Pyhittäjä Jefrosinia oli Suzdalin ruhtinaan tytär. Hän syntyi vuonna 1353 ja sai nimen Jevdokia. Neljätoistavuotiaana hän solmi avioliiton Moskovan suuriruhtinas Dimitri Donskoin (19.5.) kanssa. Avioliitto lopetti sisällissodat Moskovan ja Suzdalin ruhtinaskuntien välillä ja oli muutenkin onnellinen. Perheeseen syntyi yksitoista lasta: kahdeksan poikaa ja kolme tytärtä. Jevdokian rakkaus Jumalaan pyhitti myös rakkauden, jota hän tunsi miestään ja lapsiaan kohtaan. Puolisot rukoilivat ja paastosivat yhdessä ja antoivat almuja köyhille. Pyhittäjä Sergei Radonežilainen oli heidän kahden lapsensa kummi.

Jevdokian sielussa paloi rakkaus Jumalaa, kirkkoa ja isänmaata kohtaan. Kun Dimitri Donskoin johtamat joukot voittivat tataaripäällikkö Mamain Kulikovon taistelussa vuonna 1380, Jevdokia rakennutti Moskovan Kremliin Jumalanäidin syntymän kirkon sen muistoksi, että voittoisa taistelu oli käyty juuri tuona juhlapäivänä.

Muutaman vuoden kuluttua Jevdokiaa kohtasivat koettelemukset. Hänen vanhin poikansa, 13-vuotias Vasili, lähti isänsä sijasta Ordaan tapaamaan tataarikaani Tohtamyšia ja joutui olemaan siellä kaksi vuotta panttivankina. Pian tämän jälkeen suuriruhtinas Dimitri sairastui ja kuoli alle 40-vuotiaana. Leskeksi jäänyt Jevdokia johti käytännössä pajarien avustamana Moskovan suuriruhtinaskuntaa. Tärkeimpänä velvollisuutenaan hän piti lastensa kasvattamista. Samalla hän rakennutti muutamia nunnaluostareita, joista tärkein oli Kristuksen taivaaseenastumisen luostari Moskovan Kremlissä. Ennen kaikkea hän kuitenkin rakensi pyhäkköä omaan sydämeensä. Hän eli sisimmässään luostarielämää, paastosi ja rukoili.

Kaani Timur Lenkin (1336−1405) hyökätessä Moskovaan Jevdokia antoi neuvon tuoda Jumalanäidin ihmeitätekevä ikoni Vladimirista Moskovaan. Samana päivänä kun ikoni tuotiin kaupunkiin, Timur näki näyssä valoa hohtavan naisen ja vetäytyi joukkoineen Moskovan luota.

Vuonna 1407 ruhtinatar Jevdokia sai näyssä ylienkeli Mikaelilta tiedon pikaisesta kuolemastaan. Hän jätti suuriruhtinaan palatsin ja siirtyi rakennuttamaansa Kristuksen taivaaseenastumisen luostariin Kremlissä. Matkalla luostariin hän paransi sokean, joka sai näkönsä pyyhittyään silmänsä ruhtinattaren vaatteen liepeellä. Myös kolmekymmentä muuta sairasta parani erilaisista vaivoista. Luostarissa Jevdokia vihkiytyi nunnaksi ottaen nimekseen Jefrosinia. Muutaman kuukauden kuluttua hän nukkui rauhassa kuolonuneen. Tämä tapahtui heinäkuun 7. päivänä vuonna 1407. Hänen reliikkiensä äärellä on vuosisatojen saatossa tapahtunut paljon ihmeitä.
Kristuksen taivaaseenastumisen luostari Kremlissä tuhottiin vuonna 1929. Pyhittäjä Jefrosinian reliikit kuitenkin säästyivät, ja vuonna 2008 ne siirrettiin patriarkka Aleksein siunauksella Kremlin Arkkienkeli Mikaelin kirkkoon.

Pyhä Asteios (Asterios) oli piispana Dyrrhakhionissa^* keisari Trajanuksen hallituskaudella vuoden 100 tienoilla. Kaupungin hallitusmiehet Numerios, Nearkhos, Aglaidos ja Arianos yrittivät pakottaa hänet uhraamaan epäjumalille, mutta kaikki heidän vaivansa olivat turhia. Sillä hetkellä, kun sotilaat astuivat pyhän Asteioksen eteen pidättääkseen hänet, hän sai ilmestyksen, jossa hän näki itsensä seisomassa kalliolla tervattuna ja öljyttynä. Hän huusi papistolleen: ”Minun täytyy kärsiä Kristuksen tähden, mutta paetkaa te minne vain voitte.”
^{*) Nyk. Durrës Albaniassa}

Asteios luovutettiin kuvernööri Agricolalle, joka hakkautti häntä rautatangoilla ja ruoskilla. Kun Asteios pysyi rauhallisena kidutuksesta huolimatta, kuvernööri määräsi, että hänet piti sivellä hunajalla ja sitoa kiinni ristiin kaupungin ulkopuolella, paahtavan auringon alle. Ampiaisia ja kärpäsiä syöksyi joka suunnasta Asteioksen kimppuun, ja tuhannet pistokset varmistivat hänelle marttyyrin kruunun. Kaupungissa oli kristittyjä, jotka olivat paenneet vainoa Roomasta. He hautasivat pyhän piispan ruumiin kunniallisesti. Kun tämä tuli ilmi, he saivat maksaa hurskaasta teosta hengellään. Pyhät Peregrinos ja hänen toverinsa Lucianus, Pompeius, Hesykhios, Papius, Saturninus ja Germanus liittyivät marttyyrien joukkoon.

Pyhä Sisoes syntyi Egyptissä 300-luvun alkuvuosina. Hänen nuoruudessaan Egyptin erämaassa vaikuttivat munkkilaisuuden isähahmona kunnioitettu pyhä Antonios, pyhittäjä Or ja monet muut maineikkaat kilvoittelijat. Heidän kilvoituksensa ja hengelliset saavutuksensa innoittivat lapsuudesta lähtien myös pyhää Sisoesta. Jo varhain hän otti ylleen Kristuksen ristin ja siirtyi kilvoittelemaan Nitrian erämaahan. Siellä asui jo sadoittain munkkeja, joiden johtohahmona oli pyhä Or.

Nuoren Sisoeksen kilvoittelu oli esikuvaksi muillekin. Hän harjoitti nöyryyttä suorittamalla kaikenlaisia alempiarvoisia tehtäviä samalla itseään soimaten, niin kuin Or hänelle opetti. Nitrian skiitassa hän kuuli paljon pyhästä Antonioksesta, ja hänessä syttyi halu päästä tapaamaan tätä. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä pyhä Antonios ehti kuolla ennen kuin Sisoes pääsi hänen vuorelleen. Hän ei kuitenkaan enää palannut Nitriaan, vaan jäi pyhän Antonioksen asuinsijoille. Kun nämä alueet alkoivat täyttyä erakoista, hän siirtyi lopulta niin sanotulle Sisimmälle vuorelle, jossa Antonios oli myös kilvoitellut. Siellä ei ollut tungosta, koska paimentolaisheimojen hyökkäysten takia sinne ei moni uskaltanut mennä.

