Pyhittäjä Sergei Radonežilaisen pyhäinjäännösten löytyminen

Pyhittäjä Sergei kilvoitteli yli viisi vuosikymmentä, ensin erakkona ja sitten perustamassaan luostarissa, saavuttaen 78 vuoden iän. Puoli vuotta ennen kuolemaansa vuonna 1392 hän sai tiedon lähestyvästä lähdöstään ja luovutti luostarin johdon oppilaalleen Nikonille (17.11.) vetäytyen itse vaikenemiskilvoitukseen. Kun pyhittäjä Sergei tunsi kuolinhetkensä lähestyvän, hän kutsui veljestön luokseen ja pyysi, etteivät he hautaisi häntä kirkkoon vaan veljestön hautausmaalle. Syyskuun 25. päivänä hän antoi rauhassa henkensä Jumalalle. Tavattoman hyvä tuoksu täytti keljan ja pyhittäjän kasvoille levisi taivaallinen loiste.

Vanhimmat munkit veivät suruviestin Moskovan metropoliitta Kiprianille. He ilmoittivat pyhittäjä Sergein toiveen tulla haudatuksi hautausmaalle, samoin kuin veljestön hartaan toivomuksen, että hänet haudattaisiin hänen itsensä rakennuttamaan Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon. Epäröimättä metropoliitta antoi siunauksen pyhittäjän hautaamiselle kirkkoon oikeanpuoleisen kliirossin kohdalle.

Kolmekymmentä vuotta kuolemansa jälkeen pyhittäjä Sergei ilmestyi eräälle luostarin lähellä asuvalle hurskaalle miehelle pyytäen nostamaan jäännöksensä märästä maasta. Kun pyhittäjä Nikon sitten aloitti uuden kirkon rakentamisen, hän antoi kaivaa pyhittäjän jäännökset ylös. Arkkua avattaessa siitä tulvahti sanomattoman hyvä tuoksu. Pyhittäjä Sergein jäännökset ja vaatteetkin olivat säilyneet maatumattomina, vaikka arkku oli ollut maassa veden ympäröimänä. Tämä pyhäinjäännösten löytäminen tapahtui heinäkuun 5. päivänä vuonna 1422.

Pyhäinjäännökset jätettiin vanhaan Pyhän Kolminaisuuden puukirkkoon, kunnes uusi kivikirkko valmistui neljä vuotta myöhemmin. Ikonimaalarit Andrei Rubljov ja Daniel Musta maalasivat kirkkoon freskot ja pyhittäjä Sergein reliikit siirrettiin uuteen kirkkoon, jossa ne yhä ovat. Pyhittäjä Sergei Radonežilaisen pyhäinjäännösten löytämisen juhla on Pyhän Kolminaisuuden luostarin suurin vuosittainen pyhiinvaellustapahtuma.

Pyhä uusmarttyyri Kyprianos

Pyhä marttyyri Kyprianos syntyi 1600-luvun keskivaiheilla Agrafan alueen Klitzoksen kylässä Keski-Kreikassa. Hänen vanhempansa huolehtivat siitä, että hän sai hyvän kristillisen kasvatuksen. Vartuttuaan hän ryhtyi munkiksi ja hänet vihittiin myös papiksi. Myöhemmin Kyprianos siirtyi Athokselle ja hankki sieltä itselleen keljan, jossa hän asui kahden muun munkin kanssa. Koko ajan syvenevä rakkaus Kristukseen valtasi hänen sydämensä. Mikään uhraus Kristuksen tähden ei tuntunut olevan hänelle kyllin.

Lopulta Kyprianos alkoi kaivata marttyyrikuolemaa, ”niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa”. Niinpä hän meni Tessalonikaan turkkilaisen tuomioistuimen eteen. Siellä hän alkoi voimallisesti julistaa kristinuskoa. Tuomari piti häntä mielenvikaisena ja ajoi hänet ulos.

Tämän jälkeen Kyprianos meni Konstantinopoliin ja astui siellä suurvisiirin tuomioistuimen eteen. Hänellä oli mukanaan laatimansa kirje, jossa hän kehotti turkkilaisia luopumaan harhoistaan ja tunnustamaan Kristuksen todelliseksi Jumalaksi. Hän pyysi visiirin palveluksessa olevia kreikkalaisia uskonluopioita kääntämään kirjeen turkiksi ja lukemaan sen visiirille. Mutta taaskin hän kuuli vain solvauksia ja pilkkaa, ja hänen käskettiin häipyä.
Kirje kädessään Kyprianos raivasi itselleen tien väkijoukon halki ja esittäytyi henkilökohtaisesti visiirille. Tämä kysyi häneltä ystävällisesti, mitä hän halusi. Tähän Kyprianos vastasi, että hän oli tullut tuomaan visiirille pelastuksen Jeesuksessa Kristuksessa, jos tämä alkaisi uskoa Jeesukseen ja ottaisi pyhän kasteen. Häkeltyneenä ja olettaen olevansa tekemisissä jonkun mieleltään sairaan tai humalaisen kanssa visiiri lähetti hänet muftin eli korkeimman islamilaisjohtajan puheille. Mufti joutui raivoihinsa todettuaan, että Kyprianos oli täysissä sielun ja ruumiin voimissa eikä taipunut minkäänlaisiin myönnytyksiin uskonasioissa. Hän määräsi tämän hirtettäväksi Fanarin kaupunginosassa, jossa asui paljon kristittyjä ‒ niin papistoa kuin maallikoita ‒ saadakseen heidät pelon valtaan.

