Pyhä apostolienvertainen Vladimir, Venäjän valistaja

Kristinuskon ensimmäiset siemenet alkoivat levitä Bysantista muinaiselle Venäjälle jo 860-luvulla, kun Konstantinopolin patriarkka Fotios lähetti Kiovaan piispan ja useita pappeja julistamaan evankeliumia. Lähetystyön tulokset jäivät pieniksi, sillä Kiovan viikinkiruhtinaat Oleg (882−912) ja Igor (912−945) kannattivat pakanuutta. Viikinkikauppiaat tekivät kuitenkin matkoja Bysanttiin, jossa monet heistä omaksuivat kristinuskon. Osa heistä asettui sittemmin pysyvästi Kiovaan ja heidän kauttaan kristinusko alkoi levitä siellä. 900-luvun puolivälissä Kiovassa toimi jo Pyhän profeetta Elian kirkko. Näiden kristittyjen piirien kautta ruhtinas Vladimirin isoäiti pyhä Olga (11.7.) lienee saanut ensimmäiset kristilliset vaikutteensa.

Olgan kääntymyksellä ei ollut suurta vaikutusta Venäjän kristillistymiseen, sillä hänen poikansa Kiovan ruhtinas Svjatoslav oli innokas pakanauskonnon kannattaja. Svjatoslavin kuoleman jälkeen Kiovan ruhtinaaksi nousi Svjatoslavin vanhin poika Jaropolk, joka kreikkalaisen vaimonsa vaikutuksesta suhtautui suosiollisemmin kristinuskoon. Nuorempi veli Vladimir sai hallittavakseen Novgorodin. Veljesten välille puhkesi kuitenkin valtataistelu, ja Vladimir joutui pakenemaan viikinkien (varjagien) suojiin Skandinaviaan. Koottuaan viikinkisotajoukon Vladimir hyökkäsi Jaropolkia vastaan, joka kuoli taistelussa. Näin Vladimirista tuli vuonna 980 Kiovan ruhtinas.

Isoäiti Olgan opetukset eivät koskaan olleet saaneet Vladimiria vakuuttuneeksi kristinuskosta. Isänsä tavoin hän oli innokas viikinkijumalien kannattaja, mikä näkyi erityisesti hänen hillittömissä ja turmeltuneissa tavoissaan. Virallisten vaimojensa lisäksi hän Nestorin kronikan mukaan piti satoja jalkavaimoja. Valtaan päästyään hän rakennutti Kiovan kukkuloille pakanajumalien temppelin, jossa toimitettiin jopa ihmisuhreja. Näin tapahtui vuonna 983 Vladimirin palattua voitolliselta sotaretkeltä lättiläisiä¹ vastaan. Voiton kunniaksi hän määräsi toimitettavaksi ihmisuhrin, joka valittiin arvalla. Arpa lankesi kristityn viikingin Feodorin pojalle Johannekselle. Feodor kieltäytyi luovuttamasta poikaansa ja syntyneessä mellakassa he molemmat saivat surmansa. Näin heistä tuli muinaisen Venäjän ensimmäiset kristityt marttyyrit (ks. 12.7.).

Tämä kristillisyyden ja pakanuuden yhteentörmäys teki vaikutuksen Vladimiriin. Hän alkoi pohtia uskonasioita ja kiinnostui isoäitinsä Olgan kääntymyksestä. Kiovan pakanallisessa uskonelämässä seurasi pari hiljaista vuotta. Tämä muutos ei jäänyt huomaamatta naapurikansoilta islaminuskoisilta bulgaareilta, kristityiltä germaaneilta, ortodoksisilta kreikkalaisilta eikä juutalaisilta kasaareilta, jotka kaikki palvoivat yhtä Jumalaa. Heillä kaikilla oli poliittisia intressejä Venäjän suuntaan ja he pyrkivät vaikuttamaan Vladimiriin lähettämällä Kiovaan edustajiaan. Muslimit korostivat uskonsa niitä puolia, joiden he arvelivat vetoavan Vladimiriin, kuten moniavioisuutta, mutta Vladimir totesi hänellä olevan mahdollisuuden siihen uskontoa muuttamattakin. Jumalasta tai elämän tarkoituksesta heillä ei ollut hänelle mitään uutta kerrottavaa. Rooman paavin lähettiläät asettivat vastakkain todellisen Jumalan, joka on luonut kaiken olevan, ja pakanalliset epäjumalanpatsaat, jotka ovat puuta. Vladimirin tiedusteluun, mitä Jumalalle otolliseen elämään tarvitaan, he vastasivat apostoli Paavaliin viitaten: ”Voimien mukaista paastoa; jos joku syö tai juo, tehköön sen Jumalan kunniaksi.” Vastauksesta kuvastui halu laskeutua Vladimirin pakanallisen elämän tasolle, mutta se ei enää tyydyttänyt Vladimiria, joka oli jo perillä siitä, miten kristinuskoon kääntyminen oli muuttanut hänen isoäitinsä elämän.

Juutalaisilta Vladimir kysyi, missä heidän maansa sijaitsi. Juutalaiset joutuivat vastaamaan, että heidän Jumalansa oli vihastunut heidän isiinsä ja hajottanut heidät ympäri maailmaa. ”Kuinka te, Jumalanne hylkäämät, voitte opettaa muita? Haluatteko, että meille käy samoin?” ruhtinas ihmetteli.

Kreikkalaiset lähettivät Kiovaan kristityn filosofin, joka puhui Vladimirille Jumalan lihaksitulemisesta. Hän selitti pelastushistorian pääkohdat maailman luomisesta aina Kristuksen ristinkuolemaan ja ylösnousemukseen sekä Pyhän Hengen vuodattamiseen ja tulevaan viimeiseen tuomioon asti. Tämä kaikki teki Vladimiriin syvän vaiku- tuksen. Päästettyään kreikkalaiset lähtemään hän kutsui vanhimmat pajarinsa luokseen. Heidän kehotuksestaan hän päätti lähettää edustajansa tutustumaan paikan päällä niin islamiin kuin itäiseen ja läntiseen kristillisyyteen ennen kuin päättäisi, minkä uskon ottaisi vastaan.

Konstantinopolissa Vladimirin lähettiläät osallistuivat patriarkan toimittamaan liturgiaan Hagia Sofian katedraalissa. Se teki heihin suunnattoman vaikutuksen: ”Emme tienneet, olimmeko taivaassa vai maan päällä, sillä sellaista loistoa ja kauneutta ei maan päällä ole. Emme voi kuvailla sitä sinulle. Tiedämme vain, että Jumala on siellä ihmisten kanssa, ja heidän jumalanpalveluksensa ylittää kaikki muut. Emme voi unohtaa sitä kauneutta, ja niin kuin makeaa maistanut ei enää huoli karvasta, niin emme mekään voi enää jäädä pakanoiksi.” Kuultuaan tämän pajarit sanoivat ruhtinas Vladimirille: ”Jos kreikkalaisten usko olisi huono, ei isoäitisi Olga olisi ottanut sitä vastaan, ja hän oli viisas ihminen.” Tämä kaikki vakuutti Vladimirin ja hän päätti ottaa vastaan kasteen.