Abba Sisoes asui vuorella 72 vuotta jäljitellen kaikessa pyhää Antoniosta. Hän eli äärimmäisen askeettisesti, ja hänelle tunnusomaista oli suuri nöyryys. Kun eräs veli kertoi saavuttaneensa Jumalan muistamisen tilan, joka pysyi yllä lakkaamatta, Sisoes sanoi hänelle: ”Ei ole suurta, että ajatuksesi on Jumalan kanssa. Suurta on pitää itseään koko luomakuntaa alempana. Sillä se ja ruumiillinen vaivannäkö ohjaavat nöyryyteen.”

Kerran eräs mies pienen poikansa kanssa tuli vuorelle tapaamaan häntä. Matkalla poika sairastui ja kuoli. Isä ei siitä huolestunut vaan kantoi poikaa mukanaan abba Sisoeksen luo. Saavuttuaan hänen vuorelleen isä kumartui hänen eteensä poika sylissään. Sitten hän itse lähti ulos ja jätti pojan luolaan. Sisoes luuli, että lapsi makasi lattialla osoittaakseen hänelle kunnioitusta. Niinpä hän sanoi pojalle: ”Nouse nyt ja mene ulos.” Heti kuollut lapsi nousi pystyyn ja meni isänsä luo.

Sisoes ei pitänyt itseään minkään arvoisena pyhään Antoniokseen verrattuna. Vaikka hän herätti sairaan lapsen kuolleista, hän luki senkin pyhän Antonioksen ansioksi ajattelematta lainkaan omaa osuuttaan. Ja kun joku munkkiveli kysyi häneltä, uskoiko hän saavuttaneensa pyhän Antonioksen mitat, hän vastasi: ”Jos minulla olisi yksikin abba Antonioksen ajatus, olisin kokonaan tulta. Mutta tiedän, että ihmisen on mahdollista juuri ja juuri kantaa Antonioksen ajatuksia.”

Luokseen tulleille Sisoeksen oli tapana sanoa, että tie, joka johtaa nöyryyteen, on ensinnäkin kaikkinainen itsehillintä, toiseksi rukous Jumalan puoleen ja kolmanneksi se, että kilvoittelee kaikin voimin tunteakseen olevansa kaikista ihmisistä alhaisin. Tämän nöyryyden pyhä Sisoes säilytti aina elämänsä loppuun saakka. Vanhetessaan abba Sisoes oli hyvin kiitollinen niille, jotka pitivät hänestä huolta. Hän sanoi: ”Jos sinulla on joku, joka huolehtii sinusta, sinun ei pidä käskeä häntä.”

Pyhä Sisoes kilvoitteli Pyhän Antonioksen vuorella kokonaista 72 vuotta. Kun hänen maallinen taipaleensa oli päättymässä ja veljet istuivat hänen ympärillään, hänen kasvonsa loistivat yhtäkkiä kuin aurinko. Hän sanoi heille: ”Katsokaa, abba Antonios tuli!”, ja vähän ajan kuluttua: ”Katsokaa, profeettojen kuoro saapui!” Hänen kasvonsa säteilivät yhä kirkkaammin ja hän sanoi: ”Apostolien joukko tulee!” Sitten hänen kasvonsa alkoivat säteillä vielä kaksin verroin, ja hän näytti puhuvan joidenkin kanssa. Kaikki läsnäolijat olivat ihmeissään.

Silloin vanhukset pyysivät pyhää kertomaan, kenen kanssa hän puhuu. Pyhä Sisoes sanoi heille: ”Katsokaa, enkelit ovat tulleet ottamaan sieluni, ja pyydän heitä, että he jättäisivät minut vähäksi aikaa maan päälle, että voisin vielä vähän katua.” Silloin isät sanoivat hänelle: ”Isä, et sinä enää tarvitse lisää katumusta.” Sisoes vastasi heille kyynelsilmin: ”Sanon teille totuuden. Sisimmässäni tunnen, että en ole vielä päässyt edes alkuun kilvoituksessa.” Isät ihailivat pyhittäjän suurta nöyryyttä, sillä he ymmärsivät hänen saavuttaneen täydellisyyden. Sitten Sisoeksen kasvot loistivat taas yhtäkkiä kuin aurinko, ja kaikki joutuivat pelon valtaan. Silloin pyhittäjä sanoi heille: ”Näettekö, Herra on tullut ja sanoo: ’Tuokaa minulle tämä erämaan asukas.’” Heti tämän sanottuaan autuas Sisoes antoi henkensä Jumalan käsiin. Samalla hetkellä tuli kuin salaman leimahdus, ja koko maja täyttyi hyvällä tuoksulla.

Kirkon kuvataiteessa on kuvattu pyhän Sisoeksen käyntiä Aleksanteri Suuren haudalla Aleksandriassa. Siinä pyhittäjä pohtii suuren maailmanvalloittajan haudan äärellä maallisen kunnian turhuutta. Hän murehtii itkien koko ihmiskunnan yhteistä kohtaloa, joka kaikkien kohdalla tässä elämässä päätyy hautaan.

Pyhä Moninna syntyi Irlannissa vuoden 435 tienoilla. Kerrotaan, että hänen ensimmäinen sanansa oli ”ninna”, minkä ansiosta häntä alettiin sanoa Ninnaksi. Nuorena hän kuuli pyhän Patrikin julistusta ja otti kasteen. Patrik sanoi Ninnalle, että hänen nimensä tultaisiin muistamaan ajasta aikaan. Keltin kielessä ninna merkitsi tytärtä, ja vähitellen se muuttui muotoon Mo ninna, ”tyttäreni”, kaikkien puhutellessa häntä näin.

Moninna kuului pyhän Brigidin (1.2.) oppilaisiin. Hän omistautui kokonaan kirkon ja Kristuksen palvelemiseen. Kerrotaan, että kun hän rukoili mykän miehen puolesta, tämä alkoi puhua ja ensimmäiset sanat olivat ”Ninna! Ninna!”

Pyhä Moninna perusti lukuisia luostareita Skotlantiin, Englantiin ja Irlantiin. Yhden perustettuaan hän alkoi aina etsiä uutta, entistä rauhallisempaa paikkaa. Viimeisen luostarinsa hän perusti Pohjois-Irlannin Killeavyyn. Sen sisaristoon kuului alussa kahdeksan neitoa ja yksi leski, jolla oli poikavauva mukanaan. Tästä nunnien kasvattamasta pojasta tuli myöhemmin piispa.

Pyhä Moninna nukkui pois rauhassa vuonna 518. Hänet haudattiin Killeavyn luostariin, jossa oli tuolloin jo 150 sisarta. Hänen hautakivellään ja sen lähellä olevalla pyhällä lähteellä käytiin rukoilemassa suurin joukoin hänen muistopäivänään, kunnes protestantit kielsivät hänen kunnioittamisensa 1820-luvulla.

