Pyhä Maria Golindukht Persialainen

Golindukht, ”Golinin tytär”, syntyi Persiassa¹ ylhäiseen maagien sukuun ja hänet naitettiin intomieliselle mazdalaisuskonnon kannattajalle kuningas Khosraun hallituskaudella (531–578). Vaikka Golindukht noudatti samaa uskontoa kuin miehensäkin, hän tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä auringon ja tulen palvomiseen ja toivoi kaikesta sydämestään löytävänsä puhtaan, todellisen uskonnon. Hänen elämänsä muutti ilmestys, joka kesti kolme päivää. Enkeli näytti hänelle pimeän, palavan paikan, jossa hänen epäjumalia palvovat esi-isänsä kärsivät rangaistusta, ja sitten toisen kirkkaasti valaistun paikan, jossa suuret joukot valittuja iloitsivat ja tanssivat kehissä. Golindukht halusi mennä heidän joukkoonsa, mutta enkeli esti häntä ja sanoi, että vain Kristuksen pyhän kasteen saaneet voivat mennä sisälle.

Uskon liekin sytyttyä Golindukhtin sydämessä hän päätti tulla kristityksi ja rukoili Jumalaa näyttämään hänelle tien. Hän oli lähtevinään käymään vanhempiensa luona, mutta ottikin sen sijaan opetusta kristinuskossa. Hänet kastettiin ja hän sai kristilliseksi nimekseen Maria.

Kotiin palattuaan uusi kristitty halusi elää uskonsa todeksi ja katkaisi avioyhteyden miehensä kanssa. Aviomies ei ymmärtänyt vaimonsa kutsumusta hengelliseen elämään vaan yritti kaikin keinoin saada Golindukhtin luopumaan uskosta Kristukseen ja palaamaan lihan iloihin. Kun se ei onnistunut, hän suuttui ja antoi hänet ilmi luopiona. Kuningas Khosrau lähetti hovista korkea-arvoisen henkilön Golindukhtin luokse ja lupasi, että kuningas ottaisi hänet yhdeksi vaimoistaan, jos hän luopuisi kristinuskosta. Golindukht vastasi: ”Minun puolisoni on ikuinen Kuningas, ja sinä tarjoat minulle liittoa kuolevaisen kanssa!” Kuningas määräsi hänet vankeuteen Bet Huzajeen Unohduksen linnoitukseen, joka oli saanut tämän nimen siksi, että sinne tuomittujen ei katsottu enää olevan elävien joukossa eikä heidän nimeään saanut kuolemantuomion uhalla enää mainita. Golindukht istui vankilassa 18 vuotta ja tapasi siellä muita kristittyjä, joilta hän oppi syyriankielisen Psalttarin ja muita pyhiä kirjoituksia, ja käännytti itse monia pakanoita kristinuskoon. Kun kuningas kuuli siitä, hän antoi kiduttaa häntä julmasti.

Khosraun kuoleman jälkeen hänen poikansa Hormizd IV (579– 590) haetutti Golindukhtin vankilasta ja luovutti hänet kiduttajille, jotka käyttivät kaikki demonisen mielikuvituksensa keinot häntä kiduttaessaan. Golindukht pysyi lujana toistuvissa kidutuksissa, ja jumalallinen armo paransi ihmeellisesti hänen haavansa. Hänet suljettiin säkkiin, joka oli täynnä palavia kekäleitä, mutta hän tunsi olevansa kuin valon täyttämässä, tuoksuvassa hääkammiossa.
Legendan mukaan Golindukht heitettiin kaivantoon, jossa asuva lohikäärme sai kaikki lähelle tulleet kauhun valtaan. Golindukht eli kaivannossa neljä kuukautta, joiden aikana hirviö tuli niin kesyksi, että nukkui nojaten hänen polviinsa kuin karitsa. Enkeli teki ristinmerkin Golindukhtin suun edessä, jonka jälkeen häntä eivät enää vaivanneet nälkä eikä jano, vaan hän söi vain joka kymmenes päivä. Epäjumalien palvelijat nostivat hänet kaivannosta, ja piittaamatta ihmeestä luovuttivat hänet huonomaineiseen paikkaan tahratakseen hänen siveytensä. Golindukht muuttui kuitenkin näkymättömäksi joka kerran, kun joku miehistä astui huoneeseen.

Lopulta persialaiset olivat varmoja siitä, että hän oli velho. He tuomitsivat hänet maanpakoon ja lähettivät hänet matkaan tuomittujen saattueessa rautainen kahle lukittuna hänen kaulansa ympärille. Enkeli ilmestyi vartijalle ja käski hänen irrottaa kahleen, mutta vartija pelkäsi joutuvansa itse mestattavaksi, jos hän tekisi sen, joten enkeli irrotti kahleen rikkomatta sinettiä ja ojensi sen sotilaalle käskien hänen viedä sen kuninkaalle todisteena siitä, että Golindukht oli mestattu.

Nisibiksen tiellä Golindukht suri sitä, että hänen ei ollut sallittu kärsiä marttyyrikuolemaa, jolloin enkeli ilmestyi taas hänen vierelleen ja sipaisi kevyesti hänen kaulaansa miekalla. Verta tirskahti Golindukhtin vaatteille, joiden välityksellä monet parantuivat. Saavuttuaan Nisibikseen hän sai monia kääntymään kristinuskoon.

Lopulta kuningas Hormizd IV sai surmansa poikansa Khosrau II:n kädestä vuonna 590. Khosrau vapautti edellisen hallituksen vangit, mutta pian hänet syrjäytti Bahram VI. Khosrau etsi turvaa Itä-Rooman keisari Maurikiokselta ja jopa lupasi tälle kääntyvänsä kristityksi. Golindukht, jota oli ruvettu kunnioittamaan ”elävänä marttyyrina”, kutsuttiin liittymään hänen seurueeseensa.