Sillä välin Bysantin armeija oli kärsinyt tappion taistelussa bulgaareja vastaan. Pian sen jälkeen vuonna 987 kapinallinen sotapäällikkö Bardas Fokas uhkasi Konstantinopolia piirityksellä. Syntyneessä tilanteessa keisari Basileios II joutui pyytämään apua Kiovan suuriruhtinaalta. Tämä lupasi lähettää hänelle kuusituhatta viikinkisotilasta, mutta pyysi keisarilta tämän sisarta Annaa puolisokseen. Viikinkijoukkojen avulla Bardaksen kapina kukistettiin. Keisari kuitenkin viivytteli sopimuksen oman osuutensa täyttämistä, sillä Annasta oli vastenmielistä ajatella liittoa pakanan kanssa ja muuttoa Kiovaan. Koskaan ennen ei Bysantin keisarillinen prinsessa ollut solminut avioliittoa pakanan kanssa. Silloin Vladimir joukkoineen hyökkäsi Krimin niemimaalle, valtasi kreikkalaisen Hersonin kaupungin ja uhkasi edetä sieltä kohti Konstantinopolia.

Pelästynyt keisari Basileios joutui lähettämään Annan viivyttelemättä matkaan. Hänen mukanaan seurasi piispa Mikael (30.9.), josta tuli Kiovan ensimmäinen metropoliitta, sekä papistoa, jonka oli määrä aloittaa lähetystyö Kiovassa.

Venäläisen kronikan mukaan Annaa odotti Hersonissa ikävä uutinen. Vladimir oli sairastunut silmäsairauteen ja menettänyt näkönsä. Anna osoitti uskonlujuutensa kehottamalla ruhtinasta ottamaan kasteen vastaan mitä pikimmin. Niin Vladimir kastettiin Hersonissa vuonna 988 yhdessä seurueensa kanssa.² Kasteessa hän sai keisarin mukaan kristillisen nimen Basileios, mikä oli yleinen tapa keskiajan hallitsijoiden kasteissa. Kronikan mukaan hän sai näkönsä noustuaan kastevedestä.

Herson palautettiin Bysantille, ja Vladimir palasi seurueensa, ruhtinatar Annan ja papiston kanssa Kiovaan. Mukanaan he veivät kappaleen marttyyripiispa Clemens Roomalaisen reliikeistä sekä ikoneja ja kirkollista esineistöä.

Kiovassa Vladimir kokosi kaksitoista poikaansa, antoi opettaa heille kristinuskon perusteet ja kastatti heidät lähteessä. Myös muutamat pajarit ottivat kasteen. Vladimir alkoi puhdistaa kaupunkia epäjumalien palvontapaikoista. Samalla innolla, jolla hän oli ennen palvonut vääriä jumalia, hän nyt määräsi niiden kuvat poltettaviksi. Pääjumala Perunin hopeoitu ja kullattu patsas raahattiin Dneprin rantaan ja upotettiin koko kansan katsellessa jokeen. Piispa Mikael alkoi Vladimirin tuella julistaa kristinuskoa. Monet tulivat kasteelle, mutta jotkut epäröivät tai vastustelivat. Silloin Vladimir määräsi kiovalaisille yleisen kastepäivän. Valtavat kansanjoukot, niin vanhat kuin nuoret, kokoontuivat Dneprin rantaan kastettaviksi, sylilapsetkin äitiensä käsivarsilla. Vain paatuneimmat pakanat vastustivat suuriruhtinaan käskyä ja pakenivat Kiovasta.

Myös Novgorodissa pantiin toimeen kansan yleinen kaste. Siellä pakanapapit ja osa kansasta alkoivat kapinoida, mutta Vladimir kukisti kapinan ja saattoi kristinuskon voimaan sielläkin. Idässä Rostovin ja Suzdalin alueella pakanuus pysyi vallitsevana vielä Vladimirin jälkeenkin.

Entisille epäjumalien palvontapaikoille alettiin Kiovan vaikutuspiirissä rakentaa kristillisiä pyhäkköjä. Perunin alttarin paikalle Vladimir rakennutti Pyhän Basileios Suuren kirkon. Pyhien viikinkimarttyyrien Feodorin ja Johanneksen kuolinpaikalle hän perusti Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle omistetun suurenmoisen katedraalin, josta tuli Kiovan metropoliittakunnan keskus. Kirkkoa rakennettiin viisi vuotta ja se koristettiin seinämaalauksin. Vuonna 1007 Vladimir siirrätti sinne pyhän Olgan reliikit. Neljä vuotta myöhemmin sinne haudattiin hänen puolisonsa bysanttilainen Anna. Vladimir lahjoitti katedraalille kymmenykset, minkä vuoksi sitä alettiin kutsua Kymmenysten kirkoksi.

Kristinuskon julistaminen alkoi Kiovassa heti slaavin kielellä. Bysantista Annan mukana lähetetyt papit eivät olleet kreikkalaisia vaan bulgaareja ja he toivat mukanaan kirkkoslaavinkieliset jumalanpalveluskirjat, jotka slaavien apostolit Kyrillos ja Methodios (11.5.) olivat sata vuotta aiemmin kääntäneet kreikasta. Tämän ansiosta kirkoissa tapahtuva opetus tavoitti Kiovan Venäjällä koko kansan ja kristinusko levisi rauhallisesti ja verrattain nopeasti. Vladimir myös perusti kouluja kansan opettamiseksi ja pappien kouluttamiseksi. Kristinuskon leviämistä palvelivat myös hänen sunnuntaisin ja juhlapäivinä järjestämänsä juhlat, joiden aikana soitettiin kirkonkelloja, laulettiin hengellisiä lauluja ja jaettiin almuja.

Vladimirin omassa elämässä tapahtui hänen kasteensa jälkeen hämmästyttävä käänne. Hän omaksui evankeliumin mukaiset hyveet, siveyden ja sävyisyyden eikä enää rohjennut määrätä kuolemanrangaistuksia. Edelleen hän oli kuitenkin maineikas sodanjohtaja. Hänen aikanaan Kiovan Venäjä saavutti kukoistuksensa ja sen maine ulottui kauas Länsi-Eurooppaan asti.