Pyhittäjä Sisoi kilvoitteli 1200-luvulla. Hänen paastokilvoituksensa ja itsehillintänsä hämmästyttivät kaikkia luolaluostarin veljiä. Hän kukisti kaikki lihan ja hengen himot ja sai Jumalalta suuren armon. Hänen jäännöksensä lepäävät luostarin etäisissä luolissa.

Pyhä Juliana oli Kiovan luolaluostarin hyväntekijän ruhtinas Georgi Dubrovitski-Olšanilaisen tytär. Hän eli neitseellisesti, vanhemmilleen kuuliaisena ja osoitti ymmärrystä hengellisissä asioissa. Hän nukkui pois 16-vuotiaana 1500-luvun alkupuolella, ja hänet haudattiin Kiovan luolaluostariin.

1600-luvun alkupuolella, kun luolaluostarin pääkirkon luona kaivettiin hautaa, Julianan reliikit löydettiin maatumattomina aivan kuin hän olisi juuri vaipunut uneen. Vaatteetkin olivat säilyneet, mutta ne hajosivat heti kun niihin koskettiin. Pyhäinjäännökset siirrettiin kirkkoon, mutta niiden kunnioitus laiminlyötiin. Jonkin ajan kuluttua pyhä ilmestyi Kiovan metropoliitta Pietari Mogilalle (1632−1647)
ja nuhteli tätä reliikkien kunnioituksen unohtamisesta. Silloin metropoliitta teetätti uuden pyhäinjäännösarkun ja toimitti juhlallisen jumalanpalveluksen. Tuosta lähtien pyhäinjäännösten äärellä on tapahtunut paljon ihmeitä.

Pyhä Juliana oli toinen nainen, joka tuli haudatuksi Kiovan luolaluostariin. Ensimmäinen oli pyhittäjä Jefrosinia Polotskilainen (23.5.). Heidät molemmat kuvataan usein myös luostarin pyhittäjäisiä esittävässä ikonissa.

Pyhä Kyrillos varttui kahden setänsä holhouksessa jäätyään kymmenvuotiaana orvoksi. Toinen sedistä oli omaksunut islaminuskon ja antoi hänet turkkilaisen suutarin oppipojaksi. Paetakseen holhoojansa vahingollista vaikutusta ja kysyttyään uskossa vahvana pysyneen toisen setänsä neuvoa Kyrillos liittyi Tessalonikassa oleskelleiden Athosvuoren munkkien joukkoon ja hankkiutui sitten turvaan Pyhälle vuorelle. Hilandarin luostarissa hänet vihittiin munkiksi, mutta koska luostarin säännöt kielsivät alaikäisten asumisen luostarissa, hänet lähetettiin yhteen luostarin edustustoista (metokhia), missä hän eli kuuliaisesti.

Kahdeksan vuoden kuluttua Kyrillos lähti Tessalonikaan tapaamaan kristittyä setäänsä ja kertoi tälle, missä oli ollut. Ollessaan jo lähdössä takaisin luostariin hän kohtasi muslimisetänsä, joka tunnisti hänet ja hälytti lähellä seisovat ihmiset. Nämä alkoivat raivota ja raahasivat nuoren munkin tuomarin eteen. Tuomari yritti ensin hyvällä saada hänet luopumaan kristinuskosta, mutta kun se ei onnistunut, hän määräsi, että Kyrillos heitetään vankilaan ja tuodaan seuraavana päivänä hänen eteensä tuomittavaksi.

Toisen kuulustelun jälkeen 6. heinäkuuta 1566 Kyrillos tuomittiin poltettavaksi elävältä. Rovio valmistettiin Tessalonikan vanhalle hippodromille. Kyrillos kohotti kätensä taivasta kohden, kiitti Luojaa ja pyysi, että liekit polttaisivat hänet, jotta hän pääsisi nopeammin Jumalan luo. Kaupungin prefekti yritti vielä viimeisen kerran taivutella häntä luopumaan kristinuskosta ja tarjosi hänelle hevosia, hienoja vaatteita ja muita lahjoja. Pyhä marttyyri vastasi, että hän ei vähääkään välittänyt tämän maailman turhuuksista. Kristus yksin oli hänen aarteensa, hänen elämänsä, hänen rakkautensa, hänen kaikkensa, eikä mikään voisi erottaa häntä Jumalasta. Niin pyhä marttyyri Kyrillos heitettiin rovioon, joka poltti tuhkaksi jopa hänen luunsakin.

Pyhittäjämarttyyri Feodor (Oleg Bogojavlenski) syntyi vuonna 1905 Persian pääkaupungissa Teheranissa Venäjän konsulin Pavel Bogojavlenskin perheeseen. Persialaiset murhasivat hänen isänsä hänen ollessaan viisivuotias, minkä jälkeen äiti Olga palasi kolmen lapsensa kanssa Pietariin. Perhe eli valtion eläkkeellä. Lokakuun vallankumouksen jälkeen (1917) he jäivät ilman toimeentuloa ja muuttivat Olgan veljen luo Moskovaan. Oleg pääsi Moskovan yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan. Hän halusi palvella ihmisiä ja alkoi toimia asunnottomien hyväksi. Sisarensa Olgan kanssa hän lauloi Jumalansynnyttäjän georgialaisen ikonin kirkon kuorossa. Kirkossa kävi paljon nuoria.

Vuonna 1926 Olga-äiti sairastui vakavasti ja kuoli. Oleg keskeytti lääketieteen opinnot ja meni töihin. Pian hänet kutsuttiin sotapalvelukseen. Hän ei piilotellut uskoaan eikä kristillistä vakaumustaan. Armeijan jälkeen Oleg alkoi käydä moskovalaisessa Vysokopetrovin luostarissa. Hänen hengellisenä ohjaajanaan oli arkkimandriitta Nikita (Kurotškin) Zosimovin erakkolasta. Kun luostarin kirkko suljettiin vuonna 1929, munkit siirtyivät Pyhittäjä Sergein seurakuntakirkkoon (Bolšaja Dmitrovka -kadulla). Siellä Oleg päätti omistaa koko elämänsä Jumalalle, astua munkkikilvoituksen tielle ja kulkea sitä kuolemaan asti.

Marraskuun 4. päivänä 1930 Oleg vihittiin munkiksi nimellä Feodor pyhittäjä Teodoros Studionilaisen mukaan. Pian seurasi vihkimys munkkidiakoniksi. Hän asui pienessä huoneessa Pyhittäjä Sergein kirkon kellotornissa ja vältteli kanssakäymistä seurakuntayhteisön ja tuttavien kanssa. Keskellä kaupunkia hän vetäytyi sisäiseen erämaahansa palatakseen myöhemmin ihmisten pariin todellisena Kristuksen sotilaana, joka olisi valmis palvelemaan jokaista lähimmäistään.

