Pyhä apostoli Filippus

Pyhä Filippus tuli apostolien Pietarin ja Andreaksen tavoin Galilean Betsaidasta. Filippus oli lapsuudestaan asti omistautunut kirjoitusten lukemiseen ja mietiskelemiseen. Hän pysyi naimattomana koko elämänsä. Filippus odotti nuoruudessaan kiihkeästi Messiaan tuloa tietämättä tämän jo olevan maan päällä. Kun Jeesus aloitti toimintansa Galileassa, Hän kutsui ensin seuraajakseen Andreaksen, mutta jo seuraavana päivänä Hän kohtasi Filippuksen ja lausui: ”Seuraa minua.” Filippus uskoi Hänen olevan profeettojen lupaama Messias ja lähti seuraamaan Häntä. Messiaan kohtaamisesta innoittuneena Filippus riensi Natanaelin luo ja kertoi hänelle: ”Me olemme löytäneet sen, josta Mooseksen laki ja profeettojen kirjat todistavat! Hän on Jeesus, Joosefin poika Nasaretista.” Natanael ihmetteli, voiko Nasaretista tulla mitään hyvää. ”Tule, niin näet”, vastasi Filippus. (Joh. 1:43-46)

Tästä lähtien Filippus seurasi Jeesusta kaikkialle ja palveli Häntä uskollisesti. Kerran Herra koetteli Filippusta kysymällä: ”Mistä voisimme ostaa leipää, että kansanjoukko saisi syödäkseen?” Filippuksella ei ollut uskoa ja hän vastasi: ”Kahdensadan denaarin leivistä ei riittäisi heille edes pientä palaa kullekin.” Mutta Jeesus otti viisi leipää ja kaksi kalaa, kiitti Jumalaa ja jakoi ne kansalle. Kaikki tulivat kylläisiksi, ja tähteeksi jäi kaksitoista täyttä korillista syömättä jääneitä ohraleivän palasia. (Joh. 6:5-13)

Kun Jeesus puhui apostoliensa kanssa viimeistä kertaa, Filippus sanoi Hänelle: ”Herra, anna meidän nähdä Isä, niin olemme tyytyväisiä.” Kristus vastasi hänelle surullisesti: ”Etkö sinä, Filippus, vieläkään tunne minua, vaikka olen jo näin kauan ollut teidän seurassanne? Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän.” (Joh. 14:8-9)

Kun Herra oli noussut taivaaseen ja Pyhä Henki laskeutunut alas, Filippus ei enää epäillyt vaan lähti muiden apostolien tavoin julistamaan evankeliumia rohkeasti. Arpaa heittämällä hänen alueekseen valittiin Vähän-Aasian läntiset osat. Filippus lähti matkaan. Galileassa hän kohtasi naisen, joka kantoi sylissään kuollutta poikalasta ja itki katkerasti. Apostolin valtasi sääli; hän ojensi kätensä pienokaisen päälle ja sanoi: ”Nouse! Näin käskee sinua Kristus, jota minä julistan.” Samassa lapsi palasi henkiin. Nähdessään tämän lapsen äiti joutui ilon valtaan, lankesi apostolin jalkojen juureen ja otti kasteen.

Azotoksen kaupungissa monet kääntyivät kristityiksi. Kun apostoli Filippusta pyydettiin parantamaan Kharitina-nimisen tytön silmä, hän sanoi tytölle: ”Kharitina, osoittaakseni, miten ihmeellinen voima pyhässä kasteessa piilee, tahdon sinun parantavan itse sairautesi. Aseta aamulla oikea kätesi silmäsi päälle ja pyydä Herran Kristuksen pelastavaa nimeä avuksi, niin sinä paranet.” Näin tapahtui ja Kharitina kiitti Herraa parantumisestaan.

Syyriassa Filippuksen seuraan liittyivät hänen sisarensa Mariamne (17.2.) ja apostoli Bartolomeus (11.6.), joiden kanssa hän kulki läpi Lyydian ja Myysian hyvää sanomaa julistaen. He saivat kärsiä pakanoiden käsissä lyöntejä, ruoskintaa, vankeutta ja kivitystä, mutta he eivät menettäneet iloaan ja toivoaan Kristuksessa, joka vahvisti heitä.

Efesoksen seudulla Filippuksen, Bartolomeuksen ja Mariamnen seuraan liittyi Johannes Teologi. He lähtivät yhdessä hänen kanssaan Fryygian Hierapolikseen, jossa palvottiin monia jumalia sekä käärmejumalatarta, jolla oli oma temppelinsä ja jolle tuotiin ruokaa ja uhrattiin uhreja. Apostolien rukoillessa temppelin käärme kuoli. Sen jälkeen apostoli Johannes hyvästeli heidät ja lähti eteenpäin.

Filippus, Bartolomeus ja Mariamne jäivät kaupunkiin. He opettivat Jumalan sanaa yötä päivää ja kastoivat ne, jotka ottivat heidän sanansa uskossa vastaan. He paransivat Stakhys-nimisen miehen näön rukouksillaan ja kastoivat hänet, ja hän kutsui heidät majoittumaan kotiinsa. Ihmiset olivat uteliaita näkemään, oliko Stakhys todella saanut näkönsä, ja väkeä alkoi tulla paikalle runsain määrin. Pyhät apostolit opettivat kansaa ja paransivat monia rukouksillaan. Heidän joukossa oli kaupunginjohtaja Nikanorin vaimo, joka parani silmäsairaudesta ja uskoi Herraan. Kuultuaan vaimonsa kääntymyksestä Nikanor määräsi apostolit pidätettäväksi ja Stakhyksen talon poltettavaksi.

Filippusta, Bartolomeusta ja Mariamnea raahattiin pitkin katuja, pilkattiin, hakattiin ja lopuksi heidät heitettiin vankilaan. Kaupungin papit valittivat, että kolmikon tulon jälkeen heidän alttarinsa olivat tyhjenneet, heidän pyhä käärmeensä oli kuollut ja ihmiset olivat lopettaneet uhraamisen. Kaupunginjohtaja määräsi Filippuksen riisuttavaksi, koska arveli hänen voimiensa piilevän hänen vaatteissaan. Niistä ei kuitenkaan löytynyt mitään, ja hän määräsi heidät ristiinnaulittaviksi.