Tehtyään pyhiinvaelluksen Pyhälle maalle Golindukht lähti Hierapolikseen odottamaan Khosrauta, joka oli mennyt pyhän Sergioksen hautakappeliin Rosafaan palauttamaan kultaista ristiä, jonka Khosraun isä oli ottanut ryöstäessään pyhäkön. Melitinen piispa pyhä Dometianos (10.1.) ja Antiokian arkkipiispa Gregorios, jotka olivat tulleet opettamaan kuninkaalle kristinoppia, tapasivat Golindukhtin ja saivat tietää hänen urheista kilvoituksistaan. Piispojen välityksellä Persian kuningas sai aikaan rauhansopimuksen keisari Maurikioksen kanssa, joka lähetti armeijan palauttaakseen Khosraun valtaistuimelle. Khosrau osoitti kiitollisuuttaan luovuttamalla Martyropoliksen (Rosafa) kaupungin ja Daran linnoituksen roomalaisille. Dometianos pyysi Golindukhtia menemään Konstantinopoliin esittäytymään keisarille, mutta tämä kieltäytyi selittäen, että hänen loppunsa oli lähellä. Hän lähti pyhän Sergios Sargatonilaisen kappeliin Nisibiksen ja Daran välillä. Saavuttuaan sinne pyhä Golindukht, kristilliseltä nimeltään Maria, rukoili viimeisen kerran Jumalaa ja nukkui pois rauhassa 13.7.591.

¹ Persian kristityt olivat ns. itäsyyrialaisia; heidän kirkkonsa toimi Rooman ja Bysantin kirkosta irrallaan ja tunnettiin nimellä ”Idän kirkko”. Poleemisesti heitä nimitettiin ”nestoriolaisiksi”, mutta monia heidän pyhiään, kuten Iisak Niniveläistä, kunnioitettiin myös Bysantissa.

Pyhittäjä Stefanos Sabbaslainen Vanhempi

Pyhittäjä Stefanos Sabbaslainen syntyi vuoden 725 tienoilla palestiinalaisessa¹kylässä Aškelonin lähellä. Hänen jäätyään orvoksi yhdeksänvuotiaana hänen setänsä Sakarias, Pyhän Sabbaksen luostarin lähellä asuva munkki, kasvatti hänet rakastamaan evankeliumin opettamia hyveitä. Stefanos vihittiin munkiksi ja hän oli 15 vuotta kuuliainen Sakariakselle, kunnes tämä siirtyi igumeniksi toiseen luostariin. Stefanos hoiti erilaisia kuuliaisuustehtäviä ja rukoili lakkaamatta. Hänet vihittiin diakoniksi ja hän toimi kanonarkkina. Kun hän meni lauantaisin ja sunnuntaisin kirkkoon yhteisiin palveluksiin, toiset munkit kiiruhtivat tervehtimään häntä kunnioittavasti tuntien näkevänsä hänessä Jumalan enkelin, joka oli laskeutunut taivaasta.

Onnettomana näistä kunnianosoituksista ja saatuaan varoituksen turhamaisuuden vaaroista Stefanos pyysi igumenilta siunausta vetäytyä yksinäisyyteen, mutta tämä ei sitä siunannut. Stefanos vetosi Jerusalemin patriarkka Teodorokseen, joka pyysikin igumenia sallimaan Stefanoksen viettää aikaa hiljaisuudessa pääsiäiseen asti. Stefanos, joka oli silloin 32-vuotias, asettui vanhaan erakkolaan lavran eteläpuolelle ja eli siellä rukouksessa demonien kiusattavana pyhän Antonioksen juhlasta suureen torstaihin asti. Hänen palattuaan luostariin suuren viikon palveluksiin häntä kiusasivat munkkien häntä kohtaan osoittamat entistä suuremmat kunnianosoitukset, ja hän palasi hetimiten erakkolaan. Matkalla suuri demonien joukko käski häntä lieventämään askeesiaan ja yritti jopa murskata hänet kiven alle. Hän vietti lopun ikänsä lakkaamattomassa rukouksessa ja punoi köysiä karkottaakseen velttouden.

Kolme kertaa vuodessa Stefanos vetäytyi 40 päiväksi autiomaahan Kuolleenmeren suunnalle ottaen mukaansa vain päällään olevat vaatteet ja pienen kirveen, jolla hän leikkasi ruokana käyttämiään kasveja, sekä sauvan, jonka yläpäässä oli rautaristi. Erakkolassa ollessaan hän vältti kontakteja ihmisiin lukuun ottamatta niitä, jotka tulivat pyytämään häneltä neuvoja sielunsa pelastamiseksi. Hän seisoi jatkuvasti Jumalan edessä vastustaen urhoollisesti pimeyden valtojen hyökkäyksiä ja sai syvällistä kokemusta hengellisestä taistelusta. Jatkuvasta paastoamisesta heikentyneenäkin hän teki lukemattomia maahankumarruksia, kunnes vajosi uupuneena maahan. Eräänä päivänä, kun hän oli saavuttanut sellaisen uupumuksen tilan, hänet siirrettiin näyssä ihmisluonnon tuolle puolelle, jolloin hän täyttyi hengellisellä ilolla. Siitä alkaen hän jatkoi kilvoitteluaan ajattelematta lihan heikkoutta.

Viidentoista vuoden kuluttua Stefanos suostui ottamaan muutamia oppilaita, jotka asettuivat erakkolaan jonkin matkan päähän hänen keljastaan, ja kun hän vetäytyi autiomaahan, hän otti joitakin heistä mukaansa. Hän ohjasi heitä viisaasti tunnistaen heidän salaiset ajatuksensa silloinkin, kun he olivat kaukana hänestä, ja rohkaisi heitä taistelussa demoneja vastaan. Eräs kokenut gerasalainen munkki nimeltä Martyrios, joka jo kauan oli etsinyt hyveiden täydellisyyden saavuttanutta munkkia, tuli Stefanoksen luokse, kun tämä oli saavuttanut 53 vuoden iän vuonna 778. Stefanos antoi hänelle keljan läheltä pyhittäjä Johannes Vaikenijan (3.12.) entistä keljaa ja kävi usein keskustelemassa hänen kanssaan hengellisistä asioista. Martyrioksen neuvosta hän luopui toiveestaan vetäytyä syvemmälle autiomaahan ja oli valmis ottamaan vastaan vierailijoita ollessaan keljallaan.