Eräs Vysokopetrovin luostarin veljestöön kuuluva nuori arkkimandriitta ilmiantoi vuonna 1933 neuvostoviranomaisille, että Pyhittäjä Sergein kirkolla toimi laiton luostari ja hengellinen akatemia. Tutkinnan aikana hän todisti veljestöä ja kirkon seurakuntalaisia vastaan syyttäen heitä vastavallankumouksellisesta toiminnasta ja nuorison asenteiden muokkaamisesta neuvostovastaisiksi. Maaliskuussa kaksikymmentäneljä kirkon papistoon ja seurakuntalaisiin kuuluvaa henkilöä pidätettiin. Munkkidiakoni Feodor oli heidän joukossaan. Hänet tuomittiin kolmeksi vuodeksi pakkotyöhön Novosibirskiin. Ennen karkotusmatkalle lähtöä hän sai tavata sisarensa ja tuli tapaamiseen iloisena ja reippaana, Kristuksen armon vahvistamana.

Vuoden kuluttua Feodor siirrettiin Vladivostokiin. Vankeja höyrylaivaan siirrettäessä hänen jalkansa pettivät eikä hän lyönneistä huolimatta kyennyt nousemaan. Vanginvartija kutsui lääkärin, joka tutkiessaan Feodoria sai tietää, että tällä oli kesken jäänyt lääkärin koulutus. Hän otti Feodorin apulaisekseen. Feodor joutui avustamaan
yli sadassa umpilisäkkeen poistossa, poistamaan hampaita ja ottamaan vastaan synnytyksiä, sillä leirissä ei ollut muuta lääkintähenkilökuntaa. Hän teki kaikkensa auttaakseen kärsiviä, ei vain ruumiillisesti vaan myös hengellisesti. Sanoillaan hän rohkaisi ja vahvisti niin sairaita kuin kuolevia.
Munkkidiakoni Feodor vapautui leiriltä kolmen vuoden jälkeen ja asettui Tveriin. Lääkäri antoi hänelle puoltokirjeen lääketieteen opintojen loppuunsaattamiseksi. Feodor joutui päättämään, ryhtyisikö hän lääkäriksi vai jatkaisiko edelleen munkkikilvoituksen kapeaa tietä, joka väistämättä johtaisi Golgatalle. Hän kysyi neuvoa sisareltaan Olgalta, joka Jumalansynnyttäjän ikonin edessä rukoiltuaan kuuli äänen sanovan: ”Joka tarttuu auraan, älköön katsoko taakseen.” (vrt. Luuk. 9:62) Hän toisti sanat ääneen. Isä Feodor kuunteli ne tarkkaan, hymyili nöyrästi ja kiitti sisartaan.

Tämän jälkeen Feodor ei enää epäröinyt tien valinnassa. Hän meni patriarkaattiin ja ilmoitti haluavansa palvella kirkossa ja ottaa vastaan pappisvihkimyksen.

Samoihin aikoihin vuonna 1937 Feodorin rippi-isä ja hengellinen ohjaaja arkkimandriitta Nikita nukkui pois. Se oli Feodorille suuri menetys. ”Olisin valmis kestämään uuden vankeuden, kunhan vain isä Nikita olisi elossa”, hän sanoi. Isä Nikita oli palvellut viimeiset vuotensa Ivanovskojen kylän kirkossa Volokolamskin alueella. Seurakuntalaiset pyysivät nyt Feodoria ottamaan hänen paikkansa, mihin hän suostui. Hänet vihittiin pappismunkiksi Moskovassa ja ensimmäisen liturgian hän toimitti 40. päivänä isä Nikitan kuolemasta.

Isä Feodor hoiti papilliset velvollisuutensa uhrautuvasti. Kun kutsuttiin ripittämään sairasta, hän lähti matkaan säällä kuin säällä, niin sateella, pakkasella kuin kelirikon aikaan tarpoen liejuisilla teillä.
Hän ei ottanut toimituksista maksua, vaan pyrki itse mahdollisuuksiensa mukaan auttamaan köyhiä. Seurakuntalaiset näkivät hänen hyväsydämisyytensä ja rakastivat häntä.

Tuohon aikaan neuvostoviranomaiset sulkivat kirkkoja siten, että vaativat pappeja maksamaan ylivoimaisen suuria veroja. Jos pappi ei kyennyt maksamaan, hänet poistettiin asuinpaikkakuntansa kirjoilta, jolloin hän menetti myös luvan toimittaa palveluksia, ja käyttöä vaille jäänyt kirkko suljettiin. Näin meneteltiin myös isä Feodorin kohdalla. Silloin läheisen kyläkirkon isännöitsijä Maria Vasiljevna möi lehmän ja hevosen ja maksoi Feodorin veron.

Joulukuussa 1940 isä Feodoria vaadittiin jälleen maksamaan suuri vero, josta hän ei pystynyt suoriutumaan. Juttu vietiin oikeuteen. Viranomaiset sanoivat suhtautuvansa nuoreen mieheen hyväntahtoisesti. He lupasivat lähettää hänet hyvään seurakuntaan ja poistaa veronmaksuvelvoitteen kokonaan, jos hän ryhtyisi keräämään tietoja seurakuntalaisista. Ehdotuksen kuultuaan isä Feodor venyttäytyi koko suureen pituuteensa ja vastasi: ”Minua ei ole kasvatettu ilmiantajaksi!” Vastaukseksi yksi kuulustelijoista tempaisi passin Feodorin käsistä, repi sen kappaleiksi ja kirjoitti tilalle uuden, jossa kiellettiin asuminen Moskovan alueella.

Isä Feodor asettui Tverin alueelle Zavidovon kylään, josta hän vuokrasi pienen huoneen. Suurimman osan ajasta hän kuitenkin asui laittomasti sisarensa Olgan luona Moskovan alueella lähellä hengellisiä lapsiaan.

Sodan syttymispäivänä kesäkuussa 1941 viranomaiset allekirjoittivat Feodorin pidätysmääräyksen. Kesti kuitenkin kaksi viikkoa ennen kuin hänet löydettiin. Pidätys tapahtui keskellä yötä. Feodorille tehtiin heti täysi ruumiintarkastus ja talo tutkittiin perin pohjin. Ennen kuin häntä lähdettiin viemään Feodor pyysi luvan saada rukoilla. Hän toimitti lyhyen rukouspalveluksen Jumalansynnyttäjän Kazanilaisen ikonin luona, jonka edessä Olga oli aiemmin rukoillut vastatakseen veljelleen, mitä tietä kulkea. Hyvästiksi hän syleili itkevää sisartaan sanoen: ”Tyhmyri, mitä sinä itket. Iloita tässä pitää eikä itkeä.” Kohottaessaan katseensa Olga näki Feodorin kasvojen loistavan ilosta.

Feodorin kuulustelut alkoivat seuraavana päivänä pidätyksen jälkeen. Häntä kuulusteltiin ensin Moskovassa. Saksalaisten joukkojen lähestyessä pääkaupunkia hänet siirrettiin heinäkuun lopussa 1941 Saratoviin. Hänet vietiin joka yö kuulusteltavaksi, hänen ei annettu pitkään aikaan nukkua ja häntä lyötiin ja potkittiin armotta. Kerran hänet tuotiin kuulusteluista selliin kasvot verisenä massana. Osa parrasta oli revitty irti niin että ihoa oli revennyt mukana. Häntä vaadittiin mainitsemaan nimeltä kaikki hengelliset lapsensa ja ihmiset, joihin hän oli ollut läheisessä yhteydessä. Ymmärtäen heitä odottavan vaaran hän kieltäytyi paljastamasta heidän nimiään.