Pyhä Filippus lävistettiin nilkoista ja ristiinnaulittiin puuhun pää alaspäin käärmeen temppeliä vastapäätä. Pyhä Bartolomeus naulattiin kiinni temppelin seinään. Filippuksen riippuessa puulla häntä kivitettiin, mutta hän rukoili palavasti, että Herra armahtaisi hänen vainoojiaan ja valaisisi heidän mielensä. Yhtäkkiä maa alkoi järistä, ja monia putosi auenneeseen onkaloon. Kauhistunut väki kiiruhti laskemaan Bartolomeuksen alas seinältä, sillä hän oli vielä hengissä. Mutta kun Filippuksen ruumis irrotettiin, hän oli jo antanut sielunsa Jumalan haltuun. Mariamne syleili veljensä pyhää ruumista ja suuteli sitä kunnioittavasti iloiten siitä, että hänen veljensä oli katsottu arvolliseksi kärsimään Kristuksen tähden. Tämä tapahtui vuonna 71. Pyhä Bartolomeus jäi kaupunkiin, kastoi halukkaat ja asetti Stakhyksen seurakunnan kaitsijaksi. Tämän jälkeen Bartolomeus lähti kohti Armeniaa ja Mariamne Lykaoniaan.

Vuoden 560 tienoilla pyhän Filippuksen pyhäinjäännökset siirrettiin Roomaan Kahdentoista apostolin kirkkoon. Toista käsivartta säilytettiin Konstantinopolissa, kunnes keisari Manuel I lahjoitti sen vuonna 1167 Jerusalemin kuninkaalle Amalric I:lle (1163–1174), joka oli menossa naimisiin Manuelin veljentyttären Marian kanssa. Vuonna 1204 apostoli Filippuksen pyhä käsivarsi siirrettiin Firenzeen.

Pyhä marttyyri Serapion Aleksandrialainen

Vuoden 250 tienoilla Aleksandriassa riehui julma kristittyjen vaino. Väkijoukot hyökkäsivät kristittyjen kimppuun surmaten ja kiduttaen heitä. Uhrien joukossa oli pyhä marttyyri Serapion, joka otettiin kiinni hänen omassa kodissaan ja pahoinpideltiin niin, että hänen raajansa murtuivat. Sitten hänet vietiin oman talonsa katolle ja heitettiin alas. Pyhä Serapion menehtyi samantien.

Vanhurskas keisari Justinianos ja keisarinna Teodora

Hurskas keisari Justinianos oli palavasieluinen kristitty ja nerokas mies monella alalla. Hänen pitkä hallituskautensa (527–562) oli suuntaa antavaa aikaa Bysantin keisarikunnan historiassa. Silloin luotiin pohja valtakunnan hallinnolliselle, sotilaalliselle, diplomaattiselle, taloudelliselle ja lainsäädännölliselle toiminnalle. Justinianos oli todellinen kristillisen keisarikunnan perustaja, joka kokosi yhteen barbaarien hyökkäysten repimän vanhan Rooman keisarikunnan. Hän uskoi, että valtakunnan hyvinvoinnin kannalta oli tärkeää säilyttää ortodoksinen usko ja pitää kirkon ja valtion yhteistyö sopusointuisena.

Justinianos oli ensimmäinen keisari, joka oli perehtynyt teologiaan todella syvällisesti ja kirjoitti uskoa käsitteleviä esityksiä. Hän teki kristinuskosta valtionuskonnon ja kielsi kokonaan pakanuuden harjoittamisen. Hän pyrki kaikin tavoin yhdistämään kirkkoa ja yritti saada monofysiitit hyväksymään Khalkedonissa pidetyn neljännen kirkolliskokouksen päätökset.

Kirkkojen koristelu, jonka tarkoituksena oli kuvata taivaan valtakunnan loistoa, saavutti huippunsa hänen aikanaan. Hän rakennutti mahtavan Pyhän Sofian kirkon, jossa toimitettujen jumalanpalvelusten kauneus sai ihmiset tuntemaan, että he eivät enää olleet maan päällä.

Justinianos teki suuria lahjoituksia Egyptin ja Palestiinan luostareille ja rakennutti Siinain erämaahan Pyhän Katariinan luostarin. Kaikissa näissä hankkeissa häntä tuki hänen hurskas puolisonsa Teodora, joka nukkui pois vuonna 548. Keisari itse kuoli marraskuun 14. päivänä vuonna 565. Hän ei ollut onnistunut samaan täyttä yhteyttä aikaan kirkon piirissä, mutta keisarikunnalle hän oli asettanut lujat perustukset, jotka kestivät vuosisatoja.

Pyhä Dyfrig Waleslainen

Pyhä Dyfrig¹ oli syntyjään keltti Etelä-Walesin Herefordin alueelta. Hän ryhtyi munkiksi jo nuorena ja hänen ympärilleen alkoi kerääntyä oppilaita. Hän sai piispanvihkimyksen, ja häntä kutsuttiin isällisesti ”paaviksi” (papa). Dyfrig vaikutti kotiseudullaan, jonne hän seuraajiensa kanssa perusti useita luostareita ja rakennutti kirkkoja. Oppineisuudestaan tunnettu Dyfrig perusti Herefordshireen kirkollisen koulun, jossa oli pari tuhatta oppilasta seitsenvuotisessa opissa. Toimittuaan Caerleonin ja Llandaffin piispana Dyfrig vetäytyi elämänsä lopulla Bardseyn (Ynys Enlli) saarelle ja eli siellä erakkoelämää muutamien oppilaidensa kanssa, kunnes kuoli 500-luvun puolivälin tienoilla (joidenkin lähteiden mukaan vuonna 612).

Pyhä Dyfrig on Walesin tärkeimpiä pyhiä, sillä hän vaikutti suuresti kristinuskon leviämiseen alueella. Häntä on nimitetty ”Britannian kirkon päämieheksi”, ja tarinaperinteessä häntä on pidetty kuningas Arthurin kruunaajana. Hänen pyhäinjäännöksensä siirrettiin Llandaffin katedraaliin 23.5.1120.

¹ Nimi esiintyy eri kielissä muodoissa Dubritius, Dubric, Dyfig, Dubricius, Devereux.