Stefanos oli vihitty papiksi, ja eräänä päivänä hän oli toimittamassa jumalallista liturgiaa erakkolan kappelissa. Kun hän pääsi sanoihin ”Sinun omaasi Sinun omistasi…”, Pyhän Hengen armo laskeutui pyhän pöydän ylle ja täytti alttarin sanoin kuvaamattomalla valolla ja Stefanos itsekin oli täynnä valoa. Nähdessään itsensä näin kirkastuneena hän joutui pelon valtaan oman arvottomuutensa takia ja rukoili Herraa rajoittamaan armonsa virtoja tässä elämässä ja antamaan niitä runsaammin tulevassa elämässä. Jumala kuuli hänen pyyntönsä, mutta siitä päivästä lähtien Stefanos seistessään pyhän pöydän edessä sai jumalallisia ilmestyksiä ja vastauksia vierailijoiden esittämiin ongelmiin.

Kerran Stefanos oli vetäytynyt autiomaahan muutamien munkkien kanssa, ja he jäivät yöksi lähelle Jordanin rantaa. Toisten nukkuessa Stefanos nousi, ylitti joen kävellen veden päällä ja seisoi koko yön rukouksessa kädet kohotettuina taivasta kohden kuin kaksi valosoihtua.

Stefanoksen saavutettua askeettisen kilvoittelunsa ja kyyneltensä ansiosta autuaan välinpitämättömyyden Jumala soi hänelle lahjan oivaltaa kaikkien hänen luokseen tulevien salaisuudet, ennustaa erehtymättömästi tulevia tapahtumia ja voiman tehdä ihmeitä, jotka koituivat hänen veljiensä parhaaksi. Useita kertoja Jumala teki hänet näkymättömäksi sallien hänen ohittaa rosvojoukot tai uhkaavat beduiinit näiden huomaamatta.

Eräänä päivänä hänen oppilaansa Leontios, joka myöhemmin kirjoitti hänen elämäkertansa, tuli Stefanoksen luokse häveten kertoa vanhukselle, että häntä vaivasivat Jumalaa pilkkaavat ajatukset. Stefanos kehotti Leontiosta asettamaan kätensä hänen niskalleen ja lupasi itse vastata Jumalan tuomioistuimen edessä tästä demonin lietsomasta synnistä. Hän rukoili koko yön oppilaansa puolesta, joka vapautui kokonaan kyseisistä kiusauksista.

Pyhittäjä Stefanos Sabbaslainen Vanhempi nukkui pois rauhassa 31.3.794 eukaristisen anaforan sanat huulillaan, ja hänet haudattiin pyhittäjä Johannes Vaikenijan reliikkien viereen. Häntä muistellaan myös 28.10.

¹
Nimitys oli alun perin maantieteellinen ja poliittisesti neutraali: kaikki Pyhällä maalla asuneet juutalaiset, kristityt ja muut olivat ”palestiinalaisia”. 700-luvulla Palestiinan asukkaiden enemmistö oli kristittyjä.

Pyhä marttyyri Alexander Müncheniläinen (Schmorell)

Alexander Schmorell syntyi Venäjällä Orenburgissa vuonna 1917. Hänen isänsä oli Venäjän saksalainen ja äitinsä venäläinen. Alexander kastettiin ortodoksiseen uskoon. Alexanderin äiti kuoli pojan ollessa vasta vuoden ikäinen. Isä solmi uuden avioliiton saksalaisen naisen kanssa, joka Alexanderin isän tavoin oli syntynyt ja elänyt koko ikänsä Venäjällä, ja perheeseen syntyi vielä kaksi lasta.

Ulkomaalaisten tilanne Venäjällä muuttui kommunistisen vallankumouksen myötä koko ajan vaarallisemmaksi. Maa ajautui sisällissotaan bolševikkien yrittäessä ulottaa valtansa kaupungeista koko maahan. Kukaan Schmorellin perheestä ei pohjimmiltaan halunnut lähteä Venäjältä, mutta vuonna 1921 he lopulta päättivät muuttaa Saksaan. Heillä oli onnea, sillä he pääsivät viimeisten joukossa pakenemaan Neuvostoliitosta ennen rajan lopullista sulkeutumista. Perheen mukana Saksaan muutti Alexanderin venäläinen lastenhoitaja Feodosia Lapšina. Hän ei koskaan oppinut kunnolla saksaa, minkä ansiosta Alexander ja hänen sisarpuolensa varttuivat täysin kaksikielisiksi. Rouva Lapšinan ansiosta Alexander myös pysyi ortodoksina, vaikka hänen isänsä oli protestantti ja äitipuoli ja sisarukset roomalaiskatolisia. Hänestä tuli Münchenin ortodoksisen seurakunnan aktiivinen jäsen.

Alexander opiskeli Münchenin reaalilyseossa, jossa hän tutustui Christoph Probstiin. Heistä tuli läheisiä ystäviä, ja vuonna 1940 Alexander oli bestmanina Christophin häissä ja parin vuoden kuluttua hänestä tuli Christophin toisen pojan kummi.

