Pyhä Jesaja Erakko

Pyhä Jesaja Erakko oli syntyjään egyptiläinen. Hän vetäytyi Sketiksen erämaahan 300-luvulla samoihin aikoihin kuin pyhittäjät Makarios ja Poimen.

Kerran Jesaja kysyi abba Makariokselta, mitä tarkoittaa ”ihmisten pakeneminen”. Vanhus vastasi: ”Se tarkoittaa, että istut omassa keljassasi ja itket syntejäsi.” Jesaja alkoi soveltaa tätä neuvoa kirjaimellisesti. Hän eli monta vuotta täydellisessä yksinäisyydessä. Näin hän saavutti täydellisen sisäisen rauhan, joka antoi hänelle kyvyn ohjata monia sieluja pelastuksen tiellä.

Jesajan nimissä on säilynyt merkittävä askeettisten keskustelujen kokoelma, jossa kuvataan Sketiksen erämaan munkkien elämän periaatteita. Opettaessaan herkkään ja hienovaraiseen tapaansa noviiseille, kuinka heidän tuli käyttäytyä veljiään kohtaan, jotka olivat Jumalan kuvia, Jesaja sanoi heille: ”Varokaa tekemästä mitään sellaista, mikä aiheuttaisi pahaa mieltä veljillenne, jos he saisivat sen tietää. Jopa yhdellä ainoalla pään kohotuksella voimme tehdä vahinkoa veljen omalletunnolle.”

Jesaja Erakko opetti munkkeja ”kuolemaan kaikille ihmisille” eli olemaan koskaan arvostelematta, tuomitsematta tai tarkkaamatta kenenkään virheitä, olipa kyseessä kuka tahansa. Karkotettuaan näin kaikki vihamieliset ajatukset sielustaan he saattoivat sitten mennä keljansa rauhaan ja heittäytyä joka hetki tietoisesti Jumalan eteen katsomatta omaan kulloiseenkin tilaansa. Valvomalla ajatuksiaan ‒ kilvoitus, jota kutsutaan sisäiseksi mietiskelyksi ‒ ja rukoillen lakkaamatta munkki pystyy saamaan erottelukyvyn suuren hyveen. Tämä hyve antaa hänelle mahdollisuuden tehdä asiat niin kuin Jumala haluaa hänen ne tekevän. Sisäisen mietiskelyn hyve lisää myös munkin hehkuvaa rakkautta Jumalaa kohtaan.

Askeettisella elämällä ja katumuksen avulla keljassaan kilvoitteleva munkki voi nousta ristille Kristuksen kanssa ja saada Hänen kanssaan ja Hänen kauttaan voiton kaikista paheista. Näin hän palaa ensiksi luotujen ihmisten loistavaan tilaan. ”Risti on kaiken synnin tuhoaja ja rakkauden kehto”, abba Jesaja opetti. Ja rakkaus tekee munkista vapaan, saa hänet suhtautumaan välinpitämättömästi elämän tuskiin ja olemaan vailla maailmallisia huolia.

Pyhä Anatolios, Konstantinopolin patriarkka

Pyhä Anatolios oli kotoisin Aleksandriasta, missä pyhä Kyrillos oli vihkinyt hänet diakoniksi. Efesoksen ”ryövärisynodin” aikana vuonna 449 hän oli Konstantinopolissa Aleksandrian patriarkka Dioskoroksen edustajana. Heti pyhän Flavianoksen (16.2.) surmaamisen jälkeen Dioskoros pyrki saamaan kontrolliinsa pääkaupungin kilpailevan istuimen ja vihitytti Anatolioksen Konstantinopolin arkkipiispaksi. Dioskoroksen ja tämän kannattajien pettymykseksi Anatolios osoittautui ortodoksisen uskon kiivaaksi puolustajaksi. Heti noustuaan valtaistuimelle Anatolios torjui harhaoppisena pitämänsä Dioskoroksen. Anatolios palautti pyhän Flavianoksen nimen diptyykkiin ja siirrätti tämän reliikit kunnioittavasti Pyhien apostolien kirkkoon. Sitten hän lähetti paimenkirjeen kaikille piispoille kehottaen heitä lausumaan anateeman Nestoriokselle, Eutykheelle ja Dioskorokselle sekä kaikille, jotka opettivat, että jumalallinen luonto oli sekoittunut tai muuttunut tullessaan lihaksi Jumalan Sanassa.