Ihmiset katsoivat hämmästyneinä, kun syytetty juoksi innoissaan teloittajansa edellä kohti hirsipuuta. Kun Kyprianos saapui ekumeenisen patriarkaatin ulko-oven kohdalle, hän polvistui, teki ristinmerkin ja kiitti Jumalaa. Sen jälkeen hän luki viimeisen kerran ääneen uskontunnustuksen, painoi päänsä mestauspölkylle ja otti iloisena vastaan marttyyrikuoleman. Tämä tapahtui vuonna 1679.

Pyhä marttyyri Teodoros, Kyrenen piispa

Pyhä Teodoros oli Kyrenen piispa Libyassa 200-luvun lopulla. Samasta paikasta oli ollut lähtöisin myös Kristuksen ristiä kantanut Simon Kyreneläinen (Matt. 27:32). Pyhä Teodoros oli taitava tekstien kopioitsija. Vuosien mittaan hän kopioi suuren määrän kirjoja seurakunnille ja johti lukuisia pakanoita uskoon.

Kun keisari Diocletianus aloitti kristittyjen vainon vuonna 299, piispa Teodoroksen oma poika kavalsi isänsä paikalliselle maaherralle Dignianokselle. Piispa vietiin tuomarin eteen, jonne häntä seurasi suuri joukko kristittyjä. Heihin kuuluivat pyhät naiset Lucia, Aroa ja Kyprilla. Tuomari vaati piispa Teodorosta luovuttamaan hänelle pyhät kirjansa ja kieltämään Kristuksen. Kun tämä kieltäytyi jyrkästi, häntä kidutettiin antamalla hänet ruoskittavaksi raipoilla ja hihnoilla, joihin oli kiinnitetty raudanpalasia. Hänen leukansa murtui ruoskinnassa.

Pyhä piispa ei kuitenkaan lannistunut, vaan potkaisi nurin epäjumalien alttarin. Sen seurauksena Teodoros ripustettiin puun päälle ja koko hänen ruumistaan raadeltiin. Haavoja hierottiin karkealla kankaalla, joka oli kastettu etikkaan ja suolaan. Hänen kielensä katkaistiin ja hänet heitettiin vankilaan.

Lucia, Aroa ja Kyprilla ottivat pyhän Teodoroksen verisen kielen ja veivät sen vankilaan hänen luokseen. Hän asetti sen rinnalleen. Yhtäkkiä paikalle tuli kyyhkynen, joka alkoi lennellä hänen ympärillään ja lähestyi häntä kuin olisi tahtonut antaa hänelle suudelman. Samalla ikkunalaudalle lennähti jostain riikinkukko. Kun linnut lensivät pois, pyhä piispa huomasi olevansa täysin terve. Hänen kielensäkin oli palannut omalle paikalleen. Jonkin ajan kuluttua hän antoi henkensä Jumalan käsiin. Kyreneläinen senaattori Lucius, joka oli todistanut kaikkea tapahtunutta, alkoi uskoa Kristukseen.

Sillä aikaa kun kristittyjä surmattiin vankilassa, senaattori Lucius otti salaa kasteen. Hän pyysi maaherra Dignianosta lopettamaan kristittyjen vainon ja epäjumalien palvelemiseen pakottamisen. He lähtivät yhdessä Kreetalta Kyprokselle, missä paikallinen maaherra vainosi kaikkia, jotka tunnustivat Kristuksen nimeä. Siellä Lucius Dignianoksen tietämättä antoi itsensä kiduttajien käsiin mestattavaksi ja sai siten marttyyrikruunun. Dignianos otti hänen pyhät jäännöksensä ja hautasi ne. Kaikkien heidän yhteistä juhlaansa vietetään Rigioksessa pyhän marttyyri Teodoroksen muistopäivänä.

Pyhät marttyyrit Kyprilla, Aroa ja Lucia

Pyhä marttyyri Kyprilla oli kotoisin Kyrenestä, samasta paikasta kuin edellä mainittu pyhä piispa Teodoros. Hän solmi nuorena avioliiton, joka vain kahden vuoden jälkeen päättyi puolison kuolemaan. Nuori leski kärsi päänsärystä ja pyysi vanhemmiltaan lupaa mennä uskonsa takia vangitun piispa Teodoroksen luo, jotta tämä parantaisi hänet. Vankilassa Kyprilla parantui pyhän piispan rukousten voimasta. Kiitollisena hän jäi palvelemaan piispaa yhdessä kahden muun kristityn, Lucian ja Aroan kanssa.