Alexanderia kiinnostivat kuvataiteet, musiikki ja filosofia, mutta isänsä toivomuksesta hän opiskeli lääketiedettä ensin Hampurissa ja sitten Münchenissä. Hän myös kuului natsiarmeijan lääketieteenopiskelijoiden komppaniaan. Hän ei pitänyt natsiaatteesta eikä sen rotuopista, sillä hän tunsi itse olevansa hengeltään enemmän venäläinen kuin saksalainen. Kun hänet otettiin sotaväkeen, hän kieltäytyi vannomasta uskollisuudenvalaa Hitlerille. Suurpiirteinen esimiesupseeri tyytyi tähän eikä kieltäytymisestä koitunut Alexanderille ikävyyksiä.

Alexander osallistui Itävallan Saksaan liittämiseen ja palveli jonkin aikaa Tšekkoslovakiassa. Hän kertoi toisille, ettei hän koskaan ampuisi venäläisiä veljiään kohti, jos asiat etenisivät siihen pisteeseen. Yhtä lailla kuin natsiaatetta hän vastusti kommunismia. Joskus hän puhui lähtevänsä Saksasta Venäjälle, mutta totesi samaan hengenvetoon, ettei voisi koskaan ampua saksalaisiakaan.

Syksyllä 1940 Alexander tapasi Hans Schollin, joka oli samassa opiskelijakomppaniassa hänen kanssaan. He ystävystyivät ja Hans alkoi käydä Schmorellien kotona kirjallisuusilloissa, joita Alexander järjesti silloin tällöin. Alexander kävi iltaisin myös taidekurssilla ja tutustui siellä Lilo Ramdohriin, jonka luona hän alkoi vierailla. He kertoivat Lilon naapureille, että Alexander oli hänen serkkunsa, etteivät he ihmettelisi, miksi hänellä oli avain naimisissa olevan naisen asuntoon. Vuonna 1941 kansan parissa alkoi kiertää roomalaiskatolisen piispa Clemens Galenin saarnoja, joissa hän tuomitsi natsien tekemät invalidien armomurhat. Alexander tiedusteli Lilolta mahdollisuutta hankkia monistuskone, ja Lilo arvasi että hänellä oli jotakin mielessään.

Nuoret perustivat Valkoiseksi ruusuksi kutsumansa väkivallattoman vastarintaliikkeen. Alkukesällä 1942 Alexander ja Hans, Hansin sisko Sophie sekä muutamat muut kirjoittivat ja levittivät neljä ensimmäistä lentolehtistä, joissa he kehottivat saksalaisia vastarintaan fasismia vastaan. Heinäkuussa heidät lähetettiin yhdessä Willi Grafin ja muutamien muiden liikkeeseen kuuluvien nuorten kanssa kolmeksi kuukaudeksi itärintamalle Venäjälle ennen kuin he saisivat jatkaa opintojaan yliopistossa. Alexanderille se oli eräänlainen kotiinpaluu. Viimeinkin hän pääsi maahan, johon hän eniten tunsi kuuluvansa. Hänen kauttaan Venäjä alkoi elää toisillekin. Alexander tosin sairastui syyskuussa ja joutui olemaan suuren osan ajasta levossa. Rintamakomennuksen jälkeen he jatkoivat lehtisten levittämistä Münchenin ja Hampurin yliopistoissa ja niiden postittamista opettajille ja tutkijoille. Alexander ja Willi Graf kirjoittelivat öisin talojen seiniin iskulauseita ”Alas Hitler” ja ”Vapaus”.

Helmikuussa 1943 Hans ja Sophie Scholl pidätettiin ja tuomittiin kuolemaan. Alexanderilla ja Willillä oli pakosuunnitelma valmiina. Heidän oli määrä tavata Starnbergin rautatieasemalla Ylä-Baijerissa, mutta Willi ei koskaan selviytynyt sinne asti. Hänet pidätettiin samana iltana kuin Hans ja Sophie. Alexander onnistui Lilon ja bulgarialaisen ystävänsä Nikolai Hamasaspianin avulla väärentämään tämän passin ja yritti paeta Sveitsiin, mutta matka osoittautui liian vaikeaksi ja hän joutui palaamaan Müncheniin. Hän etsi apua ystävältään Marie-Luiselta, joka oli raskaana. Alexanderin etsintäkuulutuksia ja kuvia oli kuitenkin jo levitetty kaikkialle ja monet olivat nähneet hänen tulevan. Pelastaakseen syntymättömän lapsensa Marie-Luise joutui ilmiantamaan Alexanderin 24. helmikuuta 1943.

Alexander tuotiin oikeuden eteen Valkoisen ruusun jäseniä vastaan käydyssä oikeudenkäynnissä yhdessä professori Kurt Huberin ja Willi Grafin kanssa. Heidät tuomittiin kuolemaan ja kaikki valitusmahdollisuudet tuomiosta evättiin.

Alexander Schmorell mestattiin heinäkuun 13. päivänä 1943. Hänen lakimiehensä oli viettänyt hänen kanssaan jonkin aikaa ennen mestausta ja Alexander oli halunnut hänen kertovan Marie-Luiselle, että oli antanut tälle kaiken anteeksi. Hänen viimeiset sanansa hänen jäähyväiskirjeessään vanhemmilleen olivat: ”Älkää koskaan unohtako Jumalaa!”

Venäjän ortodoksinen kirkko kanonisoi marttyyri Alexander Müncheniläisen vuonna 2012.

Pyhä Veronika, verenvuototautinen nainen

Jeesus Kristus paransi Filippin Kesareasta kotoisin olevan pyhän Veronikan verenvuototaudista, joka oli vaivannut naista vuosikausia. (Matt. 9:20) Kiitokseksi siitä Veronika teetti pronssisen patsaan, joka esitti Kristusta ojentamassa kättään Hänen edessään polvistuvaa naista kohden. Veronika sijoitti patsaan talonsa eteen, jotta kaikki ohikulki- jat voisivat kunnioittaa sitä ja muistaa sydämessään sen mallia, jumalihmistä. Patsaan jalustalle oli kirjoitettu sanat ”Jumalalle, maailman Vapahtajalle”. Kristuksen jalkojen juuresta nousi esiin kasvi, jonka avulla parannettiin kaikkia sairauksia.