Anatolios oli osallisena neljännen ekumeenisen kirkolliskokouksen (451) koolle kutsumisessa ja kokouksen järjestelyissä. Hän rohkaisi pyhiä isiä julistamaan selkeästi dogman kahdesta luonnosta, jumalallisesta ja inhimillisestä, jotka ovat yhdistyneet jakautumatta lihaksitulleen Sanan persoonassa. Piispakautensa kahdeksana vuotena, jotka olivat kirkossa rauhattomia kirkolliskokouksen aiheuttamien reaktioiden takia, nöyrä Anatolios osasi ohjata hengellistä laumaansa tarmokkaasti ja viisaasti. Hän myös rakennutti keisarinna Pulkherian tuella suurenmoisia kirkkoja Jumalan kunniaksi.

Pitkän kuivuuskauden kärjistämän epidemian aikana Anatolios johti pääkaupungin ympäri kiertävää saattoa ja rukoili suojavalleilla kyynelehtien ja kädet kohotettuina taivasta kohden. Pian alkoi rankkasade, joka puhdisti kaupungin ja täytti vesisäiliöt. Parannuttuaan sairaudesta Daniel Styliitan (11.12.) esirukousten ansiosta Anatolios puolusti pyhää Danielia palavasti niitä vastaan, jotka herjaten väittivät häntä harhaoppiseksi. Vuonna 458 pyhä Anatolios antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin.

Pyhittäjä Giorgi Jumalankantaja

Georgialainen pyhä Giorgi Jumalankantaja kilvoitteli 1000-luvulla Mustallavuorella Antiokian lähellä, missä kirkot ja luostarit elivät kukoistuskauttaan. Eri maista tulleiden munkkien välille syntyi usein jännitteitä, minkä vuoksi Giorgi vetäytyi korkean vuoren vaikeapääsyiseen halkeamaan. Siksi häntä kutsutaan myös pyhittäjä Giorgi Erakoksi. Mustanvuoren munkit tiesivät kuitenkin Giorgin hurskaasta kilvoittelusta. Kun toinen samanniminen kilvoittelija, Giorgi Georgialainen tuli Athosvuorelta Mustallevuorelle etsimään itselleen hengellistä ohjaajaa, hän rukoili siellä jokaisessa luostarissa ja lopulta pyysi tähän tehtävään pyhittäjä Giorgi Jumalankantajaa, joka oli ”viaton kuin kyyhkynen”.

Giorgi otti nuoren askeetin vastaan ja sijoitti hänet luostariin. Oppilas jäi kolmeksi vuodeksi hänen ohjaukseensa ja vietti erittäin ankaraa askeettista elämää, kunnes Giorgi Jumalankantaja lopulta vihki hänet munkiksi. Lähetettyään Giorgin ensin pyhiinvaellukselle Jerusalemiin hän siunasi tämän asettumaan Athosvuorelle Ivironin luostariin jatkamaan pyhän Euthymios Uuden (13.5.) työtä. Toisin kuin hänen hengellinen isänsä oli tarkoittanut, Giorgi ei kääntänyt Pyhällä vuorella hengellistä kirjallisuutta vaan joutui hoitamaan muita kuuliaisuustehtäviä seitsemän vuoden ajan. Kun Giorgi Jumalankantaja kuuli siitä, hän lähetti oppilaansa Teodoroksen Athosvuorelle muistuttamaan Giorgille, että hänen oli määrä kääntää kreikankielisiä teologisia tekstejä georgiaksi. Nyt Giorgi totteli nöyrästi opettajaansa.

Kun Giorgi Jumalankantaja ei ollut Athosvuoren Giorgin seurassa, hän pysytteli tiukasti yksinäisyydessä ja käytti suuren osan ajastaan kirjallisiin tehtäviin. Hän jäljensi Davit Mtbevarin kääntämät pyhittäjä Simeon Styliitta Nuoremman äidin Martan (4.7.) ja pyhittäjä Barlaamin (18.7.) elämäkerrat ja lähetti ne Athosvuorelle, missä niitä ei vielä ollut. Pyhittäjä Giorgi Jumalankantaja nukkui pois rauhassa vuonna 1068 muutamia vuosia oppilaansa Giorgi Georgialaisen jälkeen.