− Teitä syytetään siitä, että olette laittomassa asemassa toiminut kirkonmiesten vastavallankumouksellisen järjestön johtajana ja tehnyt neuvostovastaista kiihotustyötä. Tunnustatteko syyllisyytenne? tutkintatuomari kysyi.
− En tunnusta syyllisyyttäni esitettyyn rikokseen; syytös on perusteeton, isä Feodor vastasi.
Tutkinta-aika umpeutui syyskuun alussa. Tutkintatuomarit pyysivät virallista syyttäjää jatkamaan tutkintaa, sillä ”oikeusjuttua varten tarvitaan pidätetyn lisäkuulusteluja hänen neuvostovastaisen toimintansa ja yhteyksiensä paljastamiseksi.” Tämän jälkeen kuulusteluja ja kidutusta jatkettiin. Mutta lisäkuulustelujen aikanakaan Feodorilta ei saatu mitään tietoja. Jutun tutkinta kesti kaikkiaan noin kaksi vuotta. Hänen kestävyytensä ansiosta kaikki, jotka oli liitetty samaan oikeusjuttuun hänen kanssaan, vapautettiin helmikuuhun 1943 mennessä.

Kesällä 1943 pitkäksi venynyt oikeusjuttu saatettiin loppuun. Pappismunkki Feodor tuomittiin viideksi vuodeksi karkotukseen Krasnojarskin seudulle. Pitkän vankeusajan ankarat olot kidutuksineen olivat murtaneet hänen terveytensä. Hän menehtyi Balašovin vankilassa heinäkuussa 1943 ja hänet haudattiin tuntemattomaan hautaan. Venäjän kirkko kanonisoi pyhittäjämarttyyri Feodorin vuonna 2000.

Pyhittäjä Lampados eli 900-luvulla. Nuoruudestaan asti hän omistautui askeettiseen elämään. Pidättyväisyyden ja tarkkaavaisen rukouksen avulla hän lannisti lihan himot ja valisti opetuksellaan toisia, jotka elivät himojensa pimeydessä ja demonien pauloissa. Lampadoksen kautta tapahtui hämmästyttäviä ihmeitä jo hänen maallisen elämänsä aikana. Sairaat tapasivat käydä etsimässä parantumista hänen kilvoitteluluolastaan Kilikian Irenopoliksen¹ lähellä. Kun pyhä Lampados oli päässyt Herransa luokse, uskovat alkoivat käydä etsimässä parannusta vaivoihinsa hänen pyhien reliikkiensä luona.

Pyhä Athanasios Athosvuorelainen syntyi Trabezuntan kaupungissa Pontoksessa ylhäissukuisen perheen poikana. Kasteessa hän sai nimen Abraamios. Hänen vanhempansa kuolivat pian hänen syntymänsä jälkeen. Pojan otti huostaansa hänen äitinsä sukulainen, jonka puoliso kuului alueen johtomiehiin.

Abraamios ei välittänyt rajuista leikeistä, vaan vei leikkitoverinsa metsään ja leikki heidän kanssaan läheisessä luolassa luostaria. Opinnoissaan hän eteni niin nopeasti, että opettajatkin ihmettelivät. Abraamios oli tuskin vielä kasvanut aikuiseksi, kun eräs keisarin virkamies vieraillessaan kaupungissa tutustui häneen, pani merkille hänen lahjakkuutensa ja vei hänet mukanaan Konstantinopoliin. Siellä hän asui sukulaisensa luona ja jatkoi opintojaan tunnetun opettajan Athanasioksen johdolla. Nuoruudestaan huolimatta Abraamios korotettiin pian apulaisopettajaksi.

Kiinnostus opintoihin ei kuitenkaan heikentänyt Abraamioksen askeettista elämää. Hän oli munkki jo ennen munkkeuteen vihkiytymistään ja kilvoittelija ennen kilpakentälle astumistaan. Hän karttoi rikkaan kenraalin ruokapöytää ja käytti ravinnokseen lähinnä ohraleipää. Abraamios oli myös hyvin armelias: hän saattoi riisua vaatteensakin päältään ja antaa ne köyhille. Nuoret pitivät Abraamioksesta kovasti. He kunnioittivat hänen oppineisuuttaan ja opettajan kykyjään. Myös hänen ystävällisyytensä teki heihin vaikutuksen. Keisari Konstantinos VII siirsi hänet toiseen kouluun, mutta oppilaat seurasivat hänen perässään. Abraamios ei tahtonut kilpailla entisen opettajansa kanssa ja luopui sen vuoksi opettajan tehtävistä. Samalla hän jätti taakseen myös kaikki maalliset huolet.

Aigeian meren alueelta Abraamios palasi takaisin Konstantinopoliin. Siellä hän tuli kosketukseen sukulaisensa pyhän Mikael Maleinoslaisen kanssa (12.7.), joka oli Kyminasvuoren luostarin johtaja. Tämä Jumalan mies teki häneen syvän vaikutuksen, ja hän ilmaisi tälle halunsa ryhtyä itsekin munkiksi. Paikalle saapui myös pyhän Mikaelin veljenpoika kuuluisa sotapäällikkö Nikeforos Fokas, joka myös alkoi arvostaa ja ihailla nuorta Abraamiosta.

Löydettyään näin itselleen hengellisen isän Abraamios seurasi häntä Kyminasvuorelle. Siellä hänet vihittiin pian munkiksi ja hän sai nimekseen Athanasios. Hänen ohjaajavanhuksensa oli huomannut, että hänen nuori ja innokas oppilaansa oli jo edennyt pitkälle askeettisessa kilvoittelussa. Vanhus tahtoi tehdä hänestä kuuliaisen Kristuksen sotilaan ja kieltäytyi antamasta hänelle lupaa kilvoitella syöden vain kerran viikossa. Athanasioksen oli syötävä joka kolmas päivä. Lisäksi hänen tuli nukkua matolla eikä paljaalla penkillä, kuten hänen tapansa oli.

Athanasios sai tehtäväkseen kirjojen kopioimisen ja kirkossa auttamisen. Hän sopeutui kaikkeen, mitä hänen hengellinen isänsä hänelle määräsi, eikä koskaan väittänyt vastaan. Hänen kilvoittelutoverinsa kutsuivatkin häntä ”kuuliaisuuden lapseksi”. Athanasioksella oli niin paljon intoa, että jo ennen neljättä kilvoitusvuottaan hän oli saavuttanut mielen puhtauden. Jumala palkitsi hänet ja hän saavutti myös todellisen mietiskelyn tilan. Näin hän oli arvollinen astumaan hesykastisen elämän kilparadalle. Igumeni Mikael salli hänen vetäytyä pieneen erakkokeljaan vähän yli kolmenkymmenen metrin päähän luostarista. Siellä hän söi joka toinen päivä kuivaa leipää ja vettä ja vietti yönsä rukouksessa. Tuohon aikaan Bysantin keisari Nikeforos Fokas (keisari 963‒969) tuli käymään Athanasioksen luona ja paljasti hänelle, että hänen aikomuksensa oli ryhtyä munkiksi tämän alaisuuteen heti, kun aika olisi kypsä.