Pian myös Kyprilla kutsuttiin tuomarin eteen, joka vaati häntä uhraamaan epäjumalille. Kun hän kieltäytyi, hänen kämmenelleen pantiin palavia hiiliä ja niiden päälle suitsutuspihkaa. Pyhä Kyprilla huusi: ”Tämä ei ole vapaaehtoista uhraamista!” Sotilaat pitivät kiinni hänen kädestään, kunnes se oli palanut pahasti. Sitten he sitoivat Kyprillan paaluun ja raastoivat hänen ruumistaan: hänen haavoistaan vuoti verta ja rinnoistaan maitoa. Kidutuksissa hän pyörtyi ja antoi sitten autuaan sielunsa Kristukselle. Näin hän sai Herralta kuihtumattoman seppeleen.

Maaherran käskystä Kyprillan ruumis annettiin Lucialle ja Aroalle. He saattelivat hänen pyhän ruumiinsa hautaan kauniisti laulaen. Kun Kyprilla oli haudattu, hänen haudastaan alkoi vuotaa ikään kuin kastetta, jolla oli parantava voima. Pian tämän jälkeen myös pyhät Lucia ja Aroa tapettiin maaherran käskystä. Niin kaikki kolme saavat karkeloida yhdessä taivaan valtakunnassa.

Pyhä Martta, Simeon Styliitta Nuoremman äiti

Pyhä Martta syntyi Antiokiassa 500-luvun alkuvuosina. Hän antoi jo lapsena neitsyyslupauksen, mutta vanhempiensa tahdosta hän solmi avioliiton Edessasta kotoisin olevan Johanneksen kanssa. Sitä ennen hän oli nähnyt ilmestyksessä pyhän Johannes Edelläkävijän, joka ilmoitti, että hän synnyttäisi lapsen, josta tulisi Jumalan valittu astia. Tämä lapsi oli pyhittäjä Simeon Pylväskilvoittelija Nuorempi (24.5.), joka syntyi vuonna 521. Neljäntenäkymmenentenä päivänä kivuttoman synnytyksen jälkeen Martta vei lapsen Pyhän Johannes Kastajan kirkkoon.

Myöhemmin Martan mies menehtyi maanjäristyksessä, joka tuhosi suuren osan kaupungista. Sen jälkeen Martta sai uuden ilmestyksen, jossa hän näki kohoavansa taivaaseen, jotta voisi näyttää poikansa Jumalalle.
Aikanaan pyhittäjä Simeon vetäytyi kilvoittelemaan ”Ihmeelliselle vuorelle”, ja hänen äitinsä Martta jäi Antiokian Dafneen, josta hän kävi usein poikansa luona. Martta vietti kaiken aikansa kirkoissa seisten rukouksessa ja huomio kiinnitettynä ainoastaan Jumalaan. Kukaan ei koskaan nähnyt hänen istuutuvan sunnuntaina tai puhuvan kenenkään kanssa kirkossa. Martta antoi runsaasti almuja, majoitti muukalaisia ja pesi heidän jalkansa, antoi heille vaatteita ja ruokki nälkäisiä. Hän myös lahjoitti kastepukuja kirkkoon liittyville, joilla ei ollut varaa hankkia niitä, sekä hautausvaatteita köyhien hautaamista varten.

Kun pyhittäjä Simeon vuonna 551 asettui juhlallisesti pylväälleen, hänen äitinsä johti saattoa kantaen ristiä ja laulaen: ”Pelasta, lihassa ristiinnaulittu Jumalan Poika meidät, jotka Sinulle veisaamme: Halleluja!” Myöhemmin hän kävi useita kertoja poikansa luona pyytämässä tätä rukoilemaan kärsivien ihmisten puolesta. Näin tapahtui myös silloin, kun rutto koetteli Antiokiaa (542) tai maanjäristykset Antiokian ja Konstantinopolin aluetta (551).

Martta sai enkeleiltä tiedon kuolemastaan kolme kuukautta etukäteen. Hän pyysi tulla haudatuksi muukalaisten hautausmaalle Dafnessa. Martan kuoltua pyhittäjä Simeon antoi kuitenkin siirtää hänen maatumattomat reliikkinsä Ihmeelliselle vuorelle, missä ne haudattiin kirkon oikealle puolelle. Pyhä Martta ilmestyi pojalleen ja kehotti häntä rakentamaan hautakammion kirkon eteläosaan. Hänen reliikkiensä juhlallisen siirron aikana tapahtui monia ihmeitä. Vuosia myöhemmin pyhittäjä Simeon haudattiin äitinsä viereen.

