomalainen presbyteeri, joka vaikutti 100- ja 200-lukujen vaihteessa. Hänen tiedetään laatineen muun muassa dialogimuotoisen kirjoituksen montanolaisten edustajaa vastaan. Myöskään Gaiuksen kirjoituksia ei ole säilynyt.

Pyhä marttyyri lukija Synesios

Pyhä Synesios vihittiin lukijaksi Roomassa paavi Sixtus II:n (257–258) aikana. Kerran nähdessään keisari Aureliuksen (270–275) uhraavan epäjumalille Synesios vaihtoi muutaman sanan keisarin kanssa kevyeen sävyyn ja lupasi leikillään uhrata itsekin. Keisari tarttui tähän lupaukseen, ja kun Synesios perui puheensa sanoen laskeneensa vain leikkiä, keisari luovutti hänet ruoskittavaksi. Maa värjäytyi hänen verestään, kun häntä lyötiin häränjänteillä. Seuraavana päivänä hänet pantiin makaamaan kuumalle ritilälle, jolloin hän kuuli taivaasta rohkaisevan äänen. Tuli voimakas sadekuuro, joka sammutti tulen ritilän alta.

Kidutukset eivät päättyneet tähän, vaan keisari kaivatutti syvän kaivannon, jonka pohjalle pystytettiin teräviä seipäitä. Synesios heitettiin ylhäältä niiden päälle, niin että ne puhkaisivat hänen ruumiinsa. Marttyyri säilyi kuitenkin hengissä ja hänet suljettiin henkitoreissaan Pantheoniin, mistä hänet lopulta vietiin mestattavaksi.

Pyhä Spyridon Ihmeidentekijä, Trimythuksen piispa

Pyhä Spyridon asui Kyproksen saarella neljännen vuosisadan alussa ja vietti rauhallista paimenen elämää. Hän oli kouluja käymätön kansanmies mutta viisas ja aikaansaava. Hän oli kuulu vieraanvaraisuudestaan ja lähimmäisenrakkaudestaan. Kaikki matkalaiset ja apua tarvitsevat hän kutsui kotiinsa ja palveli heitä koko sydämestään: hän pesi heidän jalkansa ja kestitsi heidät kasvot ilosta loistaen aivan kuin olisi pitänyt heidän palvelemistaan suurena etuoikeutena. Spyridon oli solminut avioliiton kunniallisen uskovan neidon kanssa, ja heillä oli tytär Irene. Vaimonsa kuoleman jälkeen hän eli puhtaasti ja hurskaasti ainoana päämääränään viettää Jumalalle mieluista elämää.

Spyridonin lempeys ja rakkaus kaikkia kohtaan ei pysynyt kätkössä. Kun pienen Trimythuksen kaupungin piispa kuoli, alueen kristityt valitsivat Spyridonin yksimielisesti piispakseen. Näin hänestä tuli myös ”järjellisten lampaiden paimen”. Uudessa asemassaan Spyridon jatkoi entisenlaista elämäänsä. Hän käytti vaatimatonta vaatepartta, kulki aina jalan ja auttoi ihmisiä peltotöissä sekä kaitsi lammaslaumaansa. Eräänä yönä rosvot yrittivät ryöstää hänen laumastaan emälampaita. He eivät kuitenkaan päässeet liikahtamaankaan, sillä jokin yliluonnollinen voima naulitsi heidät paikoilleen. Aamulla rosvot tunnustivat häpeissään aikeensa pyhälle piispalle. Tämä vapautti heidät näkymättömistä kahleista, nuhteli heitä ja kehotti vastedes elämään rehellisesti sekä lahjoitti heille kaiken lopuksi kaksi lammasta – palkkioksi koko yön valvomisesta, kuten hän hymyillen sanoi.

Vaikka Spyridon oli ankara omaa itseään kohtaan, hän suhtautui veljiensä heikkouksiin sääliväisesti. Hän saattoi esimerkiksi rikkoa paaston voidakseen vahvistaa uupunutta vaeltajaa. Hyvän paimenen tavoin hän oli valmis antamaan henkensä hengellisten lampaittensa edestä, jotta he löytäisivät armon viheriöivät laitumet.

Kerran Kyprosta kohtasi suuri kuivuus ja nälänhätä. Sitä seurasi vielä kulkutauti, johon nälän heikentämiä ihmisiä menehtyi satamäärin. Nähdessään ihmisten hädän ja laumansa harvenemisen Spyridon syventyi hartaaseen rukoukseen. Taivaalle alkoi pian kerääntyä pilviä. Vasta kun pyhä jonkin ajan kuluttua rukoili uudelleen, alkoi sataa. Näin kukaan ei voinut ajatella, että kyse oli sattumasta. Lukemattomia muitakin ihmeitä tapahtui hänen rukoustensa voimasta.

Nälänhädän uhatessa aluetta toisen kerran rikkaat tahtoivat käyttää tilaisuutta hyväkseen. He säilyttivät viljaa aitoissaan myydäkseen sen vasta äärimmäisessä hädässä mahdollisimman kalliilla hinnalla. Spyridon oli järkyttynyt heidän kovasydämisyytensä tähden. Kun hän oli rukoillut asian puolesta, rikkaiden aitat romahtivat yöllisessä myrskyssä ja rankkasateessa, minkä jälkeen kaikki saattoivat käydä hakemassa viljaa maksamatta mitään.