Pyhä Gregorios Palamas, Tessalonikan arkkipiispa

Pyhä Gregorios syntyi vuonna 1296 hurskaaseen konstantinopolilaiseen ylimysperheeseen. Hänen isänsä Konstantinos Palamas oli keisari Andronikos I:n uskottu ja kruununperillisen kasvattaja. Hän oli myös harras rukoilija, jonka rukoukset saivat jopa ihmeitä tapahtumaan. Konstantinos kuoli nuorena jättäen jälkeensä vaimon ja viisi lasta, joista seitsenvuotias Gregorios oli vanhin. Ennen kuolemaansa Konstantinos vihkiytyi munkiksi jättäen lapsensa Jumalanäidin huostaan. Gregorioksella olikin koko elämänsä ajan läheinen suhde Jumalanäitiin, jota hän piti suojelijanaan.

Keisari ei unohtanut ystävänsä lapsia. Gregorios sai opiskella muiden ylimystön lasten kanssa palatsin yhteydessä toimivassa koulussa. Teologiaa hänelle opetti Filadelfian metropoliitta Teoleptos, jonka kirjoituksia päätyi sittemmin Filokaliaan. Häneltä Gregorios sai jo koulupoikana ohjausta hengellisessä raittiudessa ja mielen rukouksessa.

20-vuotiaana Gregorios päätti mennä luostariin, ja koko perhe, palvelijat mukaan luettuina, seurasi hänen esimerkkiään. Gregorioksen äiti Kallone ja hänen kaksi sisartaan menivät erääseen konstantinopolilaiseen naisluostariin, kun taas Gregorios veljiensä Makarioksen ja Teodosioksen kanssa suuntasi kulkunsa Athokselle. Matkalla mesalliaanien¹ harhaopin vallassa olleet Papikioksen vuoren munkit yrittivät myrkyttää Gregorioksen hävittyään hänelle teologisessa väittelyssä.

Keväällä vuonna 1317 Gregorios saapui veljineen Athokselle. Hän ryhtyi hesykastimunkki Nikodemoksen oppilaaksi. Tuntikausia hän vietti keljassaan tuskaisessa rukouksessa hokien Jumalanäidille: ”Valaise pimeyteni!” Kerran Gregoriokselle ilmestyi apostoli Johannes, joka sanoi Jumalanäidin lähettäneen hänet kysymään, miksi hän huusi jatkuvasti ”Valaise pimeyteni!”

Ohjaajansa kuoleman jälkeen Gregorios vietti kolme vuotta Suuren lavran luostarissa. Sieltä hän siirtyi takaisin Athoksen erämaahan Glossian alueelle, missä hän tutustui tunnettuihin hesykasteihin Ignatiokseen ja Kallistokseen, tulevaan Konstantinopolin patriarkkaan. Kaksi vuotta Glossian erämaassa olivat Gregoriokselle hengellisen kasvun aikaa: hänet valtasi syvä nöyryys ja vilpitön rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin. Hän sai myös kyynelten armolahjan.

Merirosvojen tiheät hyökkäykset vaaransivat kuitenkin noihin aikoihin Athoksella etenkin luostarien muurien ulkopuolella asuvien erakkojen elämän. Monien muiden tavoin Gregorioskin joutui lähtemään heitä pakoon. Vuonna 1325 hän siirtyi kahdentoista munkkiveljensä kanssa Tessalonikaan, missä hänet vihittiin papiksi. Itse Tessalonikan suojeluspyhä Demetrios (26.10.) ilmestyi Gregoriokselle sanoen Kristus-kuninkaan käskyn olevan, että hän pitää Gregorioksen itsellään. Ilmestys sai Gregorioksen luopumaan alkuperäisestä suunnitelmastaan siirtyä veljiensä kanssa Jerusalemiin.

Vuoden kuluttua Gregorios muutti rauhalliseen skiittaan Beroian (nykyinen Veria) kaupungin lähistölle. Siellä hän vietti arkipäivät täydellisessä hiljaisuudessa ja tapasi munkkejaan vain lauantaisin ja sunnuntaisin. Jumalan armo alkoi yhä selvemmin heijastua hänen olemuksessaan. Liturgian jälkeen, tai joskus kun hän astui ulos keljansa yksinäisyydestä, hänen kasvoillaan nähtiin usein erityinen hohde. Näihin aikoihin Gregorioksen äiti kuoli, ja hän haki molemmat sisarensakin Beroiaan. Toinen heistä, Epikharis, kuoli pian ja ennusti sitä ennen, että Gregorios ja toinen veli Makarios palaisivat Athosvuorelle.

Viiden vuoden kuluttua ennustus toteutui. Rosvojoukot alkoivat ahdistella Beroian aluetta ja Gregorios veljestöineen siirtyi Athokselle. Siellä Gregorioksen hengellinen kokemus yhä kasvoi. Kerran suurena torstaina hän sai Suuren lavran kirkossa nähdä luomattoman valon. Jumala alkoi myös valmistaa häntä toimimaan uskovan kansan hyödyksi. Hän näki näyn, jossa hänen kantamansa maitoastia alkoi valua yli ja maito muuttui tuoksuvaksi viiniksi. Gregorios käsitti, ettei hän enää saanut pitää ajatuksiaan ja kokemuksiaan vain itsellään. Tästä tapauksesta alkoi hänen uransa hengellisenä kirjailijana.

Vuonna 1333 Gregorios valittiin Athoksella Esfigmenoksen luostarin johtajaksi. Hän ei kuitenkaan viihtynyt tehtävässä kuin vajaan vuoden ja palasi takaisin erakkomajaansa.

Noihin aikoihin alkoi Bysantin alueella vaikuttaa salaperäinen munkki Barlaam, jonka henkilöllisyyttä ei vieläkään ole pystytty täysin selvittämään. Hän oli Kalabrian kreikkalaisia ja todennäköisesti uniaatti, mutta Bysantissa hän esiintyi ortodoksisena munkkina. Hänestä tuli Konstantinopolin yliopiston professori. Hänen todellinen päämääränsä lienee ollut ortodoksisen kirkon alistaminen paavin valtaan, vaikka tätäkään ei ole voitu varmasti todistaa.