Pyhät Vasili ja Konstantin, Jaroslavlin ruhtinaat

Pyhät Vasili ja Konstantin olivat veljeksiä. Vasili peri Jaroslavlin ruhtinaskunnan isältään, joka kuoli taistelussa tataareja vastaan vuonna 1238. Nuoresta iästään huolimatta Vasili johti ruhtinaskuntaa Jumalan pelossa ja pyrki säilyttämään rauhan. Oman henkensä uhalla hän teki matkan Kultaiseen ordaan pitääkseen kaani Batun (1205−1255) rauhallisena ja saadakseen kevennystä kansan verotukseen. Hän myös kunnostutti tataarien tuhoamia kirkkoja. Pyhä Vasili sairastui ja kuoli vuonna 1249. Tämän jälkeen ruhtinaskunta siirtyi hänen veljelleen Konstantinille.

Pyhä Konstantin kaatui taistelussa puolustaessaan kaupunkia tataarien hyökkäystä vastaan vuonna 1257. Kun Jaroslavlin katedraalia jälleenrakennettiin tulipalon jälkeen, ruhtinaiden Vasilin ja Konstantinin pyhäinjäännökset löydettiin maatumattomina vuonna 1501.

Pyhittäjät Johannes ja Longin Jarengalaiset

Pyhittäjät Johannes ja Longin olivat Solovetskin luostarin munkkeja 1500-luvulla. He olivat yksinkertaisia ja oppimattomia miehiä, mutta hyvin hurskaita ja elivät askeettisesti. Igumenin käskystä he lähtivät hakemaan rakennustarvikkeita kaukaa mantereelta. Paluumatkalla vuonna 1544 (tai 1545) he joutuivat Vienanmerellä myrskyyn, laiva upposi ja Johannes ja Longin hukkuivat.^*
^{*)Myöhäinen Solovetskin luostarin kronikka ajoittaa tapahtuman vuoteen 1561 ja liittää sen pyhän Filipin (9.1.) igumenikauteen.}

Jonkin ajan kuluttua heidän jäännöksensä löydettiin turmeltumattomina noin 120 kilometrin päässä luostarista, Sosnovka-joen suusta. Ne haudattiin Jarengan kylän Pyhän Nikolaoksen tsasounaan. Siellä niiden äärellä alkoi tapahtua sairaiden paranemisia.

Ajan myötä paikalle syntyi pieni luostari. Vuonna 1625 luostarin munkki Ilja Telov ilmoitti haudalla jatkuvasti tapahtuvista ihmeistä patriarkka Filaretille. Ihmeet tutkittiin ja niiden todenperäisyys vahvistettiin. Vuonna 1638 pyhäinjäännökset siirrettiin luostarin uuteen kirkkoon, minkä johdosta pyhien Johanneksen ja Longinin muistoa alettiin viettää heinäkuun 3. päivänä.

Autuas Johannes Moskovalainen, Kristuksen tähden houkka

Autuas Johannes syntyi Vologdan seudulla 1400−1500-lukujen vaihteessa. Nuoruudessaan hän työskenteli ilman palkkaa vedenkantajana suolankeittämössä rukoillen ja paastoten samalla ankarasti. Näin hän pyrki alistamaan lihan himot hengelle. Vologdasta hän siirtyi Rostoviin, jossa hän alkoi kilvoitella houkkana Kristuksen tähden. Hän kulki kadulla puolialastomana, kantoi rautaristeistä koottuja kilvoituskahleita ja piti päässään painavaa rautakupua, mikä antoi kansalle aiheen nimittää häntä pilkkanimellä ”Johannes Suurimyssy”. Hän nautti ravinnokseen vain leipää ja vettä kerran päivässä. Rostovissa hän oli yhteydessä pyhittäjä Irinark Rostovilaiseen (13.1.), ja he kannustivat toisiaan askeettisiin kilvoituksiin.

Elämänsä viimeiset vuodet Johannes vietti Moskovassa. Hän kulki kaduilla hiukset hajallaan pitäen samaa paitaa kesät talvet. Johanneksella oli selvänäkemisen lahja ja usein hän soimasi avoimesti maan mahtavia. Tsaaritkin sietivät häneltä sellaista, mitä eivät olisi kestäneet kuulla keneltäkään muulta. Johannes teki myös ihmeitä. Kerran hän paransi ontuvan miehen astumalla ikään kuin vahingossa tämän kipeälle jalalle.