Tämä Eusebiuksen Kirkkohistoriaansa 300-luvun alussa tallentama kertomus on varhaisin kuvaus patsaan kunnioittamisesta kristillisessä perinteessä – ja idässä myös lähestulkoon viimeinen. Vietettyään lopun ikäänsä pyhyydessä Jumalaa miellyttävällä tavalla pyhä Veronika nukkui pois rauhassa riemuitakseen ikuisesti Herran kasvojen edessä.

Latinalaisessa perinteessä pyhä Veronika muistetaan naisena, joka pyyhki Herran verta vuotavat kasvot, kun Hän kantoi ristiään Golgatalle. Kristuksen kuva painautui liinaan, jota siksi pidettiin yhtenä Kristuksen käsittätehdyistä kuvista. Apokryfisessa kirjoituksessa Pilatuksen asiakirjat Veronika (Berenice) oli Raamatun mainitsema verenvuototautinen nainen, joka antoi omistamansa Kristuksen muotokuvan Roomassa keisari Tiberiukselle. Keisarin kuoltua kallisarvoinen kuva päätyi pyhälle Clemens Roomalaiselle (24.11.).

Pyhät marttyyrit Proklos ja Hilarios Kalliposlaiset

Keisari Trajanus määräsi noin vuonna 112, että kaikki, jotka tunnustivat olevansa kristittyjä ja kieltäytyivät uhraamasta epäjumalille, on tuomittava kuolemaan roviolla. Vakoojia lähetettiin kaikkialle valtakuntaan ilmiantamaan kristittyjä palkkion toivossa. Kristittyjä kavallettiin niin keisarin pelosta kuin vanhojen uskontojen puolesta kiivaillen. Jotkut matkustivat Galatian Ankyraan (nykyinen Ankara Turkissa) etsiäkseen sieltä kristittyjä ja luovuttaakseen heidät kuvernööri Maksimoksen käsiin. He saivat pidätettyä Prokloksen, joka asui Kallipoksen kylässä Ankyran lähellä, ja veivät hänet keisarin kaupunkiin.

Kun Proklosta vietiin oikeuden eteen kahlittuna, hän lauloi: ”Johdata minun askeleeni, Herra, rauhan tiellä ja avaa minun huuleni julistamaan Sinun kiitostasi.” Hänen käskettiin uhrata epäjumalille uhaten heittää hänet villieläinten eteen, mutta hän vastasi: ”Kun Herra on minun kanssani, en minä mitään pelkää. Mitä voisivat ihmiset silloin?” (Ps. 118:6) Proklos vietiin takaisin vankilaan.

Kolme päivää myöhemmin kuvernööri haetutti Prokloksen kuulusteltavaksi, mutta kun tämä vastasi pelottomasti, kuvernööri hankki keisarilta luvan alistaa Proklos mitä julmimpiin kidutuksiin. Hän muistutti Proklosta, että uhraaminen jumalille oli keisarin määräys, mutta Proklos vastasi, että sellaiset ovat huonoja lakeja. Maksimos huusi: ”Sinä loukkaat keisareita arvostelemalla lakeja, joita he ovat säätäneet meidän hyväksemme.” Kun hän uhkasi Proklosta, tämä vastasi: ”En pelkää sinun kidutuksiasi, sillä on kirjoitettu: ’ Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua.’ (Matt. 10:28) Pelkää mieluummin Jumalaa kuin kuolevaisia!”

Kuvernööri käski Prokloksen valita, millaisia kidutuksia hän halusi kärsiä. Kun marttyyri vain kirosi epäjumalia, kuvernööri antoi sitoa hänet piinapenkkiin ja hakata häntä armottomasti. Vaikka veri roiskui kiduttajien päälle, kidutettava ei päästänyt ääntäkään, ja Maksimos arveli hänen jo olevan kuolemaisillaan. Proklos vastasi: ”Suokoon Jumala, että sydämeni ei pettäisi, niin että etääntyisin Jumalasta.” Kun hänen oli pakko seurata Maksimosta, joka oli lähdössä Kallipokseen, marttyyri rukoili, että kuvernööri ei pystyisi liikkumaan ennen kuin tunnustaisi ainoan tosi Jumalan. Maksimos pysähtyi yhtäkkiä eikä pystynyt liikahtamaankaan. Kuultuaan Proklokselta, millä ehdolla hän pystyisi jatkamaan matkaansa, hän kirjoitti paperinpalalle: ”Tunnustan, että Prokloksen Jumala on ainoa tosi Jumala eikä ole ketään toista jumalaa.” Silloin hän pääsi heti taas liikkeelle. Heidän saavuttuaan Kallipokseen hän syytti Proklosta taikuudesta, jota tämä oli käyttänyt tehdäkseen hänet liikuntakyvyttömäksi, ja käski avustajiensa polttaa marttyyrin ruumista palavilla soihduilla. Proklos pysyi vaiti. Sitten he ripustivat hänet hirsipuuhun, sitoivat ison kiven hänen jalkoihinsa ja lopulta veivät hänet teloitettavaksi.

Matkalla Proklos kohtasi veljenpoikansa Hilarioksen, joka tervehti ja syleili häntä. Sotilaiden kysymykseen hän vastasi olevansa kristitty, jolloin hänet heitettiin heti vankilaan. Heidän saavuttuaan teloituspaikalle Proklokselle myönnettiin aikaa rukoilla, ja polvistuen hän pyysi Herraa olemaan suosiollinen niitä kohtaan, jotka Häneen turvaavat. Sitten hänet lävistettiin nuolilla ja hänen marttyyriutensa sai täyttymyksensä. Prokloksen luokse tuli enkeli, joka kutsui hänet vastaanottamaan voittajan kruunun taivaissa.