Elämänsä loppupuolella pyhä Vladimir joutui puolustamaan asemaansa vallanhimoisten poikiensa aikeilta. Turovin ruhtinas Svjatopolk ja Novgorodin Jaroslav alkoivat kapinoida miltei yhtä aikaa Vladimiria vastaan. Saatuaan Svjatopolkin vangittua Vladimir valmistautui sotaretkelle Jaroslavia vastaan. Hän kuitenkin sairastui äkillisesti ja antoi henkensä Herralle heinäkuun 15. päivänä vuonna 1015 maaseutupalatsissaan Berestovossa. Svjatopolk, jonka Vladimir oli vapauttanut ennen kuolemaansa, valmistautui uuteen valtataisteluun ja yritti aikaa voittaakseen pitää isänsä kuoleman salassa. Kiovan pajarit toivat kuitenkin Vladimirin ruumiin yöllä salaa Kiovaan Kymmenysten kirkkoon, jonne kansa kokoontui hyvästelemään valistajansa. Pyhä Vladimir haudattiin samaan kirkkoon. Mongolikaani Batun joukot tuhosivat kirkon vallatessaan Kiovan parisataa vuotta myöhemmin vuonna 1240.

¹ Nykyisten latvialaisten esi-isiä.

² Vladimirin ja Venäjän kasteen vuotena pidetään yleisesti kronikassa mainittua vuotta 988, vaikka historiallisten lähteiden valossa Vladimir kaste tapahtui todennäköisemmin vuonna 987 ja Venäjän kansan kaste Kiovassa vuonna 989. Varmuutta ei tosin ole siitäkään, tapahtuiko Vladimirin kaste Hersonissa vai Kiovassa.

Pyhä apostoli Aquila

Pyhistä apostoleista ja marttyyreista Aquilasta ja Priscasta on kerrottu heidän yhteisenä muistopäivänään 13.2. Aquilalla on tämän lisäksi oma muistopäivänsä 14.7. Raamatussa heidät mainitaan useita kertoja apostoli Paavalin yhteydessä. ”Tervehtikää Priscaa ja Aquilaa, työtovereitani Kristuksen Jeesuksen palveluksessa. He ovat panneet henkensä alttiiksi minun takiani, ja heitä kiittävät minun lisäkseni myös kaikki pakanuudesta kääntyneiden seurakunnat.” (Room. 16:3–4)

Pyhä marttyyri Justus Roomalainen

Pyhä marttyyri Justus syntyi Roomassa ensimmäisellä vuosisadalla ja kuului Numeriuksen legioonaan tribuuni Claudiuksen alaisuudessa. Eräänä päivänä ollessaan palaamassa taistelusta Justus näki näyssä ikään kuin kristallisen ristin, josta kuuluva ääni opetti hänelle kristinuskon mysteerioita. Palattuaan Roomaan hän antoi kaiken omaisuutensa köyhille ja riemuitsi siitä, että hänen ainoa aarteensa oli usko Kristukseen.

Tribuuni sai tietää alaisensa kääntymyksestä, kutsui Justuksen luokseen ja neuvoi häntä luopumaan uskostaan, jotta ei menettäisi kallisarvoisia nuoruusvuosiaan. Kun Justus kieltäytyi, tribuuni lähetti hänet prefekti Magnentiuksen luokse selittäen tilanteen kirjeessä. Magnentius kuulusteli Justusta, mutta tämä piti taipumattomasti kiinni Vapahtajasta. Justus annettiin ruoskittavaksi. Sitten kiduttajat panivat hänen päähänsä hehkuvan kuuman metallisen kypärän, hänen kainaloihinsa työnnettiin lähes sulaneiksi kuumentuneet rautapallot ja käsiinsä hehkuvat rautakäsineet. Sitten hänet kiinnitettiin kuumalle arinalle. Armon vahvistamana pyhä marttyyri Justus kärsi urheasti kaikki kidutukset ylistäen Jumalaa ja kiittäen Häntä. Lopulta hänet heitettiin tuliseen uuniin, missä hän antoi sielunsa Herran käsiin. Kerrotaan, että yksikään hius hänen päässään ei ollut kärventynyt tulessa.

Pyhittäjä Onesimos Ihmeidentekijä

Pyhä isämme Onesimos syntyi 300-luvulla Karynean kylässä lähellä Palestiinan Kesareaa. Kerrotaan, että enkeli oli ilmestynyt hänen vanhemmilleen ja kastanut heidät. Jo hyvin nuorena hän lähti kotoaan ja meni Efesoksen lähelle erääseen luostariyhteisöön.

Myöhemmin Onesimos palasi Palestiinaan ja kävi myös vanhempiensa talossa, mutta he eivät tunnistaneet häntä. Hän jätti ikkunalaudalle kirjeen, jossa kertoi lyhyesti kokemuksistaan, ja jatkoi sitten matkaansa. Saavuttuaan Magnesiaan hän perusti sinne luostarin, joka laajeni nopeasti hänen kauttaan tapahtuneiden ihmeiden ansiosta. Onesimos kutsui sinne vanhempansa, jotka olivat surreet hänen katoamistaan niin, että olivat menettäneet näkönsä. Onesimos sai rukouksillaan heidän näkönsä palaamaan. Hän vietti luostarissa lopun ikäänsä rauhassa ja Jumalaa miellyttävissä kilvoituksissa.

Pyhä Joosef, Tessalonikan arkkipiispa

Pyhä Joosef oli pyhän Teodoros Studionilaisen nuorempi veli. Hän syntyi vuonna 761 ja sai veljensä tavoin hyvän kasvatuksen. Vuonna 781 hänen setänsä Platon, äitinsä Teoktiste ja sisarensa vihkiytyivät luostarielämään Konstantinopolissa. Hänen isänsä Fotinos sekä hänen kaksi veljeään ja muita perheenjäseniään vetäytyi suvun maatilalle Sakkudioniin Bitynian Olymposvuorelle. He muuttivat paikan luostariksi. Yhteisö kukoisti pyhän Platonin ohjauksessa. Joosef jäljitteli veljeään Teodorosta ja häntä kutsuttiinkin ”toiseksi Teodorokseksi”.

Näiden Jumalan miesten ja naisten rauha häiriintyi vuonna 795, kun keisari Konstantinos VI hylkäsi laillisen vaimonsa ja solmi avioliiton naisen kanssa, joka oli sukua Teoktistelle ja Platonille. Kaikki sukulaiset protestoivat tapahtumaa kirkollisen tradition ja pyhien kanonien vastaisena ja kieltäytyivät keisarin kaikista yrityksistä päästä sovintoon heidän kanssaan. Jopa silloin, kun hallitsija oli käymässä heidän maatilansa lähellä olevilla Prussan kuumilla lähteillä, he kieltäytyivät osoittamasta hänelle kunnioitusta. Tästä raivostuneena keisari lähetti sotilasjoukon luostariin. Monet siellä olevista vangittiin ja sijoitettiin Katharan linnoitukseen. Platonin lisäksi myös hänen poikiaan Teodorosta ja Joosefia lyötiin ja heidätkin vietiin linnoitukseen yhdessä isänsä ja muiden 25 munkin kanssa.