Ennen kuolemaansa autuas Johannes pyysi Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkon rovasti Dimitriltä hautapaikkaa tuossa kirkossa, joka tunnetaan paremmin Punaisentorin Vasilin kirkkona. Kuolinpäivänään hän meni yleiseen saunaan, riisui ensimmäisen kerran kilvoituskahleet, joita oli kantanut nuoruudesta asti, ja valoi kolmesti vettä päälleen peseytyen näin hautausta varten. Hän käski toimittamaan ruumiinsiunauksen kolmantena päivänä kuolemastaan. Sitten hän paneutui pitkäkseen penkille, pyysi kaikilta anteeksi ja käski kantaa ruumiinsa autuaan Vasilin haudalle Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkkoon. Näin sanoen hän antoi henkensä Herralle heinäkuun 3. päivänä 1589.

Autuaan Johanneksen ruumiinsiunaukseen osallistui tsaari Feodor I (1584−1598), useita piispoja ja paljon kansaa. Siunausta ei kuitenkaan toimitettu Johanneksen määräämänä kolmantena päivänä, vaan aikaisemmin. Palveluksen aikana puhkesi raju ukkosmyrsky. Salama löi kirkkoon vahingoittaen joitakin ikoneita. Myös jotkut papeista ja maallikoista loukkaantuivat. Ruumiinsiunauksen aikana ja myöhemminkin monet ovat kuitenkin parantuneet autuaan Johanneksen esirukousten avulla. Hänen reliikkinsä löydettiin maatumattomina vuonna 1672. Yksi Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkon sivualttareista on sittemmin vihitty hänen muistolleen.

Pyhittäjä Nikodim Kožejärveläinen, Karjalan pyhä

Pyhittäjä Nikodim syntyi 1500-luvun puolivälissä hurskaaseen talonpoikaisperheeseen Rostovin seudulla ja sai kasteessa nimen Nikita. Eräänä päivänä, kun hän oli isänsä kanssa peltotöissä, hän kuuli äänen kutsuvan häntä nimeltä: ”Nikodim! Nikodim!” Tämä oli enteenä hänen tulevasta munkiksi vihkimisestään.

Vanhempiensa kuoltua Nikita meni Jaroslavliin, jossa hän oppi sepän ammatin. Sieltä hän siirtyi Moskovaan. Hän eli vaatimattomasti ja jakoi suuren osan palkastaan almuina köyhille. Vapaa-aikoinaan hän vieraili luostareissa. Moskovassa Nikita tutustui hurskaaseen mieheen, jonka vaimo petti tätä ja lopulta surmasi hänet laittamalla ruokaan myrkkyä. Mies kuoli heti. Nikita, joka oli ollut mukana samalla aterialla, sai vaikeita vatsavaivoja. Hän parani vasta, kun autuas Vasili Moskovalainen (2.8.) ilmestyi hänelle ja antoi hänen juoda astiastaan.

Kerran Nikita kulki Moskovan laitamilla asuvan houkka Iljan mökin ohitse. Nähdessään Nikitan Ilja huusi: ”Hozjugan erakko tuli!” Sanat tekivät Nikitaan vaikutuksen. Hän ymmärsi niiden merkitsevän kutsua luostarielämään. Hän jakoi pois omaisuutensa, meni Tšudovin (Ylienkeli Mikaelin ihmeen) luostariin Moskovassa ja pyysi arkkimandriitta Pafnutia ottamaan hänet veljestöön. Pian hänet vihittiin munkiksi nimellä Nikodim.

Nikodim kilvoitteli yksitoista vuotta arkkimandriitta Pafnutin hengellisessä ohjauksessa. Kun Pafnuti vuonna 1605 vihittiin Krutitsan metropoliitaksi, hän otti Nikodimin mukaansa hiippakuntaan. Vuoden kuluttua Nikodim kuitenkin vetäytyi piispan siunauksella pohjoiseen Kožejärven luostariin. Siellä hän toimi puolitoista vuotta kirkkoleipien leipojana.

Lopulta hiljaisuuden kaipuu sai Nikodimin jättämään luostarin ja vetäytymään noin viiden kilometrin päähän Hozjugajoelle. Hän kilvoitteli rakentamassaan keljassa 35 vuotta jäljitellen Paavali Thebalaisen elämää erämaassa. Täydessä hiljaisuudessa kaukana maailmasta hän noudatti ankaraa rukoussääntöään. Elantonsa Nikodim sai pienestä kasvimaasta. Joskus hän onki kalaa joesta, mutta söi saaliinsa vasta kun se alkoi pilaantua. Ylimääräisen kalansaaliin ja sadon hän vei Kožejärven luostariin. Villieläimet käyskentelivät pelkäämättä Nikodimin lähettyvillä. Yöt hän vietti rukoillen ja torkkui vain hetkittäin istualtaan. Pahat henget lähettivät hänelle kiusaavia näkyjä, mutta hän karkotti ne rukouksellaan ja nöyryydellään.