Eräänä talvipäivänä Spyridon oli menossa pelastamaan syyttömästi kuolemaan tuomittua miestä, kun joki alkoi tulvia tien poikki estäen hänen kulkunsa. Hän käski vettä pysähtymään ja ylitti joen kuivin jaloin.

Spyridon sai Kristukselta voiman jopa yli kuoleman. Kun eräs vierasheimoinen nainen toi kuolleen vauvansa ruumiin Spyridonin jalkoihin, tämä rukoili ja lapsi virkosi henkiin. Oman tyttärensä Irenen kuoltua äkillisesti pyhä piispa ei sen sijaan pyytänyt Herraa palauttamaan tätä elämään. Mutta kun muuan nainen, joka oli uskonut rahansa Irenen haltuun, oli epätoivoissaan, koska kukaan ei tiennyt, minne Irene oli pannut rahat, piispa kumartui tyttärensä haudan yli ja kysyi tältä, missä ne ovat. Haudasta kuului ääni, joka ilmoitti hänelle paikan.

Kun keisari Konstantinus Suuri kutsui kokoon ensimmäisen yleisen kirkolliskokouksen Nikeaan vuonna 325, myös Spyridon osallistui siihen yksinkertaisessa paimenenviitassaan yhdessä aikakautensa loistavimpien ja sivistyneimpien hahmojen kanssa. Kokouksen kuluessa areiolainen filosofi haastoi ortodoksit keskusteluun Pyhästä Kolminaisuudesta. Silloin Kyproksen oppimaton paimen astui esiin ja julisti Pyhän Kolminaisuuden olevan Jumalan salaisuuksia, joita pieni inhimillinen järki ei voi käsittää, niin kuin ei merikään mahdu pikkuruiseen astiaan. Tarinan mukaan hänellä oli kädessään tiili, jonka valmistukseen tarvitaan kolmea elementtiä: tulta, vettä ja maata. Puheensa lopuksi Spyridon teki Kolminaisuuden ykseyttä valaistakseen ristinmerkin tiilen yli ja lausui: ”Nimeen Isän…”, jolloin tiilestä leimahti tuli kohti kattoa, ”ja Pojan”, jolloin sen sisältämä vesi valahti maahan, ”ja Pyhän Hengen”, jonka jälkeen hän avasi kämmenensä, jolla oli vain maa-aines, josta tiili oli tehty. Keskustelun lopputuloksena filosofi hylkäsi areiolaisuuden ja liittyi ortodoksien riveihin.

Pyhän Konstantinuksen kuoleman jälkeen hänen poikansa Konstantios kallistui jälleen areiolaisuuteen. Oleskellessaan kerran Antiokiassa Konstantios sairastui niin vakavasti, että hänen tilansa näytti toivottomalta. Viimeisenä oljenkortena pyhä Spyridon kutsuttiin paikalle Kyprokselta. Heti kun hän saapui oppilaansa Trifyllioksen (12.6.) kanssa, hän paransi keisarin ja sai tämän lupaamaan, että pysyy uskollisena ortodoksiselle opetukselle ja kohtelee alamaisiaan armahtavaisesti. Keisari antoi pyhälle piispalle paljon kallisarvoisia lahjoja, jotka tämä heti Kyprokselle palattuaan jakoi pois.

Kerran Spyridon toimitti ehtoopalvelusta syrjäisessä kirkossa, jossa ei ollut läsnä muita kuin hänen diakoninsa. Kun pyhä piispa sanoi: ”Rauha olkoon teille kaikille!”, diakoni kuuli hämmästyksekseen näkymättömän seurakunnan vastaavan: ”Niin myös sinun hengellesi.” Spyridonin erityiset armolahjat ilmenivät myös käytännön asioissa. Kerran hän paljasti, missä erään paimenen kadonneet lampaat olivat. Tämän nähdessään muuan hänen vieraansa päätti ottaa vastaan kristinuskon hurskaan kristityn vaimonsa suureksi iloksi.

Elettyään pitkän ja armorikkaan elämän Pyhän Hengen jatkuvassa johdatuksessa pyhä Spyridon kuoli rauhallisesti 78 vuoden iässä. Viimeisinä sanoinaan hän innosti läheisiään seuraamaan Kristusta ja ottamaan päälleen Hänen keveän ikeensä.

Pyhän Spyridonin maatumattomista jäännöksistä tuli ehtymätön parannusten ja ihmeiden lähde kyproslaisille aina 600-luvulle saakka, jolloin ne vietiin Konstantinopolin Hagia Sofian kirkkoon turvaan arabien hyökkäykseltä. Kun turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453, reliikit vietiin tuolloin Venetsialle kuuluneelle Korfun saarelle, missä ne ovat tänäkin päivänä. Pyhää Spyridonia pidetäänkin erityisesti Korfun saaren suojelijana.