Barlaam vieraili myös Athoksella. Siellä hän tutustui joihinkin oppimattomiin hesykastimunkkeihin ja alkoi kutsua heitä ”napaansa tuijottajiksi”. Skolastisen koulutuksen saanut Barlaam ei voinut ymmärtää hesykasmia ja hänestä tuli sen kiivas vastustaja ja pilkkaaja. Athosvuoren munkit pyysivät Gregoriosta vastaamaan Barlaamin pilkkakirjoituksiin. Gregorios kirjoittikin teoksen nimeltä ”Pyhää vaikenemista harjoittavien puolustus”. Teoksen kolmas osa käsittelee jumalallista valoa. Gregorios paneutuu siinä Luojan ja luotujen väliseen suhteeseen. Kaikki teologit ovat yhtä mieltä siitä, että Jumalan olemus on ”lähestymätön”, siis luotujen saavuttamattomissa. Ortodoksisen käsityksen mukaan Jumala on yhteydessä luomakuntaan jumalallisten energioidensa välityksellä. Nekin kuuluvat Jumalaan ja ovat siksi luomattomia, vaikka eivät olekaan Jumalan olemusta. Barlaamin filosofisen käsityksen mukaan Taaborilla Kristuksen kirkastumisen yhteydessä näyttäytynyt valo oli vain ”jumaluuden symboli”, kun taas pyhä Gregorios selitti, että se oli itse jumaluutta, Jumalan luomatonta valoa – sitä samaa joka joskus näyttäytyy rukoilijoille. Barlaamin edustama läntinen skolastinen näkemys johtaa itse asiassa siihen, että yhteys Luojan ja luomakunnan välillä, ihminen mukaan luettuna, osoittautuu mahdottomaksi, koska luotu ei voi kommunikoida Jumalan todellisen olemuksen kanssa.

Pyhän Gregorioksen ja Barlaamin laajaksi paisunut kiista johti kirkolliskokouksen koollekutsumiseen Konstantinopoliin vuonna 1341. Gregorios oli henkilökohtaisesti kuultavana, ja kokous vahvisti hänen opetuksensa ortodoksisuuden. Barlaam pakeni takaisin Italiaan ja siirtyi siellä kokonaan roomalaiskatolisuuteen. Lopulta paavi Clemens VI (1342–1352) vihki hänet piispaksi, ja hänestä tuli kardinaali.

Kirkolliskokouksen päätöksestä huolimatta kiistely kuitenkin jatkui. Barlaamin sijaan Gregoriosta alkoi nyt vastustaa Akyndinos-niminen munkki. Jopa patriarkka Johannes Kokkas asettui Gregoriosta vastaan. Tilanne kehittyi niin pitkälle, että Gregorios vangittiin. Siihen oli tosin olemassa myös poliittisia syitä. Gregorios näet kannatti uudeksi keisariksi valtakunnankansleri Johannes Kantakuzenosta ja vastusti keisarinna Annan holhoojahallitusta. Vankilassakin Gregorios jatkoi kirjoitustöitään.

Uusi kirkolliskokous, joka kutsuttiin koolle 1347, teki lopulta oikeutta Gregoriokselle. Hänet vapautettiin ja samana vuonna hänet valittiin Tessalonikan arkkipiispaksi. Poliittisista syistä Kantakuzenoksen vastustajat kieltäytyivät kuitenkin ottamasta Gregoriosta vastaan. Hän vetäytyi Athokselle ja sieltä Lemnos-saarelle (nyk. Limnos).Vasta 1350 hän pääsi hoitamaan virkaansa Tessalonikaan, ja nyt kaupunki järjesti hänelle loistavan vastaanoton.

Vuoden kuluttua teologiset väittelyt alkoivat kuitenkin uudestaan, ja Gregorios joutui lähtemään Konstantinopoliin. Paluumatkalla oli kauhea myrsky, ja laiva pelastui täpärästi haaksirikolta. Tessalonikassa olivat sillä välin valtasuhteet muuttuneet, ja keisarinna Annan ja hänen poikansa Johannes Paleologoksen kannattajat estivät arkkipiispan paluun kaupunkiin. Kolmen kuukauden kuluttua keisarinna kuitenkin katui päätöstään ja kutsui Gregorioksen takaisin piispanistuimelleen.

Yhdeksän vuotta pyhä Gregorios sai nyt paimentaa Bysantin toiseksi tärkeimmän kaupungin kristikansaa. Hedelmällinen kaitsijantehtävä keskeytyi kahdesti. Ensin terveydellisistä syistä: vuonna 1352 Gregorios sairastui vakavasti mutta toipui – hänen parantumistaan pidettiin yleisesti ihmeenä. Toinen keskeytys sai alkunsa, kun Gregorios kutsuttiin 1354 Konstantinopoliin Johannes Kantakuzenoksen ja Johannes Paleologoksen kiistan sovittelijaksi. Laiva, jolla hän matkusti, joutui kuitenkin hakemaan suojaa vähän aiemmin turkkilaisten valtaan joutuneen Kalliopoliksen satamasta. Turkkilaiset vangitsivat Gregorioksen ja hänen matkatoverinsa. Vankeusaikanaan Gregorioksesta tuli monen sotavangiksi joutuneen kristityn lohduttaja ja rohkaisija useissa Vähän-Aasian kaupungeissa. Hän aloitti myös teologiset keskustelut islaminuskoisten kanssa. Lopulta kristityt maksoivat turkkilaisten Gregorioksesta vaatimat lunnaat, ja vuoden kuluttua hän pääsi palaamaan Tessalonikaan.

Vuoden 1359 lopulla Gregorios sairastui johonkin sisäelintautiin. Hän ilmoitti etukäteen kuolinpäiväkseen pyhän Johannes Krysostomoksen juhlan jälkeisen päivän, 14. marraskuuta. Hänen viimeiset sanansa olivat: ”Taivaalliset, taivaalliset!” Hänen kasvoilleen levisi erityinen valoisuus, jonka kaikki saattoivat nähdä aina hautajaisiin saakka. Pyhän Gregorioksen jäännöksiä säilytetään hänen muistolleen pyhitetyssä katedraalissa Tessalonikassa.

Pyhä Gregorios oli taistellut ortodoksisen hesykastisen teologisen näkemyksen puolesta 23 vuotta. Kansa piti häntä pyhänä jo hänen eläessään. Vuonna 1368, siis vain yhdeksän vuotta hänen kuolemansa jälkeen, hänen muistopäiväkseen määrättiin kuolinpäivän lisäksi suuren paaston toinen sunnuntai. Paaston ensimmäisenä sunnuntaina juhlitaan kuvainraastajien harhaopin päättymistä. Toinen sunnuntai on ikään kuin sen jatkoa: pyhä Gregorios toimi Jumalan aseena puolustaessaan kristillistä jumalakuvaa ja siihen perustuvaa kilvoituselämää skolastista jumalakäsitystä vastaan.