Palava rukous ja luottamus Jumalan apuun pelastivat Nikodimin monista vaaroista. Kerran hänen keljansa syttyi palamaan, mutta hän pysyi sisällä ja rukoili kaikessa rauhassa. Silloin odottamatta lankesi rankka sade ja sammutti tulen. Toisen kerran joki tulvi keljaan. Nikodim kiipesi katolle mukanaan Jumalanäidin ikoni. Hänen rukoustensa voimasta vesi laskeutui nopeasti tavanomaiseen uomaansa.

Kun Nikodimin rakentama kelja ränsistyi ja uhkasi luhistua, Kožejärven luostarin munkit rakensivat hänelle uuden. Sen viereen Nikodim kaivoi itselleen haudan ja laskeutui usein siihen rukoilemaan. Kerran hän rukoili haudassa koko suuren paaston ajan. Ankarilla kilvoituksillaan Nikodim sai osakseen hengellisiä lahjoja. Hänellä oli lakkaamattoman rukouksen lahja ja hänen rukoillessaan hänen silmistään vuotivat kyynelvirrat. Hänellä oli myös ennalta näkemisen ja parantamisen armolahjat.

Neljäkymmentä päivää ennen Nikodimin kuolemaa pyhä Aleksi, Moskovan metropoliitta (12.2.), ja pyhittäjä Dionisi Radonežilainen (12.5.) ilmestyivät hänelle ilmoittaen lähestyvästä lopusta. Ilmestyksen jälkeen Nikodim siirtyi erakkokeljastaan Kožejärven luostariin, jossa hän nukkui rauhassa kuolonuneen heinäkuun 3. päivänä vuonna 1640.

Pyhä uusmarttyyri Gerasimos Uusi

Pyhä uusmarttyyri Gerasimos oli kotoisin Megas-nimisestä kylästä läheltä Karpenisioksen kaupunkia, missä hän syntyi vuonna 1788. Hän oli hurskaiden kristittyjen vanhempien lapsi ja sai kasteessa nimen Georgios. Kun hän täytti yksitoista vuotta, hänen vanhempi veljensä vei hänet Konstantinopoliin. Veli jätti pojan kauppa-apulaiseksi eräälle heidän kotikylänsä kristitylle kauppiaalle.

Eräänä päivänä Georgios meni tavan mukaan kadulle kaupittelemaan jugurtteja, joita hän kantoi tarjottimella päänsä päällä. Kävellessään hän kuitenkin törmäsi kiveen ja kaatui. Hän purskahti itkuun ajatellessaan, kuinka hänen isäntänsä tulee rankaisemaan häntä. Silloin hänet näki ikkunasta korkea-arvoisen muslimimiehen vaimo. Tämä sääli poikaa ja vei hänet kotiinsa. Siellä hän hoivasi ja hemmotteli poikaa parhaansa mukaan.

Kahden kuukauden kuluttua naisen puoliso toimitti pojalle ympärileikkausseremonian yhdessä omien poikiensa kanssa. Molemmat vanhemmat lupasivat pitää Georgiosta kuin omana lapsenaan ja päästää hänet myös menemään kotiseudulleen tapaamaan äitiään. Näiden lupausten avulla he saivat lopulta tämän suostumaan vastaanottamaan islaminuskon. Georgios viipyi useita vuosia uusien isäntiensä luona. Mutta kun hän varttui, hänen kasvatusisänsä alkoi epäillä, että hänen vaimonsa pettää häntä Georgioksen kanssa.
Siksi hän luovutti nuorukaisen toiselle muslimille, joka oli sulttaanin palveluksessa.

Uuden isännän tehtävät veivät Georgioksen moneen eri paikkaan. Näin hän matkusti tämän kanssa Bulgariaan, Bosniaan, Bitoliaan, Kreikan kaupunkeihin Larissaan ja Euboiaan ja sieltä takaisin Konstantinopoliin.
Jonkin ajan kuluttua nuorukainen tuli tuntoihinsa ja tajusi, kuinka suuren synnin hän oli tehnyt luovuttuaan uskostaan. Hänen onnistui paeta Konstantinopolista kotikyläänsä. Siellä hän viipyi omaistensa kanssa kolmisen vuotta ja suri rukoillen ja paastoten lankeemustaan pois kristinuskosta. Hän kunnioitti palavalla hartaudella omaa suojeluspyhäänsä Georgios Voittajaa ja rukoili, että tämä auttaisi häntä saamaan kunnian kuolla marttyyrina.