Pyhä Andreas Kreetalainen

Pyhä Andreas Kreetalainen syntyi Damaskoksessa joskus vuoden 660 tienoilla. Myöhemmin hymnografina tunnetun Andreaan kerrotaan olleen ensimmäiset seitsemän elinvuottaan mykkä mutta parantuneen vammastaan ehtoolliseen osallistuttuaan. Nuori Andreas osoitti poikkeuksellisia lahjoja puhetaiturina ja pyhien kirjoitusten tuntijana. Hänen vanhempansa luovuttivat hänet Jerusalemin Pyhän haudan kirkon eli kreikkalaisittain Ylösnousemuksen kirkon palvelukseen, ja patriarkan tehtävää hoitava Teodoros otti Andreaksen hengelliseksi oppilaakseen. Hän halusi kasvattaa pojasta seuraajansa ja nimitti Andreaksen tämän nuoresta iästä huolimatta notaariksi, joka vastasi patriarkaatin kirkollisista asioista.

Kuudennen ekumeenisen kirkolliskokouksen jälkeen noin vuonna 685 Andreas lähetettiin kahden vanhuksen kanssa Konstantinopoliin esittelemään keisarille ja patriarkalle kirkon uskontunnustusta, jonka avulla torjuttiin monoteletistinen harhaoppi Kristuksen yhdestä tahdosta.

Kun vanhukset palasivat Palestiinaan, Andreas jäi pääkaupunkiin, missä hänellä oli parempi tilaisuus harjoittaa rukousta, tutkimusta ja apostolista toimintaa, joihin Jumala oli häntä valmistanut. Hän eli jonkin aikaa eristäytyneenä, mutta pian keisari ja patriarkka saivat tietää hänen kilvoittelustaan ja hänen voimallisista sanoistaan sielujen pelastamiseksi. Andreas vihittiin diakoniksi palvelemaan Suuressa kirkossa eli Hagia Sofiassa. Kaksikymmentä vuotta hän johti innokkaasti orpokotia ja köyhien vierasmajaa, joita hän laajensi ja muutti pelastuksen satamiksi kehottaen asukkaita katumaan ja harjoittamaan hyveitä.

700-luvun alussa Andreas vihittiin Kreetan arkkipiispaksi, mutta ennen kuin hän oli ehtinyt lähteä Kreetalle, uusi keisari Filippikos (711‒713) syrjäytti patriarkka Kyroksen ja asetti Johannes VI:n hänen tilalleen käskien tämän peruuttaa kuudennen ekumeenisen synodin päätökset. Painostuksen alla Andreas alistui hyväksymään tämän muu- toksen, mutta heti kun Filippikos oli syrjäytetty vuonna 713, Andreas perui hyväksymisensä ja selvästi ja avoimesti tunnusti oikean uskon Kristuksen kahdesta tahdosta.

Pyhä Andreas tunnetaan parhaiten hänen laatimastaan suuresta katumuskanonista, joka toimitetaan kirkoissa joka vuosi suuren paaston ensimmäisellä viikolla neljässä osassa ja viidennellä viikolla kokonaisena. Joidenkin lähteiden mukaan Andreas kirjoitti kanonin merkkinä katumuksestaan, kun oli väliaikaisen hairahtumisensa jälkeen palannut ortodoksiseen tunnustukseen. Katumuskanonissa ”katumuksen mystagogiksi” kutsuttu piispa muistuttaa monista Vanhan ja Uuden testamentin henkilöistä, jotka voivat palvella esikuvina kääntymyksen ja katumuksen tiellä. Katuja tunnistaa itsensä suuren paaston alussa paratiisin porttien ulkopuolella istuvassa Aadamissa, ja tätä seuraavat pyhien kirjoitusten esimerkkihenkilöt auttavat katujaa rinnastamaan oman elämänsä koko maailman synteihin odottaen vapahdusta itkien, kilvoitellen ja rukoillen pelastusta Kristukselta, maailman Vapahtajalta.

Opettamisen ja hymnien kirjoittamisen ohella Andreas kunnosti kirkkoja ja luostareita sekä rakennutti kirkon, joka nimettiin Konstantinopolin kuuluisan Blahernan Jumalanäidin mukaan. Hän perusti vieraskodin vanhoille, sairaille ja köyhille, joille hän ei antanut ainoastaan taloudellista tukea vaan myös aikaansa: Andreas kävi säännöllisesti heidän luonaan, hoiti sairaita omin käsin ja jakoi asukkaille sanoillaan taivaallista lohdutusta. Kun arabit hyökkäsivät Kreetan saarelle, piispa vetäytyi linnoitukseen muiden ihmisten kanssa ja rukoili hartaasti. Vihollisen hyökkäys saatiin torjuttua, ja hyökkääjien paetessa moni heistä menehtyi. Andreas pelasti saaren kuivuudelta kyynelillään ja torjui epidemian rukouksillaan ja valvomisillaan.