Nunna Teoktiste onnistui pääsemään tyrmään sitomaan heidän haavojaan. Kun vangitut karkotettiin pääkaupungista, hän lähti vaeltamaan heidän kanssaan ja rohkaisi heitä kestämään koettelemukset totuuden puolesta. Viisi viikkoa kestäneen vaikean vaelluksen jälkeen he saapuivat Tessalonikaan Neitsyt Marian ilmestyspäivänä vuonna 797. Siellä sekä maaherra että arkkipiispa Tuomas ottivat heidät kohteliaasti vastaan.

Pian Tessalonikaan saapui keisarin määräys, että vangitut piti erottaa toisistaan, mutta he onnistuivat pitämään yhteyttä kirjeitse. Tällä kertaa vankeus kesti vain vähän aikaa. Kun keisari Konstantinos VI syöstiin vallasta, hänen sijaansa hallitsijaksi tuli hänen äitinsä Irene. Tämä vapautti kuninkaalliset vangit, ja he saattoivat palata Sakkudioniin saman vuoden lopulla. Mutta sielläkään he eivät enää löytäneet sitä rauhaa, jota he olivat kaivanneet. Barbaariheimot ryöstelivät maaseutua, ja niin he siirtyivät Konstantinopoliin vuonna 799.

Keisarinna ja patriarkka Tarasios tarjosivat heille tyhjilleen jäänyttä Studionin luostaria. Pyhän Teodoroksen johdossa siitä muodostui bysanttilaisen luostarin malliesimerkki. Pyhä Joosef pysyi yksinkertaisena munkkina, joka oli kaikessa kuuliainen veljelleen. Hän käytti aikaansa muun muassa hymnirunoelmien laatimiseen. Monet niistä ovat edelleen käytössä kirkon liturgisessa elämässä, etenkin suuren paaston aikana.

Vuonna 806 pyhä Nikeforos (2.6.) kohotettiin keisarin määräyksestä suoraan maallikosta patriarkaksi. Tämä herätti uudelleen Studionin luostarin munkit puolustamaan kirkon itsenäisyyttä maallista valtaa vastaan. Teodoros ja Platon vastustivat vaaleja ja heidät vangittiin muutamaksi päiväksi. Sen jälkeen he antoivat sen verran periksi, että tunnustivat patriarkka Nikeforoksen. Mutta kun pappi Joosef, joka oli siunannut keisari Konstantinos VI:n laittoman avioliiton, palautettiin Suuren kirkon varojenhoitajaksi ja sai pappeutensa takaisin, Studionin munkit protestoivat jälleen.

Saadakseen sovun aikaan munkkien kanssa keisari antoi valita pyhän Joosefin Tessalonikan arkkipiispaksi. Joosef hyväksyi valinnan, mutta pyysi maakunnissa toimivia piispoja toimittamaan vihkimyksen syrjäyttäen näin patriarkan. Välit patriarkan ja Studionin luostarin munkkien välillä olivat olleet kireät jo kaksi vuotta.
Lopulta keisari kutsui sekä piispan että munkkien johtajan ja kehotti heitä sovintoon. Kun he kieltäytyivät, Joosefille lähetettiin tieto, että hänet oli siirretty syrjään tehtävästään ja että sotilaat ottaisivat luostarin haltuunsa. Tammikuussa vuonna 809 Platon ja Teodoros vangittiin Pyhän Mamaksen kirkossa, kun taas Joosefilta evättiin pappeus, koska hän oli palvellut Studionin luostarissa ilman patriarkan lupaa. Hänet karkotettiin Prinssisaarien Okseiaan, missä hän joutui kärsimään suurta puutetta. Sen jälkeen hänet tuotiin takaisin palatsin vankilaan ja siirrettiin myöhemmin toiselle saarelle.

Keisari Nikeforos I:n kuolema ja Mikael l:n nousu valtaistuimelle (811) sai aikaan sovinnon patriarkka Nikeforoksen ja Studionin munkkien välillä. Teodoroksesta tuli keisarin neuvonantaja ja Joosef sai takaisin hiippakuntansa. Tätä kesti kuitenkin vain vähän aikaa. Tunnustajilla oli pian uusia koettelemuksia, kun keisari Leo V Armenialainen tahtoi saada uudestaan voimaan kuvainraastajien harhaopin. Ennen ikonien kunnioittajien vainojen alkamista keisari kysyi useiden piispojen mielipidettä, joiden joukossa oli myös Joosef. Tämä oli ehdoton ikonien kunnioituksen puoltaja.

Niinpä pyhä piispa erotettiin taas kerran laumastaan ja hän sai määräyksen vetäytyä Sakkudioniin. Sieltä hänellä oli mahdollisuus olla kirjeenvaihdossa veljensä Teodoroksen kanssa, joka oli joutunut karkotetuksi Metopaan. Vähän ajan kuluttua keisari kutsui Leon luokseen Konstantinopoliin, jonka seurauksena oli uusi karkotus. Hänet vietiin keskitalvella eräälle saarelle mukanaan muutamia munkkeja ja yksi hiippakuntansa pappi. Pyhä kesti maanpaon vaivat iloiten, sillä hän pystyi olemaan kirjeenvaihdossa Teodoroksen kanssa. Tämä oli siirretty Metopasta Bonitan ankaraan linnoitukseen ja lopulta Smyrnaan. Hänen arestistaan tuli vaikeampi, sen jälkeen kun hänet siirrettiin Elpizonin linnoitukseen, jossa hän oli Leo V:n kuolemaan saakka vuoteen 820.

Kun Mikael II tuli valtaan, hän julisti anteeksiannon kaikille tunnustajille. Näin Teodoros ja Joosef saattoivat palata Konstantinopoliin. Pääsy Studionin luostariin oli heiltä kuitenkin kielletty. He joutuivat pakenemaan arabien hyökkäystä Prinssisaarille. Pyhä Joosef ei ollut läsnä veljensä kuollessa vuonna 826.

Ikonien kunnioittajien vaino alkoi jälleen vieläkin hurjempana keisari Teofiloksen aikana, jolloin pyhä Joosef joutui taas maanpakoon. Tällä kertaa hänet vietiin pieneen kylään Thessalian maakuntaan, missä hänet jätettiin tarkoituksellisesti ilman välttämättömiä elintarpeita. Siellä hän antoi henkensä Jumalalle heinäkuun 15. päivänä vuonna 832.

Pyhän Joosefin ruumis jätettiin hautaamattomana kostealle paikalle, jota kasvillisuus ympäröi. Noin kaksitoista vuotta myöhemmin pyhä Naukratios onnistui löytämään joitakin hänen jäännöksiään, jotka hän sitten siirsi juhlallisesti Konstantinopoliin samaan paikkaan, missä pyhän Teodoroksen reliikit olivat. Molempien uskontunnustajien reliikit sijoitettiin Studionin luostarin kirkkoon samaan hautaan pyhän Platonin reliikkien kanssa.