Georgioksella oli tapana muiden käytyä nukkumaan mennä lähellä olevaan Pyhän suurmarttyyri Georgioksen raunioituneeseen kirkkoon. Hänellä oli siellä pieni pyhän Georgioksen ikoni, ja sen edessä hän rukoili kynttilän valossa koko yön. Kerran kun Georgios oli taas rukoilemassa, kaksi poikaa kulki siitä ohi. He eivät tienneet, kuka hän oli, ja kutsuivat häntä munkiksi. Sanat tekivät vaikutuksen Georgiokseen, joka kiiruhti heti kotiinsa ja päätti ryhtyä munkiksi. Hän koki, että Jumala oli valistanut pojat ja osoitti tahtonsa heidän kauttaan. Hän ilmoitti tahtonsa äidilleen. Äiti ei kuitenkaan ollut samaa mieltä, vaan tahtoi hänen menevän naimisiin. Silloin Georgios päätti lähteä kotikylästään salaa kaikessa hiljaisuudessa. Eräs munkki paikkakunnalta oli lähdössä Athokselle ja Georgios lyöttäytyi hänen mukaansa.

Athoksella Georgios asettui Kutlumusionin luostariin kuuluvaan Pyhän Panteleimonin skiittaan, ja hänestä tuli omalta kotiseudultaan kotoisin olevan vanhus Kyrilloksen kuuliaisuusveli. Georgioksen hartaiden pyyntöjen hellyttämänä vanhus vihki hänet munkiksi jo kolmen päivän kuluttua ‒ tavallisesti koeaika kestää kolme vuotta. Uudeksi nimekseen Georgios sai Gerasimos.

Munkki Gerasimos alkoi heti vaatia lupaa saada uhrata itsensä marttyyrikilvoituksessa. Hänen vanhuksensa ei kuitenkaan antanut siunausta tälle aikomukselle. Niinpä Gerasimos vietti kolme vuotta Athoksella kulkien kärsivän näköisenä luostarista luostariin ja kysyen neuvoa hengellisiltä isiltä. Lopulta hän pyysi omalta vanhukseltaan lupaa mennä kotiinsa tervehtimään äitiään. Luvan saatuaan hän ei kuitenkaan mennyt kotiinsa, vaan purjehti Konstantinopoliin. Sieltä hän kirjoitti vanhukselleen ja pyysi tältä anteeksi juontaan, koska hänen varsinainen tarkoituksensa olikin päästä maallisen kodin sijasta taivaalliseen.

Konstantinopolissa Gerasimos meni heti entisen isäntänsä luo. Kun hän tunnusti kääntyneensä takaisin kristityksi ja tahtovansa kuolla Kristuksen tähden, isäntä, joka oli kohdellut häntä kuin omaa poikaansa, tahtoi pelastaa hänet. Ensin hän toi Gerasimokselle islaminuskon opettajan toivoen, että tämä saisi hänet kääntymään takaisin islamiin. Kun se ei onnistunut, hän ehdotti, että Gerasimos lähtisi jollekin toiselle paikkakunnalle, jossa kukaan ei tietäisi hänen islamiin kääntymyksestään. Siellä hän saisi rauhassa elää kristittynä. Gerasimos ei kuitenkaan suostunut tähänkään. Niinpä hänet islamilaisen lain perusteella vangittiin ensin kahdeksi viikoksi. Joka päivä häntä kidutettiin. Hän sanoi kiduttajilleen, että pahoinpitely tuotti hänelle vain iloa ja kirkasti hänen sieluaan.

Lopulta Gerasimos mestattiin Pyhän Sofian aukiolla heinäkuun 3. päivänä 1812. Kun hänen päänsä katkaistiin ja se pyöri maahan, hänen kasvoilleen jäi lempeä ilme ja hänen ruumiinsa pysyi polvillaan 15 minuuttia. Sen jälkeen se kaatui hitaasti alas, aivan kuin hän olisi mennyt nukkumaan. Pyhä uusmarttyyri Gerasimos oli 24-vuotias kärsiessään marttyyrikuoleman. Myöhemmin hänen pyhät jäännöksensä siirrettiin Prussoksen luostariin Karpenisiokseen. Niistä lähtee hyvä tuoksu, ja monet ovat tervehtyneet rukoiltuaan niiden äärellä.