¹ Monista lahkoista ja liikkeistä käytetty yleisnimitys, jolla yleensä viitataan ensisijaisesti niihin 300–600-lukujen karismaattisiin liikkeisiin, joissa korostettiin ihmisen olevan demonien vallassa siihen asti kunnes on rukous- ja kilvoituselämällä puhdistunut himoista (syyr. mesallejane – ’rukoilevat’). Mesalliaanit kieltäytyivät työnteosta ja suhtautuivat kirkollisiin auktoriteetteihin yliolkaisesti.

Pyhittäjä Filip Irapilainen

Irapin luostarin perustaja pyhittäjä Filip syntyi vuonna 1482. Hän jäi jo pienenä täysorvoksi eikä saanut nauttia lapsuuden iloista. Kahdentoista vuoden ikäisenä hän asettui asumaan lähelle Komelin luostaria ja eli almuilla. Pyhittäjä Kornili (19.5.) sääli turvatonta mutta hurskasta orpoa, otti hänet luostariin ja vihki kolmen vuoden kuluttua munkiksi. Myöhemmin nöyrä ja työteliäs Filip vihittiin veljestön pyynnöstä pappeuteen. Palveltuaan Kornilin luostarissa viisitoista vuotta Filip vetäytyi yksinäistä elämää kaivaten Valgetjärven (Belozerskin) alueelle. Hän rakensi Irapjoen läheisyyteen 45 kilometrin päähän Tšerepovetsista rukoushuoneen Pyhälle Kolminaisuudelle ja keljan sen yhteyteen.

Erämaassa Filip sai kestää monia murheita ja pahojen henkien hyökkäyksiä, kun ne yrittivät karkottaa hänet keljastaan, mutta hän rukoili hellittämättä Jumalaa. Sana hänen pyhästä elämästään levisi ympäristöön, ja ihmiset tulivat kuulemaan hänen sielulle hyödyllisiä opetuksiaan. Munkeille hän puhui kolmesta hyveestä: omistamattomuudesta, valvomisesta ja rukouksesta, jotka antavat sielulle vallan pahojen henkien yli. Maallikoille hän opetti lähimmäisenrakkautta, kärsivällisyyttä ja omien ajatusten tarkkailemista. Kysymykseen, miksi ihmiset tuomitsevat toisiaan, hän vastasi: ”Joka tuomitsee toisia, ei ole vielä saavuttanut itsetuntemusta eikä alkanut taistella omia himojaan vastaan.”

Kerran hurskas talonpoika Meleti tuli Filipin luo keskustelemaan sielun pelastuksesta ja jäi hänen luokseen yöksi. Herättyään keskiyöllä ja vilkaistessaan ulos ikkunasta hän näki Filipin seisovan kirkon luona rukoilemassa, ja hänen taivasta kohti kohotetut kätensä loistivat kuin kynttilät.

Filip kilvoitteli erakkolassaan viisitoista vuotta aina kuolemaansa asti. Kun hänen jalkansa heikkenivät niin, ettei hän enää kyennyt kulkemaan kirkkoon, hänelle entuudestaan tuttu munkki Herman tuli asumaan hänen kanssaan. Herman kyseli vanhukselta tämän elämästä ja kirjoitti kaiken salaa muistiin tulevia sukupolvia varten. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän Filip osallistui pyhään ehtoolliseen ja myöhään samana iltana marraskuun 14. päivänä 1527 hän antoi henkensä Jumalalle. Hänen kasvonsa loistivat valoa ja kelja tuli täyteen hyvää tuoksua.

Pyhä uusmarttyyri Konstantinos Hydralainen

Pyhä Konstantinos syntyi 1700-luvun loppupuolella Hydran saarella (nykyinen Idra). 18-vuotiaana hän muutti Rhodokselle sikäläisen turkkilaisen maaherran palvelukseen. Hän suostui kääntymään islamiin, minkä vuoksi hän oli isäntänsä erikoisessa suosiossa. Omatunto ei kuitenkaan antanut hänelle rauhaa. Hän katui katkerasti luopumistaan ja päätti palata takaisin kristinuskoon. Hän tahtoi myös uudistaa kieltämänsä kasteen marttyyrikilvoituksen verikasteella, mutta hänen rippi-isänsä ei kuitenkaan pitänyt häntä vielä kypsänä siihen.

Niinpä Konstantinos lähti Krimille ja sieltä Konstantinopoliin, missä hyötyi suuresti pyhän patriarkka Gregorios V:n (10.4.) opetuksista. Patriarkan neuvosta hän meni Athosvuorelle, jossa kilvoitteli jonkin aikaa Ivironin luostarissa. Sieltä hän palasi Rhodokselle ja julisti rohkeasti hylänneensä islamin ja palanneensa takaisin kristinuskoon. Hänet heitettiin vankilaan. Kaikissa kohtaamissaan kidutuksissa hän huusi vain: ”Herra, muista minua valtakunnassasi!” Kun häntä oli kidutettu kolmeen otteeseen ja hän oli joutunut kestämään nälkää ja janoa, hänet lopulta hirtettiin marraskuun 14. päivänä 1800. Hänen äitinsä toi hänen pyhät jäännöksensä Hydran saarelle, missä häntä kunnioitetaan saaren suojeluspyhänä.