Pyhittäjä Stefan Mahrištšalainen

Pyhittäjä Stefan syntyi Kiovassa 1300-luvun alussa. Hän vihkiytyi munkiksi Kiovan luolaluostarissa, jossa hän eli askeettisesti harjoittaen lakkaamatonta rukousta ja täydellistä kuuliaisuutta. Rauhallinen luostarielämä kuitenkin häiriintyi, kun ensin liettualaiset ruhtinaat ja sitten Puolan kuningas alistivat Etelä-Venäjän valtaansa. Katolinen vaikutus alueella voimistui ja ortodokseja alettiin vainota erityisesti 1350-luvulla. Monet Kiovan ja sen ympäristön luostareiden munkit vetäytyivät erämaahan jatkaakseen hiljaista rukouskilvoitustaan.

Noihin aikoihin Stefankin siirtyi pohjoiseen Moskovan ruhtinaskuntaan, jossa hän asettui Mahrištšan metsikköön noin 40 kilometrin päähän pyhittäjä Sergei Radonežilaisen luostarista. Hän kilvoitteli ensin täydellisessä yksinäisyydessä, mutta joutui ennen pitkää antamaan periksi ja sallimaan oppilaiden asettua lähelleen. Viimeistään vuonna 1358 hän perusti Moskovan metropoliitan pyhän Aleksin (12.2.) siunauksella Pyhän Kolminaisuuden luostarin. Stefanista tuli sen ensimmäinen igumeni.

Luostari kasvoi nopeasti Stefanin ohjauksessa ja hänen esimerkkinsä vaikutuksesta. Ympäristön munkit ja maallikot kävivät hänen luonaan saamassa hengellistä ohjausta ja neuvoja. Myös pyhittäjä Sergei Radonežilainen kävi hänen luonaan keskustelemassa hengellisistä asioista. Kun muutamien munkkien nurja suhtautuminen pakotti pyhittäjä Sergein lähtemään pois omasta luostaristaan, hän hakeutui ensin pyhittäjä Stefanin luo Mahrištšan metsikköön. Stefan antoi hänelle munkin oppaaksi etsimään sopivaa yksinäistä kilvoituspaikkaa ja saattoi häntä lähteelle kolmen kilometrin päähän luostarista.

Pian Stefania itseään kohtasi samantapainen koettelemus. Eräs luostarin lähellä asunut Grigori luovutti maansa ja omaisuutensa luostarille ja vihkiytyi itse munkiksi. Hänestä tuli pyhittäjä Stefanin harras oppilas (ks. 15.6.), ja Stefan antoi vihkiä hänet pappismunkiksi. Uusien maiden liittäminen luostarin alaisuuteen herätti kuitenkin ärtymystä neljässä Jurkovskin veljeksessä. He alkoivat vainota Stefania ja uhkailla hänen henkeään. Silloin Stefan nimitti luostarin johtoon pappismunkki Elian ja lähti salaa luostarista uskollisen oppilaansa Grigorin kanssa.
Stefan ja Grigori asettuivat Avnegajoen varrelle noin 60 kilometrin päähän Vologdasta ja perustivat sinne pienen Pyhän Kolminaisuuden luostarin. Sen ensimmäiseksi munkiksi vihittiin eräs maanomistaja Konstantin, joka jakoi osan omaisuudestaan köyhille ja luovutti toisen osan luostarille. Hän sai munkiksi vihittäessä nimen Kassian (15.6.). Kun suuriruhtinas Dimitri Donskoi sai tietää Stefanin uuden kilvoituspaikan, hän kutsui tämän luokseen. Matkalla Stefan poikkesi Mahrištšan luostariin, jossa veljestö otti hänet iloiten vastaan. Moskovassa pyhä metropoliitta Aleksi kehotti häntä asettumaan jälleen Mahrištšaan.

Moskovassa Stefan tapasi myös orvon Kosma-nimisen nuorukaisen, joka haaveili luostarielämästä. Stefan johdatti hänet Simonovon luostariin, jossa Kosma, tuleva pyhittäjä Kiril Belozerskilainen (9.6.), aloitti kilvoituksensa.
Mahrištšan luostariin palattuaan pyhittäjä Stefan otti siellä käyttöön koinobioottiset yhteiselämäsäännöt. Hän johti luostaria viisaasti useiden vuosien ajan. Saavutettuaan korkean iän hän luovutti luostarin johdon vanhus Elialle ja vihkiytyi itse suureen skeemaan. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän antoi viimeiset hengelliset ohjeet veljestölle, osallistui pyhään ehtoolliseen ja jätti sielunsa rauhassa Jumalan käsiin heinäkuun 14. päivänä 1406. Hänen kunnioituksensa pyhänä alkoi seuraavalla vuosisadalla, kun hänen hautansa yllä alkoi loistaa valo ja kun hänen reliikkinsä löytyivät maatumattomina uutta kirkkoa rakennettaessa.

Pyhittäjä Nikodemos Athosvuorelainen

Kirkon viisas opettaja ja taivaallisen viisauden loistava tähti, pyhittäjä Nikodemos syntyi vuonna 1749 Naksoksen saarella Kykladien saaristossa. Hänen vanhempansa Antonios ja Anastasia antoivat hänelle kasteessa nimen Nikolaos. Hän sai hurskaan kotikasvatuksen, josta kertoo sekin, että leskeksi jäätyään hänen äitinsä vihkiytyi nunnaksi. Pojan opetti lukemaan paikallinen pappi. Sen jälkeen lapsi viettikin lähes kaiken aikansa lukien. Hän osoittautui erittäin älykkääksi ja hänellä oli erinomainen muisti.

16-vuotiaana Nikolaos lähetettiin Smyrnan Evankeliseen¹ kouluun, jossa opettajana oli Hierotheos Dendrinos. Sekä opettajat että opiskelutoverit pitivät Nikolaoksesta kovasti hänen lempeytensä ja kauniiden tapojensa vuoksi. Erityisesti hän kunnostautui muinaiskreikan opinnoissa. Jumalan hänelle valmistama elämäntyö oli kirkollisen tradition aarteiden tekeminen tunnetuksi maanmiehilleen, jotka elivät islaminuskoisten turkkilaisten painostuksen alaisena.

Vietettyään neljä vuotta Smyrnassa Nikolaos joutui lähtemään, sillä turkkilaiset alkoivat tappaa Smyrnan kristittyjä kostoksi siitä, että venäläiset olivat ampuneet heidän sotalaivojaan. Näin hän palasi kotiseudulleen Naksokselle. Siellä hän tutustui kolmeen munkkiin Gregoriokseen, Nifoniin ja Arseniokseen. Heidät oli karkotettu Athosvuorelta, koska he kuuluivat niin sanottuun kollybadien liikkeeseen, joka pyrki muun muassa palauttamaan usein tapahtuvan ehtoolliseen osallistumisen.² Alussa monet vastustivat tuota liikettä ja jopa pitivät sen kannattajia harhaoppisina.