Jumalansynnyttäjän Neitsyt Marian viitan asettaminen pyhäinjäännökseksi Blahernan kirkkoon

Keisari Leo I:n ja hänen vaimonsa Berinan hallituskaudella (457‒474) kaksi ylimystä Galbios ja Kandidos luopuivat areiolaisuuden harhaopista. Sen jälkeen he lähtivät pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle ja asettuivat siellä asumaan iäkkään juutalaissyntyisen Anna-nimisen naisen luo.

Anna oli harras nainen, joka rukoili yötä päivää kaimansa Hannan, Penuelin tyttären, esimerkin mukaan (Luuk. 2:36). Galbios ja Kandidos huomasivat, että kristityt toivat kynttilöitä ja suitsuketta yhteen talon huoneista. Sinne myös kerääntyi yöksi sairaita ja vammaisia. He kysyivät emännältään, mistä oli kyse. Ensin Anna vastasi heille, että kyseessä oli vanha juutalainen tapa hänen esi-isiensä ajoilta. Lopulta hän kuitenkin paljasti, että huoneesta oli löytynyt Jumalanäidin viitta. Vähän ennen kuolemaansa Jumalanäiti oli anta- nut sen toiselle juutalaisista palvelijattaristaan. Sen jälkeen se oli siirtynyt sukupolvesta toiseen, niin että se oli aina ollut salaisesti jonkun neitseen hallussa.

Kuultuaan tämän Galbios ja Kandidos liikuttuivat ja pyysivät saada valvoa huoneessa koko yön. Muiden nukkuessa he ottivat vaivihkaa mitat puisesta lippaasta, jossa kallisarvoista viittaa säilytettiin. Aamulla he lähtivät Jerusalemiin luvaten vielä palata takaisin.

Paluumatkalla he saapuivat taas Annan luo. Juuri ennen läh- töään he vaihtoivat lippaat: mukaansa he ottivat sen lippaan, jossa Jumalanäidin vyö oli, ja jättivät paikalle teettämänsä, ulkoapäin kultaisella kankaalla koristetun lippaan, joka oli samannäköinen mutta tyhjä. Tämän ”hurskaan juonen” ansiosta tuo kristityille suunnattoman arvokas Jumalanäidin muinoin pitämä viitta tuotiin Konstantinopoliin vuonna 450. Se sijoitettiin Blahernan alueelle Konstantinopolin muurien ulkopuolelle kirkkoon, jonka keisarinna Pulkheria rakennutti vuonna 453.

Keisari Leo I (457‒474) rakennutti pyhäinjäännöksen kunniaksi erillisen pyöreän kappelin, jonne Jumalanäidin viitta sijoitettiin. Hän antoi myös kaunistaa kappelia monin tavoin. Viitalle valmis- tettiin uusi lipas, joka oli tehty kullasta ja hopeasta ja koristeltu mitä kauneimmilla timanteilla.

Konstantinopolin historiassa on monia tapauksia, joissa tällä Jumalansynnyttäjän blahernalaisella viitalla ja aiheesta maalatulla ikonilla oli oma osuutensa. Ikonin katsottiin karkottaneen kaupungin valloittajia, niin avarilaisia, turkkilaisia kuin venäläisiäkin.

Kirkko, jossa pyhä viitta oli, vaurioitui pahasti tulipalossa vuonna 1070. Se kuitenkin saatiin entisöityä. Lopullisesti kirkko tuhoutui tulipalossa lähes 400 vuotta myöhemmin vuonna 1434.

Samana päivänä Georgiassa vietetään omaa Jumalansynnyttäjän viitan juhlaansa. Tämän viitan alkuperästä on erilaisia arveluita: joidenkin mukaan se on tuotu Georgiaan 1100-luvun tienoilla Jerusalemista, toisten mukaan Konstantinopolista. Keskiajalla sitä säilytettiin Khobin luostarin pääkirkon alttarilla hopearasiassa. Viitan kautta tapahtui parantumisia ja ihmeitä. Neuvostoliiton aikana viitta siirrettiin Zugdidin museoon. Nykyään viitta tuodaan joka vuosi 2.7. museosta Jumalansynnyttäjän blahernalaisen ikonin katedraaliin, jossa se on juhlaliturgian jälkeen kansan kunnioitettavana.