Vanhoilla päivillään Andreaksen oli lähdettävä Konstantinopoliin puhumaan ortodoksisen opin mukaisesti pyhien ikonien kunnioituksesta, jota keisari Leo III tuolloin uhkasi. Koska Jumala oli ilmoittanut Andreakselle hänen maallisen elämänsä pian päättyvän, hän kutsui koolle ystävänsä ja kertoi heille, ettei hänen hiippakuntansa näkisi häntä enää elossa. Paluumatkalla Kreetaan laiva poikkesi Mytileneen Lesboksen saarelle, jossa pyhä Andreas nukkui pois rauhassa 4. päivänä heinäkuuta noin vuonna 740.

Pyhä ruhtinas Andrei Bogoljubski

Andrei Bogoljubski syntyi noin vuonna 1111. Isoisänsä ruhtinas Vladimir Monomahin tavoin hän rakasti hengellisiä asioita ja Jumalan sanan tutkiskelua. Vaikka hän oli taitava ja peloton sotilas, hän rakasti rauhaa. Hänen isänsä Kiovan suuriruhtinas Juri Dolgoruki (k. 1157) antoi hänen hallittavakseen Vyšgorodin kaupungin Kiovan lähellä. Andrei ei kuitenkaan viihtynyt siellä. Väsyneenä ruhtinaiden välisiin jatkuviin sotiin hän kaipasi pohjoiseen, rauhalliseen Suzdaliin, jossa hän oli syntynyt ja jota hänen isänsä myös oli hallinnut.

Vuonna 1155 Andrei lähti pienen joukon saattamana salaa Vyšgorodista pohjoiseen. Mukaansa hän otti vyšgorodilaisesta nunnaluostarista Jumalanäidin ikonin, joka tultiin sittemmin tuntemaan Jumalansynnyttäjän Vladimirilaisena ikonina (23.6.). Andrein aikomuksena oli sijoittaa ikoni Rostoviin, mutta Jumalanäiti ilmestyi hänelle Kljazmajoella ja käski viedä ikonin Vladimiriin. Andrei teki saamansa käskyn mukaan. Jumalansynnyttäjän ilmestymispaikalle hän perusti Bogoljubovo-nimisen kylän, josta tuli hänen mieluisin asuinpaikkansa. Kylän nimi merkitsee ”Jumalaa rakastavaa”. Andrei itse sai lisänimen Bogoljubski (Jumalaa rakastava). Hän antoi maalata Jumalansynnyttäjän ilmestymistä kuvaavan ikonin, joka tunnetaan Bogoljubovon Jumalanäitinä. Jumalansynnyttäjä on kuvattu siinä kokovartalohahmona kädessään kirjakäärö ja toinen käsi kohotettuna rukoukseen Vapahtajan puoleen. Ruhtinas Andrei on kuvattu ikoniin rukoilemassa Jumalanäitiä.

Isänsä kuoleman jälkeen Andreista tuli Rostovin ja Suzdalin ruhtinas. Asuinpaikakseen hän kuitenkin valitsi Vladimirin kaupungin, jonne hän rakennutti Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraalin, ja teki Vladimirista ruhtinaskuntansa pääkaupungin. Hän perusti Pohjois-Venäjälle uusia kaupunkeja, rakennutti kolmisenkymmentä kirkkoa ja luostaria sekä kutsui pappeja ja munkkeja valistamaan kansaa. Kristuksen valo alkoi loistaa siellä, missä puolivillit heimot olivat eläneet metsästyksellä ja kalastuksella. Kristinuskosta tuli näin uuden, vielä muotoutumassa olleen valtion hapate.

Andrei teki epäonnistuneen yrityksen perustaa alaisuudessaan oleville maille Kiovasta riippumaton metropoliittakunta. Pyrkimys kulttuuriseen ja hengelliseen riippumattomuuteen Kiovasta näkyy myös siinä, että hän otti pohjoisessa käyttöön kaksi uutta kirkollista juhlaa: Vapahtajan pyhän ristin juhlan (1.8.) ja Jumalansynnyttäjän suojeluksen juhlan (1.10.). Bogoljubovon lähelle Nerl-joen varrelle hän rakennutti ensimmäisen Jumalansynnyttäjän suojelukselle pyhitetyn kirkon (1165). Se on säilynyt meidän päiviimme asti ja tunnetaan venäläisen kirkkoarkkitehtuurin helmenä.

Ruhtinas Andrei pyrki vahvistamaan Rostovin ja Suzdalin asemaa muihin ruhtinaskuntiin nähden. Hän alisti valtaansa Kiovan. Novgorodia vastaan hän kärsi tappion vuonna 1170,^* mutta jo pian novgorodilaiset nälänhädän pakottamina hyväksyivät vapaaehtoisesti Andrein heille määräämän ruhtinaan. Näin Andrei oli vuoden 1170 loppuun mennessä keskittänyt käsiinsä vallan koko Etelä- ja Pohjois- Venäjällä sekä Novgorodissa.
^{*) Ks. Jumalanäidin Ennusmerkki -ikonin ihme 27.11.}