Myös Hilarios tuotiin aikanaan kuvernöörin eteen. Hän toisti tunnustuksensa piittaamatta kidutuksen uhasta. Häntä hakattiin ja raahattiin maata pitkin useamman kilometrin verran. Kun hänen verensä valui maahan, viimeisillä voimillaan hän lauloi psalmia: ”Herra on perustanut oman kaupunkinsa pyhille vuorille. Hän rakastaa Siionia, sen portteja, enemmän kuin mitään muuta Jaakobin kaupunkia.” (Ps. 87:1–2) Kärsimyksiensä jälkeen pyhä Hilarios mestattiin, ja hänkin liittyi marttyyrien joukkoon. Hänen pyhä ruumiinsa haudattiin marttyyri Prokloksen reliikkien viereen.

Pyhä marttyyri Serapion

Pyhä marttyyri Serapion antoi henkensä Kristuksen tähden Rooman keisari Septimius Severuksen (193‒211) valtakauden alkupuolella Aleksandriassa (toisten tietojen mukaan Makedoniassa). Serapion oli hurskas ja hyveellinen mies, jonka paikallisjohtaja Akhilles pidätytti. Kun hänen uskontoaan kysyttiin, hän tunnusti rohkeasti: ”Uskon Kristukseen ja palvon Häntä.” Tämä vastaus riitti hänen heittämisekseen liekkeihin. Näin hän sai Herralta marttyyrin seppeleen.

Pyhä Mikael Maleinoslainen

Pyhä Mikael syntyi vuonna 894 vaikutusvaltaiseen Maleinoksen sukuun Kappadokian Kharsianoksessa. Hänen maallikkonimensä oli Manuel. Suvusta oli aikojen kuluessa noussut Bysantin keisarikuntaan sotapäälliköitä ja valtiomiehiä, ja heillä oli sukulaissiteitä keisariperheenkin kanssa. Jo lapsesta lähtien Manuelia odotti loistava ura keisarin hovissa.

Kun Manuel oli täydentämässä koulutustaan Konstantinopolissa, keisari Leo VI, joka siis oli hänen sukulaisensa, kuoli ja Manuel oli läsnä hautajaisissa. Silloin hän käsitti sekä kuoleman ehdottomuuden, jolta kukaan ihminen ei säästy, samoin kuin maailman ja sen kunnian turhuuden. Hänen sydämeensä syttyi halu luopua kaikesta. Sitä vahvistivat myös psalmin sanat, jotka sattumoisin osuivat hänen silmiinsä: ”Herraan minä turvaan. Kuinka voitte sanoa minulle: Pakene vuorille kuin lintu.” (Ps. 11:1) Iloiten Manuel sulki kirjan vakuuttuneena, että oli saanut merkin Jumalalta. Hän lähti pois kotoaan puhumatta mitään vanhemmilleen, jotka parhaillaan olivat etsimässä hänelle puolisoa.

Vaelluksellaan Manuel saapui Kersenian kylään Kyminosvuoren juurelle. Siellä vaikutti tunnettu ohjaajavanhus Johannes Helladites muutamien oppilaittensa kanssa. Kätkien sukuperänsä Manuel kumartui kyynelsilmin vanhuksen eteen ja pyysi päästä tämän oppilaaksi. Nähdessään nuoren miehen innon ja palavan rakkauden Jumalaan Johannes puki hänet munkin pukuun jo neljän päivän kuluttua ja antoi hänelle nimeksi Mikael.

Kun Mikaelin isä Eustathios sai kuulla palvelijoiltaan, mitä oli tapahtunut, hän kiiruhti heti Kyminosvuorelle. Luostariin hän saapui aamuyöllä, kun aamupalvelus oli alkamassa. Kuullessaan poikansa enkelimäisen äänen laulavan sanoja ”oi sieluni, kuinka muuttuvaista onkaan kaikki täällä alhaalla, mutta kuinka ikuista ylhäällä” isältä pääsi syvä huokaisu, joka ilmiantoi hänen läsnäolonsa. Kun hänet esiteltiin ohjaajavanhus Johannekselle, hän kävi tähän käsiksi syyttäen vanhusta siitä, että tämä oli pakottanut hänen poikansa jättämään maailman. Tähän igumeni Johannes vastasi lempeästi, että hän oli vain totellut evankeliumin sanoja: ”Sitä, joka minun luokseni tulee, minä en aja pois.” Tämä rauhoitti Eustathiosta eikä hän enää uhannut luostaria ikävillä seurauksilla. Mikaelin hän otti kuitenkin mukaansa.

Kun he saapuivat kotiin, Mikaelin äiti, joka oli puolikuollut surusta, ei juuri saanut lohtua nähdessään hänet munkin asussa. Sehän osoitti, että poika oli todellakin kuollut maailmalle ja sukulaissuhteille. Kun vanhemmat lopulta näkivät, etteivät he pysty saamaan Mikaelia kiinnostumaan maallisista asioista, he antoivat hänen mennä takaisin luostariin.

Mikael sai kuuliaisuustehtäväkseen palvella luostarin trapesassa eli ruokasalissa. Hän, joka oli kasvanut palvelijoiden ympäröimänä, seisoi nyt valmiina tottelemaan pienintäkin viittausta veljestön ruokaillessa. Hän otti vastaan kaikkein vähäarvoisimpia töitä sellaisella nöyryydellä, että sitä ihailivat niin munkkiveljet kuin hänen hengellinen isänsäkin. Nouseminen öisiin jumalanpalveluksiin on usein kova koetus nuorille noviiseille. Voittaakseen uneliaisuuden Mikael päätti talvellakin käyttää vain yhtä viittaa ja kulkea paljain jaloin sekä nukkua vain laudan päällä.

Kilvoiteltuaan kaksi vuotta luostarissa Mikael vihittiin munkiksi. Hänen isänsä oli läsnä toimituksessa. Kotiin päästyään hän sanoi iloiten vaimolleen: ”Jumalanäiti on vain ottanut takaisin lahjansa, jonka hän meille antoi. Pojastamme tulee vielä tuki monille ihmisille ja voimme oikeutetusti olla ylpeitä hänestä.”