Pyhä Juvenalios, Jerusalemin patriarkka

Pyhä Juvenalios sai hyvän koulutuksen niin kreikan kuin latinan kielillä. Sittemmin hän vetäytyi luostariin Jerusalemin lähelle, missä hän eli rauhassa, kunnes hänet valittiin Jerusalemin patriarkaksi vuonna 422. Jerusalem oli vielä tuolloin Palestiinan Kesareaan kuuluva kaupunki, joka kirkollisesti oli Antiokian jurisdiktion alainen. Aina siitä lähtien kun roomalaiset olivat hävittäneet Jerusalemin, kaupunki oli pysynyt kooltaan ja merkitykseltään vähäisenä. 300-luvulta alkaen pyhille paikoille rakennetut kirkot ja pyhiinvaellusliike alkoivat kuitenkin voimakkaasti lisätä kaupungin merkitystä.

Juvenalios taisteli koko 36 vuotta kestäneen piispuutensa ajan Jerusalemin patriarkaatin itsenäisyyden tunnustamisen puolesta, mutta ei siksi, että kaupunki olisi ollut erityisen voimakas tai kristittyjen lukumäärä huomattava, vaan siksi, että kyseessä oli kristinuskon äitikirkko.

Kolmannessa yleisessä kirkolliskokouksessa Efesoksessa vuonna 431 Juvenalios olikin arvojärjestyksessä toisella sijalla pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen jälkeen, koska Konstantinopolin arkkipiispa Nestorios, jota tuki Antiokian arkkipiispa Johannes, oli syytettynä harhaopista. Kyrilloksen ollessa väliaikaisesti vangittuna Juvenalios toimi ortodoksisen ryhmittymän johtajana. Kun keisari oli tunnustanut oikean uskon ja Nestorios karkotettu, Juvenalios osallistui roomalaissyntyisen pyhän Maximianuksen (21.4.) vihkimykseen Konstantinopolin arkkipiispaksi. Seuraavina vuosina Juvenalios toimi aktiivisesti Palestiinan kirkollisessa elämässä. Anteliaisuudestaan tunnettu keisarinna Eudokia asettui miehensä Teodosios II:n kuoltua asumaan Pyhälle maalle, ja sinne alettiin rakentaa loisteliaita kirkkoja ja lukuisia luostareita.

Vaikka Juvenalios pysyikin uskollisena pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen opille Kristuksen persoonasta, hän erehtyi Kyrilloksen seuraajan Dioskoroksen johdolla osallistumaan Efesoksen ”rosvosynodiin” (449), jossa pyhä Konstantinopolin patriarkka Flavianos (16.2.) tuomittiin ja harhaoppisen Eutykheen kunnia palautettiin. Juvenalios sai keisarin luvalla väliaikaisesti hallintaansa Antiokian patriarkaatilta koko Palestiinan, Foinikian ja Arabian, mutta heti kun hurskaat hallitsijat Pulkheria ja Markianos (17.2.) nousivat valtaistuimelle, he mitätöivät pseudosynodin päätökset ja rankaisivat vastuullisia.

Khalkedonin yleisessä kirkolliskokouksessa Juvenalios tunnusti erehdyksensä ja asettui Rooman ja Konstantinopolin puolelle. Nämä totesivat oikeaksi opin Kristuksen kahdesta luonnosta, jumalallisesta ja inhimillisestä, ja jättivät Dioskoroksen syytetyn asemaan. Juvenalios kuului uskontunnustuksen laatineeseen ryhmään. Kokous hyväksyi Jerusalemin jurisdiktion Palestiinan alueella mutta palautti Foinikian ja Arabian¹ Antiokian patriarkaatille.

Palattuaan Palestiinaan Juvenalios kohtasi kovaa vastustusta Dioskorosta kannattaneiden munkkien ja muun kansan taholta; nämä pelkäsivät kaksiluonto-opin jakavan Kristuksen kahtia. Juvenalios joutui väliaikaisesti karkotetuksi. Lopulta keisari kirjoitti munkeille nuhtelukirjeen selittäen, miksi Khalkedonin kirkolliskokous ei ollut pettänyt ortodoksista uskoa. Vuonna 453 Juvenalios sai takaisin piispanistuimensa, mutta levottomuudet jatkuivat, kunnes keisarinna Eudokian ansiosta Pyhän maan munkit lopulta hyväksyivät synodin päätökset. Pyhä patriarkka Juvenalios antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin 2.7.458.

¹”Foinikia” vastaa lähinnä nykyistä Libanonia ja ”Arabia” nykyisen Jordanian seutua.