Menestyksen ohella Andrei koki myös vastoinkäymisiä. Hän menetti kolme poikaansa, joista nuorimmaista Glebiä kunnioitetaan pyhänä (ks. 20.6.). Andreita itseään odotti marttyyrikuolema. Hänen veljensä ja pajarit tekivät salaliiton häntä vastaan. Kesäkuun 29. päivän vastaisena yönä vuonna 1174 he hyökkäsivät suurella aseistautuneella joukolla Andrein linnaan Bogoljubovossa. Andrei säpsähti hereille ja tajusi samassa, että pyhän Boriksen miekka, jota hän piti aina mukanaan, oli varastettu. Hän yritti yksin taistella aseistautunutta joukkoa vastaan, mutta kaatui lopulta miekan ja keihään iskujen haavoittamana. Murhaajat luulivat hänen kuolleen ja pakenivat paikalta.

Andrei oli kuitenkin elossa. Valittaen hän nousi jaloilleen ja raahautui portaita alas piiloutuen niiden alla olevaan komeroon. Murhaajat kuulivat hänen valituksensa ja palasivat takaisin. He seurasivat Andrein verisiä jälkiä ja antoivat hänelle kuolettavan iskun. Surmattuaan ruhtinaan he nostattivat kaupungilla mellakan. Pyhän Andrein ruumis heitettiin vihannesmaalle, josta hänen uskollinen palvelijansa Kosma siirsi sen kirkon eteishuoneeseen ja peitti matolla. Kolmen päivän kuluttua papisto sai salaliittolaisilta luvan hautauspalveluksen toimittamiseen. Kuudentena päivänä kuolemasta pyhän Andrein maalliset jäännökset siirrettiin Vladimiriin ja haudattiin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkkoon.

Pyhä Mikael Khonailainen, Ateenan metropoliitta

Pyhä Mikael syntyi Fryygian Khonaissa vuonna 1138. Hänen perheensä oli jalosukuinen ja järjesti hänelle hyvän koulutuksen. Ensin hän opiskeli kotipaikkansa metropoliitan Niketaksen johdolla. Sen jälkeen hänet lähetettiin jatkamaan opintojaan Konstantinopoliin. Siellä hänen opettajanaan oli pyhä Eusthatios, tuleva Tessalonikan metropoliitta. Tämä innoitti oppilastaan rakastamaan Homeroksen ja Pindaroksen kirjoituksia. Mikael päätyi patriarkan kansliaan, missä hänen kykyjään arvostettiin.

Vuonna 1182 Mikael nimitettiin Ateenan metropoliitaksi. Tuohon aikaan Ateena oli pieni kaupunki, joka kärsi merirosvojen toistuvista hyökkäyksistä. Sen asukkaat olivat kurjassa tilassa sekä aineellisesti että henkisesti. Uusi metropoliitta alkoi kasvattaa papistoaan. Hän sai keisarin antamaan verohelpotuksia kaupungille, mikä teki hänet suosituksi asukkaiden parissa. Metropoliitta myös kritisoi paikallista aristokratiaa heidän ahneutensa ja välinpitämättömyytensä tähden. Heitä ei tuntunut ollenkaan kiinnostavan maakuntansa tila.

Korintin ja Argoliksen ruhtinas Leo Sgouros käytti hyväkseen neljättä ristiretkeä (1204), joka pohjusti Bysantin valtakunnan lopul- lista kukistumista, ja alkoi piirittää Ateenaa. Metropoliitta Mikael järjesti vastarintaa Akropoliksella, mutta ei onnistunut pelastamaan kaupunkia tulipalolta. Vähän myöhemmin kun ristiretkeläiset olivat vallanneet kaupungin, Ateenasta tuli frankkien ruhtinaskunnan pääpaikka, joka oli Montferratin ruhtinaan Bonifatioksen vallan alainen. Vuonna 1207 piispa Mikael ei enää saanut vapaasti suorittaa pastoraalisia tehtäviään. Monien yritysten jälkeen hän poistui Ateenasta ja sai turvapaikan Kean saarelta Kykladien saaristosta. Hän kieltäytyi keisari Teodoros Laskariksen kutsusta siirtyä tämän luokse Nikeaan.

Karkotettunakin metropoliitta Mikael seurasi kirkkonsa vaikeuksia ja lähetti laumalleen rohkaisevia kirjeitä. Kun hänen terveytensä heikkeni vuonna 1217, hän vetäytyi Thermopylain Budonitsan Kristuksen Edelläkävijän luostariin. Vähältä piti, etteivät frankkilaiset paronit olisi ottaneet häntä kiinni. He näet arvelivat hänen olevan heidän vihollistensa puolella. Metropoliitta Mikaelin loppu oli kuitenkin jo lähellä. Vuonna 1222 hän antoi sielunsa Jumalan käsiin. Attikan alueella metropoliitta Mikaelia alettiin välittömästi kunnioittaa pyhänä.