Pian tämän jälkeen igumeni Mikael teki tiettäväksi lähipiirilleen, että Athanasioksesta tulisi hänen seuraajansa sielunhoitajana. Jotkut munkit uumoilivat, että Athanasioksesta tulee luostarin johtaja, ja alkoivat mielistellä häntä. Pyhä rakasti kuitenkin palavasti hesykastista elämää ja torjuen kaikki kunnianosoitukset päätti paeta. Ottaen mukaansa vaatteensa, kaksi kirjaa ja hengellisen isänsä munkinpäähineen hän lähti suoraa päätä Athokselle, jota hän oli ihaillut etäältä jo Lemnoksen saarella ollessaan. Athoksella ei vielä tuolloin ollut luostareita, vaan alueella eli ainoastaan erakkoja, jotka asuivat oksista tehdyissä majoissa. He olivat vapaita kaikista huolista, eivät omistaneet mitään eivätkä viljelleet maata.

Erakkojen elämäntapaan ihastunut Athanasios antautui yksinkertaisen oppimattoman vanhuksen johdettavaksi Zygoksessa niemimaan pohjoispuolella. Hävittääkseen kaikki epäluulot Athanasios ilmoitti olevansa haaksirikon kärsinyt purjehtija nimeltään Barnabas. Hän myös teeskenteli olevansa täysin oppimaton ja lukutaidoton: hän ei ollut tuntevinaan edes kirjaimia.

Tällä välin Nikeforos Fokas etsi Athanasiosta kaikkialta. Hän kirjoitti jopa Tessalonikan maaherralle pyytäen häntäkin etsimään Athanasiosta Athokselta. Vastauksena oli, ettei tällaista munkkia siellä tunnettu. Joulupäivänä vuonna 958 (tai 959), jolloin kaikki athosvuorelaiset kokoontuivat Kariekseen Protatonin kirkkoon, skiitan johtaja tunnisti Barnabaksessa sen munkin, jota hänelle oli kuvailtu. Hän pyysi tätä lukemaan pyhän Gregorios Teologin jouluun liittyvän puheen. Ensin Athanasios yritti lukea tavaillen kuin lapsi, mutta hän ei pystynyt teeskentelemään pitkään. Lopulta hän luki niin kauniisti, että munkit olivat aivan ihastuneita ja kumartuivat kunnioituksesta hänen edessään. Huomattavin heistä, pyhä Paavali Kseropotamoslainen julisti, että se, joka oli tullut heidän jälkeensä, tulisi olemaan heidän edellään Jumalan valtakunnassa. Hän ilmoitti myös, että kaikki munkit olisivat valmiita asettumaan hänen johdettavikseen. Kuultuaan koko totuuden pyhä Paavali lupasi olla paljastamatta Athanasiosta ja osoitti hänelle keljamajan jonkin matkan päästä Karieksesta. Siellä Athanasios saisi häiritsemättä keskustella Jumalan kanssa. Elatuksensa hän ansaitsi kopioimalla kirjoja. Viikossa hän pystyi kopioimaan koko psalttarin.

Kun Nikeforoksen veli Leo Fokas tuli pyhiinvaellukselle Athokselle kiittääkseen Jumalaa barbaareista saamastaan voitosta, hänen onnistui löytää Athanasios. Kun munkit huomasivat, että korkeassa asemassa olevat henkilötkin pitivät tuota siunattua munkkia suuressa arvossa, he pyysivät häntä välittämään keisari Leolle pyynnön saada laajentaa Protatoksen kirkkoa. Athanasioksen pyyntöön suostuttiin. Hyvästeltyään vaikutusvaltaiset ystävänsä hän palasi jälleen yksinäisyyteensä.

Munkit alkoivat kuitenkin tulla vähän väliä kysymään Athanasiokselta neuvoa ongelmiinsa. Niinpä hän pakeni jälleen ja vetäytyi Athosvuoren eteläpuolelle Melanan tuuliselle ja karulle alueelle. Siellä Paholainen koetteli häntä kovin. Erityisesti hän joutui taistelemaan lamaannuttavaa alakuloisuutta vastaan, mikä on nimenomaan erakoita kohtaava kiusaus. Sielunvihollinen aiheutti Athanasiokselle sellaisen hengellisen kuivuuden, että hän oli täysin menettämäisillään rohkeutensa. Athanasios ajatteli jo poislähtöä, mutta kooten viimeisetkin voimansa hän päätti olla kärsivällinen vuoden loppuun saakka.

Kun vuoden viimeinen päivä koitti ja Athanasios oli valmistautumassa lähtemään pois Melanasta, taivaallinen valo läpäisi hänet yhtäkkiä täyttäen hänet sanomattomalla ilolla. Samalla hän sai liikutuksen kyynelten lahjan, niin että suloiset kyyneleet vuotivat yrittämättä hänen silmistään aina hänen elämänsä loppuun asti. Ja hän alkoi rakastaa Melanan aluetta yhtä paljon kuin juuri äskettäin oli sitä inhonnut.

Tällä välin Nikeforos Fokaksesta oli tullut koko Bysantin armeijan päällikkö, jonka keskeinen tehtävä oli vapauttaa Kreeta arabialaisista merirosvoista. Hän lähetti viestejä eri luostareihin ja Athokselle pyytäen, että hänen luokseen lähetettäisiin munkkeja, jotka pystyisivät auttamaan häntä rukouksillaan. Hänen mielessään oli nimenomaan Athanasios. Tämä suostuikin toisten munkkien pyyntöihin, varsinkin kun nämä muistuttivat hänelle arabien ottaneen vangeiksi ja orjiksi myös lukuisia munkkeja.

Nikeforos saavutti vuonna 961 loistavan voiton merirosvoista, ja Athanasios saapui Kreetalle pian sen jälkeen. Riemuissaan hengellisen isänsä tulosta Nikeforos uskoutui hänelle ja kertoi jo pitkään halunneensa ryhtyä itsekin munkiksi. Hän pyysi hengellistä isäänsä perustamaan oman erakkomajansa läheisyyteen luostarin, johon hän voisi seuralaisineen asettua. Athanasios tunsi kuitenkin, että hänellä oli täysi työ huolehtia jo omastakin pelastumisestaan. Tahtoen välttää kaikkia huolia ja mielenhajaannusta hän kieltäytyi Nikeforoksen ehdotuksesta ja lähti takaisin Athokselle. Nikeforos lähetti hänen peräänsä läheisimpiin ystäviinsä lukeutuneen Methodioksen, josta myöhemmin tuli Kyminaksen luostarin igumeni. Tämän onnistui taivuttaa Athanasios huolehtimaan luostarin perustamisesta.