Mikaelin isä kuoli äkillisesti vuonna 915. Siihen mennessä äitikin oli tullut toisiin ajatuksiin ja vihkiytyi leskeksi jäätyään nunnaksi. Mikaelin sisar solmi avioliiton ja hänestä tuli tulevan keisari Nikeforos Fokaksen (963‒996) äiti. Keisari Nikeforos tunnetaan muun muassa Athosvuoren Suuren lavran luostarin rakentajana. Mikael peri veljensä kanssa vanhempansa ja antoi itselleen kuuluvan osan hengelliselle isälleen. Varoja käytettiin sekä hyväntekeväisyyteen että luostarin laajentamiseen.

Tämän jälkeen Mikael sai hengelliseltä isältään vuonna 918 siunauksen vetäytyä yksinäisyyteen luostarin läheisyydessä sijaitsevalle kalliolle. Maallisista murheista vapautuneena hän vietti viisi päivää viikossa yksinään askeettisissa kilvoituksissa, rukouksessa ja ruumiil- lisessa työssä. Lauantaina ja sunnuntaina hän meni pääluostariin osallistuen yhteisön elämään. Nautittuaan hiljaisuuden hunajaa neljä vuotta Mikael vetäytyi syvemmälle erämaahan seuranaan sukulaisensa Agapios. He viettivät siellä kaksi vuotta syöden kuivaa leipää, jota joku mies toi heille kylästä.

Kilvoittelijoiden rauha alkoi kuitenkin häiriintyä, ja niin he siirtyivät Prusiaksen kylään itäiseen Bityniaan. Agapios lähti muualle, ja Mikael puolestaan asettui asumaan hyvin rauhaisaan Kserolimne-nimiseen paikkaan. Hän rakensi itselleen pienen majan, missä hän jatkoi alituista taisteluaan pahoja henkiä vastaan. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun hänen maineensa kiiri ympäristöön. Monia tuli hänen luokseen voidakseen jäljitellä hänen elämäänsä. Ensin hän kieltäytyi ottamasta heitä oppilaikseen, mutta lopulta hän myöntyi heidän pyyntöönsä.

Pian alueella asui yli viisikymmentä munkkia, jotka viettivät hesykastista elämää ja tulivat pääasiallisesti toimeen vedellä ja leivällä. Iloiten he jäljittelivät hengellistä isäänsä tämän kilvoituksissa. Heidän joukostaan ei löytynyt ketään, jota olisi vaivannut masennus, pettymys, murhe tai sydämen kovuus. Kaikki Mikaelin luo tulleet liikuttuivat ja tunsivat, kuinka Korkeimman oikea käsi muutti heidät. Hänet tavattuaan he tunsivat olevansa itsekin valmiita kohoamaan korkeuksiin.

Paikka ei kuitenkaan ollut sopiva suurelle määrälle munkkeja, joten Mikael päätti vuonna 925 jättää lavran Agapioksen hoitoon. Itse hän lähti muutamien oppilaittensa kanssa kohti Bityniaa. Kun he saapuivat Kyminoksen vuorelle, missä hän oli aloittanut askeettiset kilvoittelunsa, hän löysi sieltä rauhallisen paikan, jossa oli myös vettä. Sinne hän alkoi rakentaa uutta lavraa. Ensimmäiseksi hän laski perustuksen suurelle kirkolle, joka omistettiin Jumalanäidille. Sen rakentamisesta huolehti omalta osaltaan myös itse keisari.

Uuden Mooseksen tavoin Mikael ohjasi nopeasti kasvavaa luostariaan niin puhein kuin kirjoituksin. Vuoren juurelle rakennettiin vierasmaja pyhiinvaeltajille ja matkustavaisille. Näin erämaa muuttui kaupungiksi. Mikael tutki Raamattua öin ja päivin kohoten sellaisiin mietiskelyn korkeuksiin, että sai profetoimisen ja ihmeidentekemisen armolahjat. Niinpä hän esimerkiksi tiesi ennalta bysanttilaisten tappion taistelussa bulgaarien kanssa keisari Konstantinos VII:n aikana vuonna 913.

Kerran eräs häiriintynyt munkki sai päähänsä tappaa Mikaelin. Kun hän keskellä yötä lähestyi Mikaelin keljaa miekka kädessä, hän näki igumeninsa rukoilemassa valon ympäröimänä. Mikael havaitsi munkin ja lähetti tämän pois. Samalla hän pyysi tätä huolehtimaan sielustaan, sillä hän joutuisi pian tekemään tiliä Jumalan edessä. Munkki kuoli 40 päivän kuluttua.

Kerran ollessaan Konstantinopolissa Mikael kohtasi siellä nuoren Abraamioksen, joka munkiksi ryhdyttyään sai nimen Athanasios (5.7.) ja perusti myöhemmin Athosvuoren Suuren lavran luostarin. Mikaelia ympäröivä pyhyys teki Abraamiokseen niin suuren vaikutuksen, että hän lähti heti hänen kanssaan Kyminosvuoren luostariin, jossa hän sai luostarikasvatuksensa.

Pyhä Mikael ei koskaan 50 vuoden luostarielämänsä aikana muuttanut askeettista käytäntöään. Hänessä toteutuivat apostoli Paavalin sanat: ”Juoksen kohti maalia.” (Fil. 3:14) Hän vietti viisi päivää viikossa ilman ruokaa. Elämänsä loppuvaiheessa hän pidensi suuren paaston aikana oman paastokilvoituksensa kahdentoista päivän mittaiseksi eli söi vain joka kolmastoista päivä. Hän käytti aina samaa viittaa, joka oli kulunut ja nuhjaantunut, ja nukkui tuolilla. Ainoastaan sairastaessaan hän saattoi levätä lattialla.