Pyhittäjä Andrei Rubljov, ikonimaalari

Pyhittäjä Andrein elämästä on säilynyt niukasti tietoja. Hänen syntymävuodekseen mainitaan usein 1360, mutta todennäköisesti hän syntyi vasta 1370-luvun lopulla. Munkiksi hän vihkiytyi Andronikin Vapahtajan luostarissa (Spaso-Andronikov monastyr) Moskovan liepeillä. Nuoruusvuosinaan hän ilmeisesti opiskeli ja työskenteli moskovalaisten ikonimaalareiden työosuuskunnassa.

Arkistolähteet mainitsevat Andrei Rubljovin ensimmäisen kerran vuonna 1405, jolloin hänen todetaan maalanneen freskoja Moskovan Kremlin Jumalansynnyttäjän ilmestymisen kirkossa yhdessä kuulun ikonimaalarin Teofanes (Feofan) Kreikkalaisen ja Prohorin kanssa. Andrei mainitaan maalarikolmikon viimeisenä ja siis nuorimpana. Hän ei kuitenkaan ollut Teofaneksen oppilas. Kremlin Ilmestyskirkon freskot eivät ole säilyneet, mutta Andrein maalaamina pidetään seitsemää juhlaikonia ikonostaasissa.

Vuonna 1408 Andrei maalasi ikonimaalarimunkki Daniel Mustan (Tšernyj) kanssa freskoja ja ikonostaasin ikoneja Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraalissa Vladimirissa. Katedraali on yksi harvoista kirkoista, jossa on säilynyt fragmentteja Andrein tekemistä freskoista. Hän maalasi myös Jumalansynnyttäjän Vladimirilaisen ikonin kopion. Alkuperäinen ikoni vietiin Moskovaan kaupungin suojelijaksi, kun mongolikaani Timur Lenkin (1336−1405) joukot lähestyivät Moskovaa vuonna 1395. Andrein maalaama kopio on luova itsenäinen toisinto alkuperäisestä bysanttilaisesta ikonista. Andrein luomiskauden kulta-aikaan ajoittunee myös Zvenigorodin kuuluisa Deisis-ryhmä.

Andrein elämä liittyi kiinteästi kahteen luostariin: Sergei Radonežilaisen perustamaan Pyhän Kolminaisuuden luostariin sekä Sergein oppilaan pyhittäjä Andronikin (13.6.) perustamaan Vapahtajan luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Luostareilla oli tiivis hengellinen yhteys. Hengeltään Andrei epäilemättä oli pyhittäjä Sergein oppilas. Freskoja hän maalasi kummassakin luostarissa.

1420-luvulla Andrei maalasi Daniel Mustan ja johtamansa arttelin kanssa freskoja ja ikonostaasin ikoneita Pyhän Kolminaisuuden luostarin pääkirkkoon. Luostarin igumenina oli tuolloin Sergein oppilas pyhittäjä Nikon (17.11.), jonka kanssa Andreilla oli hengellinen yhteys luostarissa työskennellessään. Hän maalasi luostariin myös yhden maalaustaiteen mestariteoksista, Pyhän Kolminaisuuden ikonin. Sen kompositiosta puuttuvat Abraham ja Saara sekä vasikkaa tarjoilevat palvelijat. Kaikki ajallinen, arkinen ja historiallinen on väistynyt taka-alalle ja koko huomio kohdistuu Kolmiyhteisen Jumalan salaisuuteen ja Jumalan Persoonia yhdistävään rakkauteen. Kehämäinen kompositio ja käännetty perspektiivi kutsuvat ikonin edessä seisovan rukoilijan mukaan jumalallisen kuoron taivaalliseen iloon.

Andrein ja Daniel Mustan yhteistyö ja hengellinen ystävyys kesti 20 vuotta aina heidän kuolemaansa asti. Jo eläessään heitä kunnioitettiin armoitettuina ikonimaalareina. Heidän mielensä oli lakkaamatta suuntautunut sitä jumalallista valoa kohti, joka loisti heidän sisimmässään ja jota he pyrkivät värien keinoin ilmentämään kirkkojen seinillä ja ikonilaudoilla. Juhlapäivinä, jolloin he eivät työskennelleet, he katselivat ja tutkivat suurten edeltäjiensä maalaamia teoksia ilon ja taivaallisen valon täyttäessä heidän mielensä. Näin he kohottivat sisäiset silmänsä aineellisista asioista elämää vuodattavan alkukuvan, Kristuksen puoleen. Jumala kirkasti heidän kuolemansa hetken. Andrei nukkui pois ensimmäisenä 1420-luvun lopussa. Sitten sairastui Daniel. Kuolinvuoteellaan hän näki kilvoitustoverinsa Andrein taivaallisen kunnian ympäröimänä ja kutsumassa häntäkin ikuiseen autuuteen. Heidät molemmat haudattiin Andronikin luostariin.