Pyhä Johannes Krysostomos, Konstantinopolin arkkipiispa

Kirkas tähti pyhien taivaalla, kirkon tukipylväs, koko maailman opettaja Johannes Krysostomos syntyi Antiokiassa vuoden 347 tienoilla. Hänen isänsä Secundus oli armeijan virkamies ja todennäköisesti kristitty. Johanneksen äiti Anthusa oli hurskas kristitty, joka jäi leskeksi hädintuskin 20-vuotiaana eikä mennyt toista kertaa naimisiin vaan keskittyi kristilliseen elämään ja poikansa kasvattamiseen. Anthusa istutti Johannekseen ne hyveen siemenet, jotka myöhemmin ilmenivät hänelle ominaisena palavana hurskautena, intona ja rohkeutena. Anthusa järjesti pojalleen myös parhaan mahdollisen koulutuksen aikansa etevimpien klassisen kirjallisuuden ja lakitieteen taitajien alaisuudessa.¹

Johannes osoitti sellaista lahjakkuutta, että hänellä olisi ollut edessään loistelias tulevaisuus asianajajana. Hänen opettajansa, kuuluisa puhetaituri Libanius tahtoi hänestä seuraajaa omalle työlleen. Mutta Johannes ei halunnut tuhlata aikaansa maallisen viisauden parissa vaan kääntyi kristinuskon, todellisen filosofian puoleen. Hänet kastettiin kahdeksantoista vuoden ikäisenä ja vihittiin lukijaksi vähän myöhemmin. Kasteen jälkeen hän ei enää koskaan valehdellut tai puhunut pahaa lähimmäisistään vaan pukeutui Kristukseen päivittäisen kilvoituksen kautta. Nuori Johannes luopui yhteydenpidosta maailman kanssa ja vetäytyi kotiinsa, jossa eli ankarasti kilvoitellen. Hän omistautui paastoamiseen, valvomiseen ja rukoilemiseen sallimatta itselleen minkäänlaisia poikkeuksia. Hän pysyi Jumalan kanssa hiljaisuudessa ollen alituisesti valmiina taistelemaan aistillisuuden ja vihan aaltoja vastaan. Ennen pitkää hän kykeni rukoilemaan lakkaamatta ja pitämään mielensä tyynenä ja vapaana himoista kaikissa olosuhteissa. Jos hän myöhempinä vuosinaan antoi saarnoissa sijaa vihalle, se ei tapahtunut harkitsemattomasti vaan kaittaviensa vaelluksen oikaisemiseksi.

Kun Johannes oli 25-vuotias, Antiokian piispa oli jo halukas vihkimään hänet papiksi, mutta pappeuden suuri arvo täytti nöyrän nuorukaisen kauhulla. Hän pakeni papiksivihkimistä mutta sai ystävänsä Basileioksen suostumaan vihittäväksi puolestaan pienen hurskaan juonen avulla.

Äitinsä Anthusan kuoltua Johannes saattoi toteuttaa haaveensa täydellisestä maailman jättämisestä. Johannes siirtyi Antiokiaa ympäröiville vuorille ja eli sikäläisten erakkojen kanssa täydellisessä köyhyydessä ja kuuliaisuudessa paastoten ja rukoillen syyrialaisen vanhuksen ohjauksessa. Erakkoyhteisöllä oli tapana nousta keskiyöllä ja rukoilla yhdessä aamuun asti. Sitten kaikki palasivat keljoihinsa tai luoliinsa viettääkseen päivän hiljaa vaatimattomia tehtäviä tehden ja Raamatun sanoja mietiskellen. He söivät vain hiukan leipää ja suolaa auringonlaskun aikaan. Keskusteltuaan yhdessä hengellisistä asioista he vetäytyivät levolle.

Elettyään tällä tavoin neljä vuotta Johannes vetäytyi luolaan saadakseen olla kahden Jumalan kanssa. Siellä hän taisteli alistaakseen lihansa hengelle. Hän ei pannut kertaakaan pitkäkseen vaan torkkui lepohetkensä kattoon kiinnitetyn köyden varassa. Hän mietiskeli koko ajan pyhiä kirjoituksia alkaen ymmärtää niitä poikkeuksellisen syvällisesti. Ankara paastoaminen ja luolan kylmyys aiheuttivat kuitenkin hänelle kovia munuaiskipuja, ja hän joutui palaamaan Antiokiaan jo saman vuoden lopulla. Luostarivuosiensa aikana hänelle oli kehittynyt poikkeuksellinen jumalallisten asioiden tuntemus, ja hän aloitti opettajan uransa laatimalla muutamia kirjoituksia hengellisestä elämästä.

Kun Johannes oli palannut Antiokiaan vuonna 381, piispa Meletios vihki hänet diakoniksi. Kansa otti Johanneksen vastaan iloiten. Diakonina ollessaan hän piti huolta köyhien avustamisesta. Viiden vuoden kuluttua Meletioksen seuraaja Flavianos vihki Johanneksen papiksi. Vihkimyksen aikana muutamat näkivät hänen päänsä yllä valkoisen kyyhkysen. Pyhän Hengen armo asui Johanneksessa ja antoi hänen sanoihinsa jumalallisen tulen voiman. Koko kaupunki kokoontui kuulemaan hänen julistustaan eri kirkoissa. Hänen terävät ajatuksensa tekivät niin syvän vaikutuksen, että hänen puheensa katkesi usein seurakunnan suosionosoituksiin. Hänen sanansa olivat kuin ”virta, joka ilahduttaa Jumalan kaupunkia”. (Ps. 46:5) Ne painuivat syvälle kansan sydämiin, kohottivat heidän sielunsa Jumalan puoleen ja saivat heidät rakastamaan hyvettä. Tästä syystä Johannesta alettiin kutsua ”Kultasuuksi” (Krysostomos).

Johannes Krysostomoksen julistus pohjautui täysin Raamattuun, jonka hunajaa hän oli kerännyt yksinäisyydessä kilvoitellessaan. Hän selitti pyhän tekstin kirjaimellisen merkityksen osoittaen sen paljastaman jumalallisen suunnitelman ja havainnollisti, miten se käytännössä liittyi kristilliseen elämään. Johannes mietiskeli Jumalan salaisuuksien syvyyksiä ja opinkappaleiden rikkauksia ja osoitti, miten ne ilmenevät käytännön hyveissä almujen antamisena, oikeudenmukaisuutena, nöyryytenä, katumuksena ja omantunnon pistoksena – kaiken perustana usko Jumalan armon mittaamattomaan suuruuteen. Krysostomosta onkin kutsuttu ”armon saarnaajaksi” ja ”valaistuneeksi katumuksen silmäksi”.

Johannes Krysostomos ei kuitenkaan ollut pelkkä saarnaaja. Hän ohjasi kirkon laupeudentyötä ja jumalanpalveluselämää, hoiti jokaisen sielua kuin omaansa sekä tarpeen tullen puuttui myös valtion ja kansan välisiin suhteisiin. Pian pappisvihkimyksensä jälkeen vuonna 386 Johannes oli mukana selvittämässä Antiokian patsasmellakoiden jälkeisiä tapahtumia. Ilman Johanneksen ja erakkojen väliintuloa keisari Teodosioksen patsaiden kaatamiseen ja mellakointiin syyllistyneitä olisi kohdannut kuolemanrangaistus.