Noilta kolmelta munkilta Nikolaos sai kuulla, että Hydran saarella asui tuolloin hyveellinen ja oppinut Korintin metropoliitta Makarios. Heti Nikolaos kiiruhti sinne kuin ”peura vesipuroille”. Makarioksessa hän tunsi löytäneensä henkilön, jota oli kaivannut. Makarioksen erityishuolena oli pyhien isien hengellistä kilvoitusta koskevien tekstien julkaiseminen. Niitä oli vain käsikirjoituksina, jotka oli välttämättä saatava editoitua ja painettua. Tarpeen vaatiessa ne pitäisi myös päivittää sellaiseen kieliasuun, jota sen ajan kreikkalaiset ymmärtäisivät.

Hydran saarella Nikolaos tutustui myös kuuluisaan kesarealaiseen erakkoon Sylvesteriin, joka eli yksinäisessä paikassa jonkin matkan päässä kaupungista. Tämä pyhä mies puhui sellaisella innolla erakkoelämästä, että Nikolaos ei enää viivytellyt. Sylvesterin suosituskirje mukanaan hän meni vuonna 1775 ensin kotisaarelleen Naksokselle. Athokselle poikkeava laiva löytyi ja kapteeni lupasi ilmoittaa lähdöstä Nikolaokselle. Jostakin syystä laiva kuitenkin lähti satamasta ilman, että Nikolaokselle ilmoitettiin. Kun tämä saapui paikalle, se oli jo merellä. Epäröimättä hän heittäytyi mereen ja alkoi huutaen uida laivan perään. Sen nähdessään merimiehet käänsivät laivan ja nostivat likomärän munkinalun kannelle.

Vanhus Sylvesterin suosituskirje mukanaan Nikolaos meni ensin Dionysioksen luostariin, missä hänet pian vihittiin viitankantajamunkiksi nimellä Nikodemos. Hänestä tuli luostarin sihteeri ja hän toimi lukijana jumalanpalveluksissa. Hän suoritti mukisematta hänelle annetut kuuliaisuustehtävät ja oli innokas rukoilija ja kilvoittelija. Hän edistyi joka päivä alistaen lihansa hengelle valmistautuen näin hesykastisen elämän taistoihin.

Vuonna 1777 Korintoksen piispa Makarios vieraili Athosvuorella. Hän oli tutustunut Nikodemokseen jo Hydran saarella. Niinpä hän kutsui tämän luokseen Kariekseen ja kehotti häntä toimittamaan painatuskuntoon mahtavan Filokalia-teoksen, joka on ortodoksisen kirkon tärkein rukouksen opaskirja. Lisäksi Nikodemos sai tehtäväkseen korjata pyhien kilvoittelijoiden neuvoja ja opetuksia sisältävän Euergetinos-teoksen, jonka ensimmäisen version oli nimettömänä kirjoittanut Neofytos Kausokalivialainen noin vuonna 1771. Nikodemos viimeisteli myös piispa Makarioksen oman kirjoituksen Jumalallisesta ja pyhästä ehtoollisesta. Näin Makarios antoi tuolle pyhitetylle nuorelle miehelle mahdollisuuden perehtyä hengelliseen viisauteen ja ryhtyä itsekin korkeisiin hengellisiin kilvoituksiin. Ne tekivät Nikodemoksesta myöhemmin kirkon valon ja hurskauden opettajan koko maailmalle. Saadakseen piispa Makarioksen antamat tehtävät suoritetuksi Nikodemos vetäytyi pieneen keljamajaan Karieksessa.

Kun työ oli valmis, Nikodemos ei enää palannut Dionysioksen luostariin. Aika, jonka hän oli viettänyt pyhien isien parissa ja kiinteässä Jeesuksen rukouksessa, johti siihen, että hän tahtoi keskittyä rukoukseen vielä enemmän. Hän oli kuullut venäläisestä isä Paisi Velitškovskista (15.11.), joka opetti sisäistä rukousta Moldaviassa sijaitsevassa luostarissaan lähes tuhannelle munkille. Jumalan kaitselmuksesta kova myrsky esti kuitenkin Nikodemoksen matkan Moldaviaan. Palaen halusta omistautua kokonaan hesykastiseen rukoukseen Nikodemos palasi Athokselle ja asettui Athosvuoren keskuksen Karieksen keljamajaan, joka oli omistettu Kapsalan skiitan pyhille Athanasiokselle ja Kyrillokselle. Siellä hänelle tarjoutui mahdollisuus omistaa aikansa kokonaan rukoukseen ja pyhien isien opetusten tutkimiseen. Ansaitakseen elantonsa hän kopioi pyhien isien kirjoituksia. Nikodemos myös laati jumalanpalvelustekstit keljamajan pyhille.

Pian pyhä vanhus Arsenios Peloponnesokselta, jonka Nikodemos oli oppinut tuntemaan Naksoksella, pystyi jälleen palaamaan Athokselle. Hän asettui Kristus Kaikkivaltiaan luostarin skiittaan. Nikodemos luopui mielellään yksinäisyydestään saadakseen vanhus Arsenioksen avulla tuntea kuuliaisuuden siunauksen. Tuskin Nikodemos oli ehtinyt rakentaa loppuun heidän uuden keljamajansa, kun heidän hiljaisuuttaan alettiin häiritä. He päättivät vetäytyä autiolle ja kuivalle Skyropulan saarelle Euboian saarta vastapäätä. Elämänolosuhteet olivat kuitenkin siellä niin vaikeat, että Arsenios päätti lähteä muualle. Nikodemos jäi saarelle yksin.

Saarella Nikodemos kirjoitti vain 32-vuotiaana ilman mitään lähdekirjoja serkkunsa piispa Hierotheoksen pyynnöstä mestariteoksensa Hengellisen ohjauksen käsikirja. Se käsittelee aistien ja ajatusten varjelemista sekä mielen ja järjen toimintaa. Teoksessaan hän neuvoo muun muassa, kuinka mieli voidaan vapauttaa aistillisesta mielihyvästä ja kohottaa sisäisen sydämen rukouksen välityksellä mietiskelyn hengelliseen mielihyvään.

Saaren yksinäisyydessä pyhä Nikodemos joutui kokemaan pahojen henkien ankaria hyökkäyksiä niiden yrittäessä ajaa hänet tiehensä. Nuoruudessaan hän oli ollut niin arka, ettei ollut uskaltanut nukkua muuten kuin ovi lukossa, mutta nyt hän oli saanut uutta uskallusta. Kun pahat henget kuiskailivat hänelle ikkunasta, hän vain nosti kat- seensa kirjasta ja hymähti niiden turhille yrityksille.

Vietettyään vuoden Skyropulan saarella Nikodemos palasi takaisin Athokselle. Hänet vihittiin suureen skeemaan ja hän sai asunnokseen Pyhän Theonaksen keljan Kapsalasta. Hän suostui ottamaan itselleen oppilaaksi Hierotheos-nimisen munkin. Näin hän pystyi omistautumaan entistä enemmän kirjoitustöihin ja huolehtimiseen veljistä, joita kerääntyi hänen ympärilleen saamaan opetusta.