Pyhä Mikael rakasti erityisesti kirkollisia juhlapäiviä. Silloin hänet voitiin nähdä laulamassa kirkossa veljien kanssa koko yön kasvot ilosta loistaen. Elettyään tällä tavoin todellista enkelielämää pyhä Mikael nukkui kuolonuneen 67-vuotiaana 12.6.961.

Feodor Viikinki ja hänen poikansa Johannes, Venäjän ensimmäiset marttyyrit

Pyhät Feodor ja Johannes olivat varjageja eli viikinkejä, joita oli 900−1000-luvulla Venäjän ruhtinaiden ja Bysantin palveluksessa. Feodor oli ollut pitkään sotilaana Bysantissa ja kääntynyt siellä kristityksi. Palattuaan pakanalliseen Kiovan ruhtinaskuntaan hän säilytti kristinuskon ja opetti sen pojalleen Johannekselle, joka isänsä tavoin uskoi yhteen todelliseen Jumalaan.

Kiovan ruhtinaskuntaa hallitsi ruhtinas Vladimir (15.7.), joka oli vielä pakana. Vuonna 983 hän käski toimittaa ihmisuhrin pakanallisille jumalille ja määräsi, että uhri tuli valita arvalla. Arpa lankesi Feodorin pojalle Johannekselle. Kun ruhtinaan lähetit toivat sanan Feodorille, hän totesi rohkeasti, että pakanoiden palvomat jumalat olivat vain puuta, joka tänään kasvaa mutta huomenna lahoaa, ja kieltäytyi luovuttamasta poikaansa. Tämä oli suora haaste pakanallisille tavoille ja uskomuksille. Lähetit välittivät pyhän Feodorin sanat kansalle, jolloin raivostunut joukko piiritti hänen talonsa syytäen uhkauksiaan. Feodor ja Johannes nousivat talonsa korkealle kuistille, josta he katselivat kuohuvaa väkijoukkoa ja pilkkasivat pakanajumalia. Lopulta väkijoukko hajotti kuistia kannattelevat pylväät ja surmasi Feodorin ja Johanneksen.

Pyhät Feodor ja Johannes olivat Venäjän ensimmäiset kristityt marttyyrit. Heidän hautapaikkansa ei ole tiedossa. Myöhemmin pyhä Vladimir, otettuaan vastaan kristinuskon, rakennutti heidän kuolinpaikalleen Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen eli Kymmenysten kirkon (Desjatinnaja tserkov). Vuonna 1007 hän siirrätti siihen isoäitinsä pyhän Olgan reliikit. Kahdeksan vuotta myöhemmin hän sai tuosta kirkosta myös oman viimeisen leposijansa.

Pyhä Serapion, Vladimirin piispa

Pyhä Serapion oli kotoisin Etelä-Venäjältä ja kilvoitteli 1200-luvulla Kiovan luolaluostarissa. Hän oli oppinut munkki. Häneltä on säilynyt viisi opetuspuhetta. Vuonna 1274 pyhä Serapion vihittiin Vladimirin piispaksi. Jo seuraavana vuonna hän nukkui pois ja hänet haudattiin Vladimiriin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraaliin.

Pyhittäjä Arseni Novgorodilainen

Pyhittäjä Arseni syntyi 1500-luvun alussa hurskaaseen perheeseen Rževissä Tverin alueella. Hän sai nimen Amvrosi ja oppi isältään nahkurin ammatin. Isän kuoleman jälkeen äiti Pelagia pakotti Amvrosin solmimaan avioliiton Maria-nimisen neidon kanssa. Muutaman kuukauden kuluttua kilvoituselämään suuntautunut Amvrosi kuitenkin jätti vaimonsa ja lähti salaa Novgorodiin, jossa hän teki nahkurin töitä harjoittaen salaa paasto- ja rukouskilvoitusta. Vasta viiden vuoden kuluttua hän lähetti vaimolleen ja äidilleen kirjeen, jossa hän ilmoitti itsestään ja lohdutti heitä tulevan palkkion toivolla taivaassa.

Kun kirkkojen ja luostareiden rakennuttaja hurskas Feodor Syrkov kuuli Amvrosin kilvoituselämästä, hän tarjosi tälle varoja luostarin perustamista varten. Hänen tuellaan Amvrosi perusti vuonna 1562 Novgorodiin Olhavanjoen oikealle rannalle Jumalanäidin syntymän luostarin, jossa hän vihkiytyi munkiksi saaden nimen Arseni. Munkkina Arseni jättäytyi kokonaan Jumalan rakkauden valtaan. Hän eli askeettisesti, kantoi kilvoituskahleita ja pukeutui niin nukkavieruihin vaatteisiin, että ihmiset pitivät häntä houkkana. Samalla hän harjoitti sisäistä rukouskilvoitusta ja vuodatti jatkuvasti katumuskyyneleitä. Elämänsä viimeiset vuodet hän eli keljaansa sulkeutuneena.

Vuonna 1570 tsaari Iivana Julma (1533−1584) mestautti tuhansia novgorodilaisia. Kuultuaan pyhästä Arsenista hän tuli tuomaan tälle arvokkaita lahjoja. Arseni ei ottanut lahjoja vastaan, vaan soimasi tsaaria julmuuksista sanoen: ”Olet lähettänyt lukemattomia viattomia sieluja taivasten valtakuntaan.” Jonkin ajan kuluttua Iivana Julma oli lähdössä Pihkovaan ja tuli pyytämään siunausta pyhittäjä Arsenilta. Tämä sanoi hänelle: ”Huomenna minäkin olen valmis lähtemään matkaan.” Tsaari ilahtui luullessaan, että Arseni aikoi lähteä mukaan, mutta tosiasiassa Arseni ennusti oman kuolemansa. Seuraavana aamuna, 12. heinäkuuta 1570 hän osallistui pyhään ehtoolliseen ja antoi rukous huulillaan puhtaan sielunsa Jumalalle.