Nikeforoksen kustannuksella saatiin nopeasti rakennetuksi kappeli pyhän Johannes Kastajan kunniaksi. Siihen kuului myös kaksi erakkomajaa: yksi Athanasiosta ja toinen Nikeforosta varten. Methodioksen poistuttua rakennettiin vielä suuri kirkko Jumalanäidin kunniaksi sille paikalle, jossa Athanasios oli vapautunut vaikeasta masennuksestaan jumalallisen valon ilmestyessä. Rukouksellaan hän karkotti myös rakennustyöläisiä vaivanneen velttouden. Lopulta hekin päättivät ryhtyä munkeiksi ja jäädä Athanasioksen oppilaiksi. Lähellä olevassa erakkomajassa asuva isä Jesaja vihki puolestaan Athanasioksen suureen skeemaan.

Vuosina 962‒963 kauhea nälänhätä ahdisti koko keisarikuntaa. Lavraankaan ei tullut ruokatarvikkeita. Athanasios päätti mennä Athoksen keskukseen Kariekseen neuvottelemaan tilanteesta muiden vanhusten kanssa. Matkalla hän kuitenkin kohtasi Jumalanäidin, jonka vaikutuksesta Athanasioksen eteen puhkesi vesilähde. Jumalanäiti kehotti häntä olemaan huolehtimatta, sillä hän itse huolehtisi vastedes luostarista. Kun Athanasios palasi luostariin, hän näki kaikkien varastojen olevan täynnä. Myös rakennustyöt etenivät nopeasti, vaikka maasto oli vaikea ja jyrkkä.

Munkkien lukumäärä kasvoi jatkuvasti, ja igumeni Athanasios järjesti heidän päivittäiset jumalanpalveluksensa Studionin luostarin mallin mukaan pienimpiä yksityiskohtia myöten. Vapautuneina ulkonaisista huolista ja omasta tahdostaan munkit saattoivat kokonaisvaltaisesti yhdestä sydämestä ja ilman huolia ylistää Jumalaa. Athanasioksen päämäärä oli, että koko veljestö olisi samanhenkinen ja muodostaisi yhden ruumiin, jossa on monta jäsentä.

Kaikki näytti menevän hyvin aina vuoteen 968 saakka. Silloin Athokselle saapui uutinen, että Nikeforos Fokas oli kruunattu keisariksi Konstantinopolissa. Athanasios piti sitä petoksena, koska Nikeforos oli sitoutunut ryhtymään munkiksi. Hän lähetti yhden oppilaistaan viemään tälle kirjettä, jossa hän ilmoitti eroavansa luostarin johtajan tehtävistä. Toisen lähettilään hän lähetti viemään uutiset luostariin.

Athanasios siirtyi Antonios-nimisen veljen kanssa Kyprokselle. He menivät Pafoksen lähellä olevaan luostariin, jota kutsuttiin Pappien luostariksi, ja teeskentelivät olevansa pyhiinvaeltajia, jotka eivät muslimien uhan takia voineet jatkaa matkaansa Pyhälle maalle. Nikeforos huolestui kovasti saadessaan hengellisen isänsä lähettämän kirjeen. Hän pani toimeen etsinnät löytääkseen hänet. Luostarikin alkoi heti mennä huonompaan suuntaan ja orvoiksi jääneet munkit eivät löytäneet mistään lohtua ja sopusointua.

Kun Athanasios ja Antonios saivat kuulla, että keisari etsi heitä, he vaihtoivat kiireesti asuinpaikkaa. Laiva heitti heidät Vähän-Aasian rannikolle lähelle Attaliaa. Siellä Athanasios näki unessa, kuinka kurjaan kuntoon hänen luostarinsa Athoksella oli joutunut. Ilmestyksessä luvattiin, että heitä odottaisi hänen johdollaan valoisa tulevaisuus. Niin he päättivät palata Athokselle.

Kun Athanasios saapui luostariin, hänet otettiin vastaan kuin Kristus palmusunnuntaina Jerusalemiin ratsastaessaan. Lavra heräsi uuteen eloon. Vähän ajan kuluttua Athanasios matkusti Konstantinopoliin. Keisari Nikeforos oli hämillään eikä uskaltanut vastaanottaa häntä tavallisessa loistossaan, vaan oli pukeutunut yksinkertaiseen viittaan mennessään häntä vastaan. Keisari pyysi anteeksi ja sanoi tulevansa vielä munkiksi luostariin tilanteen sen salliessa. Athanasios puolestaan sanoi, että Nikeforos tulee kuolemaan keisarina ja kehotti häntä olemaan oikeudenmukainen ja kärsivällinen. Hyvästellessään keisari antoi hänelle asiakirjan, jonka mukaan Lavra sai keisarillisen luostarin arvon ja huomattavan vuotuisen avustuksen.

Vuonna 968 Johannes Tzimiskis surmasi keisari Nikeforos Fokaksen ja nousi itse valtaistuimelle. Uusi keisari suhtautui Athanasiokseen epäluuloisesti. Tästä yksinkertaiset Athoksen munkit saivat tilaisuuden syyttää Athanasiosta, että tämä oli tehnyt Athosvuoresta rakennuksillaan ja viljelyksillään maallistuneen paikan.

Tämän kuultuaan keisari kutsutti Athanasioksen Konstantinopoliin. Hänen vaikutuksensa keisariin oli kuitenkin niin suuri, että tämä luovutti hänelle kaksinkertaisesti lisää maa-alueita. Rauhoittaakseen Athosta keisari lähetti sinne Studionin luostarin igumenin Eutykhioksen ja antoi Athosvuorelle sen ensimmäisen virallisen järjestysmuodon. Tästä lähtien yhteiselämäluostarit tulivat yksittäisten majojen sijaan. Erakot ja yhteisöissä elävät munkit vaihtoivat heidän kanssaan hengellisiä lahjojaan puolin ja toisin. Erakot opettivat yhteisöissä eläville hiljaisuuden eli hesykhian henkeä. Yhteisöissä igumenin johdolla elävät munkit puolestaan toivat erakkojen elämään järjestystä ja harmoniaa.

Erakot alkoivat luopua erämaistaan, igumenit luostareistaan ja piispat hiippakunnistaan päästäkseen elämään Athanasioksen ohjauksessa. Oppilaita kiiruhti Athokselle Georgiasta ja Armeniasta samoin kuin Kalabriasta, Amalfista ja muualta Italiasta. Myös tunnetut erakot kuten Nikeforos Alaston pitivät parempana luopua omista ankarista kilvoituksistaan nauttiakseen pyhän Athanasioksen opetuksesta ja löytääkseen kuuliaisuudesta täydellisyyden ja nöyryyden.

Pyhän Athanasioksen rukoukset olivat niin voimallisia, että demonitkin jäivät piirittämään luostaria pystymättä vaikuttamaan munkkeihin. Kuitenkin ne jatkoivat hyökkäyksiään Athanasiosta itseään vastaan. Kerran ne alkoivat kiusata erästä välinpitämätöntä munkkia, joka ei pitänyt Athanasioksen ankarasta askeettisuudesta, ja houkuttelivat häntä surmaamaan Athanasioksen. Munkki meni yöllä igumenin ovelle, mutta heti kun Athanasios tuli ulos ovesta ja syleili häntä isällisesti, miesparka heitti miekkansa menemään ja tunnusti hänelle tuhoisat aikeensa. Pyhä antoi hänelle heti anteeksi ja osoitti siitä lähtien hänelle suurempaa hellyyttä kuin muille oppilailleen.