Myöhemmin pyhä Makarios antoi Nikodemokselle tehtäväksi editoida kaikki pyhän Simeon Uusteologin teokset. Esipuheessa hän julistaa, että tällaiset teokset eivät ole vain munkeille tarkoitettuja, vaan kaikki kristityt on kutsuttu elämään evankeliumin täyteydessä. Hän kirjoitti myös Rippi-isän käsikirjan ja keräsi yhteen luostareissa laulettavat Jumalanäidin kanonit. Lisäksi hän sovitti kaksi lännen kirkon teosta ortodoksiseen henkeen sopiviksi. Ne ovat Lorenzo Scuppolin kirja Näkymätön taistelu (1589) ja J.P. Pinamontin (1632‒1703) Hengellisiä harjoituksia. Molemmat teokset ovat saaneet suuren suosion ortodoksisessa maailmassa. Ne eivät suinkaan ole suoria käännöksiä, vaan Nikodemos on perusteellisesti muokannut niiden sisältöä hesykastiseen suuntaan ja lisännyt niihin suurenmoisia opetuksia katumuksesta, askeesista ja Jeesuksen rukouksesta.

Sen sijaan Nikodemoksen teos, jossa hän puolusti usein tapahtuvaa ehtoollisella käymistä, kohtasi kovan vastarinnan Athoksen munkkien parissa. He olivat tottuneet – toisin kuin pyhät kanonit ja apostolinen traditio edellyttävät – käymään ehtoollisella vain kolme-neljä kertaa vuodessa. Jopa itse patriarkka Prokopios tuomitsi usein tapahtuvan ehtoolliselle osallistumisen uudenlaisena harhaoppina. Mutta kun Neofytos VII nousi patriarkan istuimelle vuonna 1789, hän lopetti ehtoolliskiellon ja antoi luvan usein tapahtuvaan ehtoolliseen osallistumiseen. Kollybadit tunnustettiin oikean uskon oikeiksi puolustajiksi. Ilkeämieliset panettelut Nikodemosta vastaan jatkuivat kuitenkin joidenkin munkkien keskuudessa.

Pappismunkki Agapios Peloponnesokselta meni Athokselle pyytämään, että Nikodemos ottaisi tehtäväkseen kääntää hänen keräämänsä kokoelman pyhistä kanoneista ja lisäisi niihin kommentaareja. Pyhä Nikodemos, jolle kirkon elämä ja järjestys oli hänen omaa elämäänsäkin tärkeämpi, tarttui innokkaasti työhön. Hänellä oli käytettävissään myös neljä puhtaaksikirjoittajaa. Teoksen nimeksi tuli Pedalion, ”Peräsin”. Nikodemos uppoutui työhön pariksi vuodeksi. Teoksessa on kirkon kanonien lisäksi pyhien isien kirjoituksia, Bysantin keisarien antamia asetuksia ja monia kirjoittajan selityksiä kanonien soveltamisesta kirkon elämään. Se on edelleen eniten käytössä oleva ortodoksinen kanonien selitysteos.

Alussa teos sai kuitenkin odottaa patriarkan siunausta pitkään. Sitten se lähetettiin pappismunkki Teodoretokselle, joka huolehti sen editoinnista, kun se oli ensin saanut kaikkien Athosvuoren munkkien hyväksynnän. Teodoretos itse oli kuitenkin kollybadien ja usein tapahtuvan ehtoollisella käynnin vastustaja. Niinpä hän lisäsi Pedalioniin omia käsityksiään näin muunnellen Nikodemoksen esitystä kirkon traditiosta.

Kun teos Leipzigissa vuonna 1800 painettuna tuli Nikodemoksen tietoon, hän suri kovasti muutoksia ja huudahti: ”Olisi ollut parempi, että miekka olisi pistetty sydämeni läpi kuin että tähän kirjaan lisätään tai siitä poistetaan jotakin.”

Samoihin aikoihin Nikodemos sai tiedon, että hänen käsikirjoituksensa, joka sisälsi pyhän Gregorios Palamaan (14.11.) kaikki teokset, oli tuhottu Wienin kirjapainossa. Itävaltalaiset olivat olettaneet tekstin sisältäneen Rigas Feraioksen manifestin, joka yllytti kreikkalaisia kapinoimaan turkkilaisia vastaan. Rigas Feraios oli Nikodemoksen ystäviä ja kotoisin samalta seudulta. Hän oli myös oleskellut Athoksella, joten epäilys ei ollut täysin tuulesta temmattu. Nämä uutiset lisäsivät Nikodemoksen murhetta. Hän ei surrut vain ajan menetystä, vaan myös kallisarvoisten hengellisten aarteiden katoamista.

Sen jälkeen Nikodemos vietti jonkin aikaa kesarealaisen isä Sylvesterin luona Pyhän Basileioksen keljassa. Paikalla oli joskus aikaisemmin asunut pyhä Teofilos Mirhanvuodattaja (8.7.). Mutta pian Nikodemos jatkoi taas yksinäistä erakkoelämäänsä ja apostolista tehtäväänsä. Rääsyihin pukeutuneena puukengät jaloissaan hän tunsi olevansa kaikkia muita vähäisempi. Hän ei koskaan valmistanut ruokaa vaan eli keitetyllä riisillä tai veteen sekoitetulla hunajalla, joihin hän lisäsi vähän oliiveja tai liotettuja papuja. Joskus hän ravintoa tarvitessaan meni syömään naapurissaan eläneiden munkkien luo. Monta kertaa hän sielläkin keskittyi keskusteluihin, niin että unohti koko syömisen. Vain kaksi asiaa oli hänelle tärkeitä: rukous ja syventyminen opintoihin.

Nikodemos oli lähes yötä päivää uppoutunut johonkin kirjaan. Leuka rintaan nojaten hän yritti johdattaa mielensä sydämeensä niin syvälle kuin mahdollista samalla toistaen Jeesuksen pyhää nimeä. Näin hänen koko olemuksensa muuttui rukoukseksi.

Tämä läheinen yhdistyminen Kristuksen kanssa, jonka Jumalan armo oli saanut aikaan hänen sydämessään, istutti kirkon kaikki aarteet syvälle hänen sisimpäänsä. Kerran kun hän oli kirjoittamassa, eräs tuttu munkkiveli nähdessään hänen keskittyneen työhönsä, ujutti hänen suupieleensä leipäpalan. Nikodemos oli niin syventynyt aiheeseensa, että kun munkki illalla meni uudestaan hänen luokseen, leipä oli edelleen hänen suupielessään, eikä hän ollut lainkaan huomannut sitä.

Nikodemos toimitti myös pyhän Teofylaktos Bulgarialaisen laajan selityksen apostoli Paavalin kirjeistä. Sen jälkeen hän teki itse vastaavanlaisen selityksen katolisista kirjeistä.³ Vielä hän kirjoitti yhdeksän raamatullisen oodin⁴ selitysteoksen Armon puutarha.