Pyhän Nektarioksen (11.10.) kuollessa alkoi kiivas kilpailu Konstantinopolin arkkipiispan istuimesta, jonka merkitys ja asema kirkon sisällä vahvistui koko ajan. Aleksandrian arkkipiispa Teofilos halusi saada virkaan oman miehensä Isidoroksen. Keisari Eutropios kuitenkin valitsi tehtävään neuvonantajansa suosituksesta Johanneksen. Koska valitsijat tiesivät, ettei hän nöyryydessään suostuisi arkkipiispan tehtävään eivätkä antiokialaiset tahtoisi luopua rakkaasta isästään, hänet kaapattiin Antiokiasta ovelan juonen avulla.

Teofilos joutui vihkimään Johanneksen piispaksi, vaikka kantoikin hänelle kaunaa. Johannes asetettiin virkaan vuonna 398. Hänen puhujanlahjansa ja pyhyytensä pääsivät heti loistamaan. Hän saarnasi väsymättömästi pääkaupungin kaikissa kirkoissa yhä suurempien ihmisjoukkojen tullessa kuulemaan häntä. Johannes osoitti isällistä rakkautta laumaansa kohtaan ja oli kaikille helposti lähestyttävä. Hän iloitsi kaittaviensa hengellisestä edistymisestä ja vuodatti kyyneliä, kun hänen neuvojaan ei otettu vakavasti. Hän oli ensimmäisenä tuomitsemassa ylellisen elämän, nautinnot ja rikkaiden ulkokultaisen tekohurskauden, kuitenkaan osoittamatta ketään nimeltä. Hän ei pyrkinyt mielistelemään tai osoittamaan hienotunteisuutta edes niitä hovin edustajia kohtaan, jotka olivat tukeneet hänen valintaansa. Johanneksen elämä oli esimerkki evankeliumin mukaisesta köyhyydestä. Hän laski piispallista elintasoa kuluttamalla vain sen verran kuin oli aivan välttämätöntä. Hän myi arkkipiispan tavaroita ja aarteita ja antoi rahat köyhille tai sairaaloiden ja vierasmajojen rakennuttamiseen. Hän ei pitänyt mitään omanaan eikä halunnut osallistua juhliin tai kutsuille vaan söi aina yksin ja vain sen verran mitä hänen riutunut ruumiinsa tarvitsi elossa pysyäkseen. Silti hän itse oli hyvin vieraanvarainen, kulki tapaamassa sairaita ja vangittuja sekä auttoi köyhiä ja puutteenalaisia. Monien velvollisuuksiensa keskelläkään Johannes ei lakannut mietiskelemästä Raamatun kirjoituksia, joihin hän oli usein niin keskittynyt, ettei muistanut syödä tai nukkua.

Krysostomos pyrki saamaan kristityt pois sielulle haitallisista esityksistä ja kilpailuista. Saarnojensa lisäksi hän järjesti kirkkoon toimintaa iltaisin ja pitkälle yöhön: ristisaattoja, psalmiveisuuta ja yövigilioita, joihin ihmiset ehtivät vielä illalla työnsä jälkeen. Johannes kehotti kaikkia rukoilemaan öisin. Kerrotaan, että kun Johanneksen oppilas Proklos seurasi kerran salaa, mitä hänen mestarinsa teki yöllä, hän näki Johanneksen seurassa apostoli Paavalin, joka selitti omia kirjeitään, ja Johannes kirjoitti muistiin Paavalin opetuksia.

Krysostomos ahkeroi saadakseen kohennettua papistonsa moraalia. Hän erotti virasta eräitä piispoja, jotka olivat ostaneet vihkimyksensä rahalla. Johannes teki parhaansa levittääkseen evankeliumia siellä, missä ei vielä ollut kristittyjä. Erityisesti hän piti huolta gooteista, joille hän antoi oman kirkon Konstantinopolista.

Johannes Krysostomos rakasti liturgista elämää ja laati pyhään liturgiaan eräitä rukouksia, joiden tähden kirkon elämän tärkein asia, jumalallinen liturgia jäi kantamaan hänen nimeään.² Kun Johannes toimitti liturgiaa, hän saattoi nähdä enkeljoukkojen laskeutuvan taivaasta ja asettuvan alttarin ympärille.

Pyhän piispan moninainen toiminta, ehdottomat periaatteet ja terävät sanat eivät miellyttäneet kaikkia. Erityisesti häneen vihastui keisarinna Eudoksia, jota Krysostomos vertasi Raamatun huonomaineisimpiin naisiin Isebeliin ja Herodiakseen. Monet hurskaan maineessa olleet ylimysnaiset ja maailmalliset piispat asettuivat myös Krysostomosta vastaan ja puhuivat hänestä pahaa aina tilaisuuden tullen. Teofilos Aleksandrialainen käytti hyväkseen näitä juoruja sekä sitä, että Krysostomos oli tarjonnut suojapaikan eräille Egyptistä paenneille Origenesta kannattaneille munkeille.

Teofilos kutsui koolle kirkolliskokouksen, joka kokoontui Khalkedonissa vuonna 403. Johannes tuomittiin erotettavaksi ja karkotettavaksi. Hän ei alentunut riitelemään asiasta vaan pysyi vaiti syyttäjiensä edessä ja alistui tuomioonsa samalla tavoin kuin Herransa – kuin karitsa, joka viedään teuraaksi. Kansa olisi ollut valmis puolustamaan rakastamaansa paimenta voimakeinoin, mutta hän antautui vapaaehtoisesti sotilaille, jotka lähtivät viemään häntä maanpakolaisuuteen Bityniaan. Mutta heti kun pyhä piispa oli poistunut, kaupunkia ravisteli maanjäristys. Tapahtui onnettomuuksia, jotka saivat keisarinna Eudoksian katumaan väärää tekoaan. Johannes kutsuttiinkin takaisin kansanjoukkojen osoittaessa hurraten suosiotaan.