Andreita kunnioitettiin mestarillisena ikonimaalarina jo eläessään. ”Sadan kohdan kirkolliskokous”, joka kokoontui Moskovassa vuonna 1551, nosti hänen maalaamansa Pyhän Kolminaisuuden ikonin ikonimaalauksen esikuvaksi. Andrein kunnioitus pyhänä alkoi jo satoja vuosia ennen virallista kanonisointia, joka tapahtui vasta vuonna 1988. Stroganovin kuulussa ikonimaalausohjekirjassa 1500-luvun lopulta hänet mainitaan pyhittäjänä ja liitetään pyhien Sergei ja Nikon Radonežilaisten hengelliseen traditioon.

Pyhä marttyyri Hyakinthos Kamariherra

Pyhä marttyyri Hyakinthos oli kotoisin Kappadokiasta ja palveli 18-vuotiaana Rooman keisari Trajanuksen (keisarina 98–117) hovissa kamariherrana. Eräänä päivänä vuonna 108, kun keisari vietti ylellistä juhlaa epäjumalien kunniaksi, Hyakinthos meni syrjemmälle rukoilemaan. Hänen työtoverinsa Urbicius ilmiantoi hänet hallitsijalle. Ruokapöydässä istuva keisari määräsi kapinallisen tuotavaksi heti luokseen ja yritti pakottaa häntä syömään epäjumalille uhrattua lihaa. Hyakinthos teki ristinmerkin kieltäytyen syömästä ja kehotti keisaria luopumaan demonien palvomisesta ja uskomaan ainoaan todelliseen Jumalaan. Suuttuneena kamariherran itsevarmuudesta keisari käski lyödä häntä kasvoille ja luovutti hänet sotilaille, jotka potkivat häntä ja väkisin avasivat hänen suunsa pakottaakseen hänet nielemään uhrattua ruokaa. Nähdessään sotilaiden työn turhaksi Trajanus lähti raivoissaan juhlasalista ja käski sulkea Hyakinthoksen vankilaan ja kiinnittää hänen jalkansa ruuvipenkkiin.

Seuraavana päivänä Hyakinthos vietiin amfiteatteriin, missä hän julisti keisarille, etteivät mitkään kidutukset saisi häntä vaihtamaan ikuista elämää kurjan maallisen elämän iloihin. Kiduttajat hakkasivat häntä niin, että veri roiskui heidänkin kasvoilleen, ja kun he uupuivat työssään, he sitoivat hänet piinapenkkiin repiäkseen siinä hänen kylkiään. Jumalaa rakastava Hyakinthos kesti kärsimykset ja huusi: ”Trajanus, tahtomattasi sinä hyödytät minua opettamalla minua kestämään Kristuksen kärsimyksiä! Mitä julmempia sinun kidutuksesi, sitä suurempi on minun uskoni!”

Seitsemän tunnin kidutusten jälkeen Hyakinthos palautettiin vankilaan. Keisari määräsi, ettei hänelle saanut antaa muuta kuin epäjumalille uhrattua ruokaa, jota tuotiin hänelle joka päivä. Urhea Kristuksen soturi käänsi inhoten selkänsä demonien palvonnalle ja selviytyi päiväkausia ilman ruokaa ja juomaa saaden ravintonsa vain uskosta ja rukouksesta.

Kun vartija 38. päivänä toi Hyakinthokselle hänen tavanomaisen ruokansa, hän näki kirkkaan valon loistavan tyrmästä, jossa Hyakinthos seisoi säteilevin kasvoin kahden enkelin välissä. Vartija meni heti paikalla ilmoittamaan tapauksesta keisarille, joka käski aloittaa taas kidutukset. Kun vartijat tulivat 40. päivänä noutamaan häntä Trajanuksen eteen, he löysivät hänet kuolleena. Hänen vierellään seisoi ihmishahmoisia enkeleitä, jotka pitelivät käsissään kynttilöitä. Tyranni käski heittää ruumiin vuorille villieläinten raadeltavaksi.

Enkeli johdatti Hyakinthoksen sukulaisen, pappi Timoteoksen, suoraan sille paikalle, minne ruumis oli jätetty, ja Timoteos hautasi sen kunniallisesti. Ennen kuolemaansa hän pyysi hurskasta leskeä huolehtimaan kallisarvoisista reliikeistä.

Monia vuosia myöhemmin pyhä Hyakinthos ilmestyi eräälle korkea-arvoiselle miehelle, joka oli juuri sokeutunut. Marttyyri paransi hänet, kehotti häntä nostamaan reliikit lesken hoitamasta haudasta ja viemään ne hänen kotiseudulleen. Saatuaan näkönsä takaisin mies unohti lupauksensa ja alkoi uudelleen sokeutua. Kun pyhä oli parantanut hänet vielä kerran, hän totteli ja järjesti reliikkien siirron Kesareaan. Saavuttuaan kaupungin porteille reliikkejä kuljettavia rattaita vetävät juhdat suuntasivat suoraan pyhän marttyyri Hyakinthoksen perheen taloon ja pysähtyivät sen eteen.