Tehden itsensä ”kaikeksi kaikille” (1. Kor. 9:22), niin munkeille ja erakoille kuin myös joka puolelta Lavraan tuleville pyhiinvaeltajille pyhä Athanasios ei kuitenkaan koskaan keskeyttänyt jatkuvaa keskusteluaan Jumalan kanssa eikä liioin askeettisia kilvoituksiaan. Paastojen aikana hän söi vain sunnuntaisin, ja muina aikoina hän eli kuin olisi ollut ankaran rangaistuksen alainen. Kaiken ajan, jota hän ei viettänyt opettamalla tai ottamalla oppilaitaan synnintunnustukselle, hän omisti rukoukselle. Hän vuodatti alati kyyneleitä. Hänen nenäliinansa oli
aina läpimärkä, ja monesti jo pelkkä sen koskettaminen paransi sairaita. Sekä johtajana että ohjaajana hänellä oli ehdoton auktoriteetti. Hänestä tuli Kristuksen kuva, kaikkien palvelija.

Aivan erityisesti pyhä Athanasios huolehti sairaista ottaen itselleen muille munkeille vastenmieliset hoitotehtävät. Hän piti spitaalitautisia Lavran suurimpina aarteina ja antoi heille hoitajiksi kaikkein luotettavimmat oppilaansa. Kun joku munkeista kuoli, Athanasios seisoi arkun edessä vuodattaen kyynelvirtoja ‒ ei tunteellisia nyyhkytyksiä vaan kyyneleitä vainajan pelastuksen puolesta. Kun hän nousi pystyyn, hänen kasvonsa olivat tulipunaiset, ja hän ylisti Herraa, että Hän oli ottanut hänen oppilaansa vastaan kuin suloisen suitsutusuhrin.

Veljestö, jonka lukumäärän keisari oli ensin rajoittanut 80 munkkiin, käsitti Athanasioksen loppuaikoina jo noin 120 veljeä eikä lakannut kasvamasta sen jälkeenkään. (1000-luvulla määrä ylitti jo 700.) Silti pyhä Athanasios säilyi isänä jokaiselle heistä. Hän rohkaisi munkkeja tekemään työtä omin käsin ja välttämään laiskuutta, joka on kaiken pahan juuri. Itse hän näytti esimerkkiä mennen ensimmäisenä raskaimpiin töihin. Niiden aikana laulettiin psalmeja ja työntekoa maustettiin Jumalan sanalla. Athanasios opetti, että luostarielämän päämäärä oli yhteiselämäluostarissa sama kuin erakkoelämässäkin eli itsensä valmistaminen Pyhän Hengen valaistukseen puhdistamalla mielensä, sielunsa ja ruumiinsa.

Eräänä päivänä munkki Gerasimos meni keljaan, jonne Athanasios oli vetäytynyt, ja näki hänen kasvojensa palavan kuin tulessa. Hän astui ensin säikähtyneenä taaksepäin, mutta kun hän meni uudelleen paikalle, hän näki, että pyhä Athanasios säteili ja häntä ympäröi enkelimäinen kehä. Häneltä pääsi huudahdus, jolloin Athanasios vannotti häntä olemaan puhumatta kenellekään mitään siitä, mitä oli nähnyt.

Tämä mutkaton Jumalan läheisyys, joka Athanasioksella oli, antoi hänelle jumalallista viisautta opettaa veljiä kuin myös oikaista heidän hairahduksiaan. Kun hän määräsi jonkin rangaistuksen jollekulle veljistä, hän määräsi saman myös itselleen. Ja vaikka hän vaikutti julkisesti ankaralta ja asenteeltaan auktoriteettiselta, niin ollessaan yhdessä oppilaittensa kanssa yksityisesti tai työskennellessään hän oli aina yksinkertainen, iloinen ja hyvin lempeä.
Athanasios paransi monia sairaita antamalle heille lääkekasveja. Tällä tavoin hän tahtoi kätkeä rukouksensa voiman. Monet, jotka olivat tulleet hänen luokseen tunnustamaan hänelle jonkin synnin, josta he eivät olleet päässeet vapaaksi, olipa se sitten vaikka kiukku tai kateus, lähtivät hänen luotaan vapautuneina. Hän oli vain koskettanut tulijaa sauvallaan ja sanonut: ”Mene rauhaan, et enää tule kärsimään tästä etkä muustakaan pahuudesta!”

Vastatakseen yhteisön tarpeisiin Athanasios alkoi laajentaa luostarin kirkkoa. Työ eteni erinomaisesti keisarin lahjoituksen ja Kristuksen ystävien lahjojen turvin. Jäljellä oli enää kupolin viimeistely. Tuolloin pyhä Athanasios, jota Jumala oli varoittanut hänen lähenevästä lopustaan, piti munkeilleen viimeisen opetuspuheensa. Sen jälkeen hän pukeutui juhlavaatteisiinsa ja pani päähänsä pyhän Mikael Maleinoslaisen päähineen, jota hän käytti vain erityisissä tilanteissa. Sen jälkeen hän kiipesi tarkastamaan kirkossa tehtyä työtä. Yhtäkkiä kupoli romahti vieden pyhän Athanasioksen ja kuusi muuta munkkia mennessään. Viisi heistä kuoli heti, vain Athanasios ja muurari Daniel jäivät eloon kupolin osien alle. Kolme tuntia kuultiin Athanasioksen lausuvan hiljaa: ”Kunnia sinulle, Jumala. Herra Jeesus Kristus, tule auttamaan minua.” Kun paniikissa olleet munkit saivat kaivetuksi hänet raunioista, hän oli jo kuollut. Hänen kätensä olivat ristissä rinnalla ja hänellä oli vain yksi haava jalassaan. Tämä tapahtui heinäkuun 5. päivänä vuosien 997–1000 tienoilla.

Pyhän Athanasioksen ruumis pysyi turmeltumattomana kolme vuorokautta ja näytti aivan kuin nukkuvalta niin kauan kuin kaikki Athosvuoren noin kolmetuhatta munkkia olivat kokoontuneet viettämään oman isänsä ja patriarkkansa hautajaisia. Tuoretta verta valui hänen haavastaan ja kaikki kiirehtivät ottamaan sitä itselleen. Se paransi monia.

Pyhä Athanasios ei ole koskaan lakannut auttamasta ihmeellisesti niitä, jotka tulevat kunnioittamaan hänen hautaansa. Sen edessä palaa jatkuvasti lampukka. Kun Suuri lavra vietti yhteisöelämään palaamisensa juhlaa heinäkuun 5. päivänä vuonna 1981 vuosisatoja kestäneen idiorytmisen kauden jälkeen, pyhä Athanasios ilmaisi tyytyväisyytensä taivaasta: hänen haudallaan olevaa ikonia suojelevasta lasista alkoi valua tuoksuvaa öljyä.