Istuimelleen palattuaankaan Johannes ei ollut halukas taipumaan periaatteellisissa kysymyksissä, ja jo muutaman kuukauden kuluttua hän ajautui taas erimielisyyksiin keisarinnan kanssa. Syynä oli kiista keisarinnan patsaasta, joka oli määrä pystyttää Konstantinopolin keskeisimmän kirkon eteen. Kun patsaan ympärillä ilkamoiminen häiritsi jo kirkon pyhiä toimituksia, arkkipiispa arvosteli tilannetta kovin sanoin. Johanneksen vihamiehet hovissa pääsivät taas keisarinnan suosioon ja juonittelu tiivistyi. Teofilos tukijoineen onnistui suostuttelemaan keisari Arkadioksen jäämään pois Johanneksen johtamista vuoden 404 pääsiäispalveluksista sillä perusteella, että Johannes oli ”laillisesti karkotettu” ja sikäli kanonisesti ottaen toimituskiellossa.

Keisari Arkadios määräsi Krysostomoksen karkotettavaksi omasta katedraalistaan ja hänelle uskollisen papiston kirkoistaan suurena lauantaina kesken pyhien kastetoimitusten. Armeijan toteuttaessa käskyä kovakouraisesti kastealtaat värjäytyivät punaiseksi verestä. Levottomuudet jatkuivat koko pääsiäisen ajan ja Johannes suljettiin kotiarestiin. Muutama päivä helluntain jälkeen keisari päätti lähettää hänet maanpakoon, vaikka Eudoksia pelkäsikin tästä seuraavan uusia onnettomuuksia. Johannes antautui kaikessa hiljaisuudessa, mutta kansanjoukko kirkon edessä kuohui. Syntyneissä mellakoissa syttyi tulipalo, joka tuhosi suuren osan katedraalia ja senaatin palatsia. Johanneksen tukijoita pidettiin syyllisinä ja heitä alettiin vainota ankarasti.

Krysostomos itse sai kärsiä maanpakolaisuuden ja karkotuksen ankaruuden. Hänet vietiin ensin Nikeaan ja edelleen läpi Vähän-Aasian aina Vähän-Armenian Kukusokseen asti. Pyhä arkkipiispa sai kärsiä nälkää, vierasheimoisten ryöstöretkiä, eristyneisyyttä ja ankaraa ilmastoa, mutta hänen rohkeutensa ja toivonsa pysyi järkähtämättömänä. Tämä käy ilmi hänen laajasta kirjeenvaihdostaan, jota hän kävi tukeakseen hänen tähtensä karkotettuja ja vainottuja ystäviään.

Rooman paavi Innocentius I (401–417) huolestui Krysostomoksen tilanteesta ja yritti auttaa häntä mutta tuloksetta. Krysostomoksen vastustajat puolestaan eivät pitäneet siitä luottamuksesta ja vaikutusvallasta, joka hänellä oli kirjeenvaihtonsa välityksellä, ja päättivät siirrättää hänet mahdollisimman kaukaiseen paikkaan Mustanmeren itärannikolle. Välittämättä Johanneksen iästä ja heikkoudesta he pakottivat hänet patikoimaan jalan kaikissa sääolosuhteissa kolmen kuukauden ajan.

Pontoksessa seurue pysähtyi Komanan kaupungissa pienen kirkon liepeille, joka oli omistettu paikalliselle marttyyrille pyhälle Basiliskokselle (22.5.). Yöllä Johannes rukoili ruumiilliset voimansa täysin menettäneenä. Marttyyri ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Ole rohkealla mielellä, veljeni Johannes! Huomenna me olemme yhdessä.” Seuraavana aamuna, syyskuun 14. vuonna 407, ristin ylentämisen päivänä, hänet pakotettiin taas liikkeelle, mutta hän ei enää kyennyt taivaltamaan ja seurue palasi Komanaan. Johannes pyysi itselleen valkoiset vaatteet, toimitti pyhät salaisuudet ja antoi sielunsa Jumalalle lausuen: ”Kunnia Jumalalle kaikesta.”

Konstantinopolin kirkko kärsi skismasta monia vuosia, sillä Johanneksen kannattajat eivät tunnustaneet keisarin nimittämiä uusia arkkipiispoja. Pyhän Prokloksen (20.11.) aikana tilanne kuitenkin korjautui, ja Johanneksen pyhyys tunnustettiin koko kirkossa. Hänen pyhäinjäännöksensä palautettiin juhlallisesti Konstantinopoliin 27. tammikuuta vuonna 438. Siirron vuosipäivä vakiintui omaksi juhlakseen. Johanneksen varsinaista muistopäivää alettiin viettää hänen ensimmäisestä karkotuksesta palaamisensa päivänä 13. marraskuuta, jotta hänen juhlansa ei olisi jäänyt ristin ylentämisen juhlan varjoon.

¹ Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos vahvisti vuonna 1998, että marraskuun 13. vietetään myös pyhän Anthusan muistoa.

² ”Johannes Krysostomoksen liturgia” on ortodoksisen kirkon tavallisesti toimitettava ehtoollisjumalanpalvelus. sen runko on kuitenkin huomattavasti Krysostomoksen aikaa varhaisempi.

Pyhä marttyyri Mitro Aix’lainen

Pyhä Mitro (Mitre, Metre, Merre) oli kreikkalainen orja, joka palveli julmaa isäntää Gallian Aix-en-Provencessa. Häntä kohtelivat raa’asti sekä hänen isäntänsä että toiset orjat. Pyhä Mitro mestattiin keisari Diocletianuksen vainossa 300-luvun alussa. Häntä kunnioitetaan Aix-en-Provencen suojelijana.

Pyhät marttyyrit Arcadius, Probus, Eutychianus, Paschasius ja lapsimarttyyri Paulillus

Pyhät marttyyrit Arcadius, Paschasius, Probus, Eutychianus ja Paulillus olivat espanjalaisia. Areiolainen vandaalikuningas Genseric karkotti heidät Afrikan puolelle, jossa heistä tuli vuonna 437 vandaalien johtaman ortodoksien vainon ensimmäiset marttyyrit. Lapsimarttyyri Paulillus oli Paschasiuksen ja Eutychianuksen pikkuveli. Häntä hakattiin kepeillä ja nöyryytettiin julmasti, mutta hän ei suostunut luopumaan katolisesta ortodoksisesta uskosta.