Ehtymättömän lähteen tavoin pyhä Nikodemos toimitti myös kokoelman nimeltä Muinaisten pyhien elämäkertoja ja Uusmarttyyrit. Jälkimmäinen kertoo niistä kristityistä, jotka oli tapettu turkkilaisvallan aikana. Kirjan luettuaan monet turkkilaisten painostuksesta uskostaan luopuneet tulivat tuntoihinsa ja siirtyivät itse marttyyreiden valontäyteiseen joukkoon. Nikodemos oli aina kiinnostunut myös Jumalan kansan kasvattamisesta ja sitä varten hän kirjoitti kristityille teoksen Kristillisen elämäntavan kirja (Khristoetheia). Sen perustana ovat pyhän Johannes Krysostomoksen opetukset.

Synnin ja luopumuksen haavoittamia ihmisiä saapui joukoittain Athokselle Kapsalan askeetin luo saamaan parannusta ja lohdutusta sielulleen. Paitsi munkkeja myös maallikoita virtasi sinne siinä määrin, ettei Nikodemokselle jäänyt enää niin paljon aikaa rukoukselle kuin hän olisi halunnut. Välillä hän yritti vaihtaa asuinpaikkaansakin. Hän ei kuitenkaan voinut enää siirtyä Athoksen asumattomille alueille, sillä hänen kuntonsa alkoi heiketä, vaikka hän oli vasta 57-vuotias. Askeesi ja vuosia jatkunut kirjallinen työ, jonka hedelmät täyttivät kokonaisen kirjaston, olivat vieneet hänen voimansa, eikä edes ravitsevampi ruoka pystynyt enää auttamaan häntä.

Tässä vaiheessa pyhä Nikodemos luopui Kapsalan keljastaan ja kierteli tuttujen samanmielisten munkkien majoissa Athoksen pääpaikassa Karieksessa. Ensin hän oli Skurtaioksen munkkien vieraana, ja sen jälkeen asettui asumaan yhden heidän naapurinsa ikonimaalarimunkin luo. Siellä hän kirjoitti Synaksarionin eli kirkon pyhinä kunnioittamien ja pyhiksi julistamien ihmisten elämäkerrat siinä järjestyksessä kuin kirkko heitä vuosittain muistelee. Työ vei häneltä kaksi vuotta. Tämä Synaksarion on edelleenkin käytössä, sittemmin toki laajennettuna, ja se on myös suomenkielisen Synaksarionin keskeinen lähde.

Saatuaan suuren tehtävänsä valmiiksi Nikodemos palasi keljaansa Kapsalan alueelle. Siellä hän kirjoitti monipuolisen kommentaarin juhlapäivien kanoneista ja uusia tekstejä sunnuntain aamupalveluksiin. Jo vaikeaa anemiaa sairastaessaan hän sai vuonna 1808 loppuun tämän viimeisen työnsä, joka sisälsi kaiken hänen teologisen tietämyksensä ja hengellisen elävyytensä. Siihen mennessä hän oli jo menettänyt kaikki hampaansa ja kuuroutunut lähes kokonaan.

Näihin aikoihin levitettiin uusia panetteluja, jotka saivat patriarkka Gregorios V:n tuomitsemaan Athanasios Paroslaisen ja kolme muuta kollybadia. Pyhä Nikodemos ei pystynyt suojelemaan heitä, ja hänen täytyi tyytyä vain kirjoittamaan asiasta otsikolla Uskon todistus. Lisäksi hänen oma terveytensä heikkeni koko ajan.
Pyhä Nikodemos sai vielä valmiiksi käsikirjoituksensa Uudet portaat, jossa hän tarkastelee hengellisesti Oktoekhoksenveisujen sisältöä. Hänen voimansa vähenivät, ja lopulta hän huudahti: ”Herra, päästä minut läh- temään! Olen väsynyt tähän maailmaan!” Hänen halvaantumisensa eteni päivästä toiseen. Hän toisteli ääneen Jeesuksen rukousta ja pyysi anteeksi veljiltä, ettei enää jaksanut tehdä sitä vain sisäisesti, hiljaa mielessään.

Synnintunnustuksen jälkeen ja pyhän ehtoollisen saatuaan Nikodemos otti käsiinsä Makarios Korinttilaisen ja Parthenios Skourtaioksen reliikit, suuteli niitä itkien ja sanoi: ”Te olette menneet taivaaseen ja saaneet levon niissä hyveissä, joita hankitte maan päällä. Nyt saatte nauttia Herran kunniasta. Mutta minä kärsin syntieni tähden. Pyydän teitä, isäni, rukoilemaan puolestani Herraa, että hän olisi armollinen minulle ja tekisi minut otolliseksi pääsemään siihen paik- kaan, jossa te olette.” Yöllä hän alkoi huutaa: ”Kuolen, kuolen! Tuokaa minulle pyhä ehtoollinen!” Ehtoollisen saatuaan hän tyyntyi koko- naan. Hän risti kätensä rinnalleen ja vastasi munkeille, jotka kysyivät häneltä, onko hän rauhassa: ”Olen ottanut Kristuksen sisimpääni. Kuinka en tuntisi rauhaa?”

Varhain aamulla heinäkuun 14. päivänä vuonna 1809 pyhä Nikodemos antoi sielunsa Herran käsiin. Joku läsnäolijoista huudahti: ”Olisi ollut parempi, että tuhat kristittyä olisi tänään kuollut Nikodemoksen sijasta!” Mutta vaikka hänen tähtensä valo on laskenut, sen säteet eivät lakkaa valaisemasta kirkkoa. Pyhän Nikodemoksen teokset ovat täynnä ehtymätöntä opetusta, lohdutusta ja kehotusta elää Kristuksen koko täyteydessä.

Koska ortodoksinen kirkko eli vaikeissa olosuhteissa islamilaisen vallan asettamien rajoitusten alaisena, monet pyhän Nikodemoksen laatimista käsikirjoituksista saatiin painettua vasta hänen kuolemansa jälkeisinä vuosikymmeninä, kun Kreikka oli itsenäistynyt. Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka vahvisti hänen pyhyytensä 31.5.1955.

¹ Nimitys ei viittaa protestantismiin.

² Tämä toteutui myös Suomen ortodoksisessa kirkossa 1970-luvulta alkaen.

³ Nimitys pitää sisällään Jaakobin, Pietarin (1‒2), Johanneksen (1‒3) sekä Juudaksen kirjeet.

⁴Vanhan testamentin hymnejä, joista ensimmäisenä kirjoitti Origenes. Varhaisina aikoina niitä laulettiin jumalanpalveluksissa enemmänkin. Nykyisin niistä lauletaan ainoastaan Neitsyt Marian kiitosvirsi sekä Punaisen meren ylityksen hymni suurena lauantaina.

Ylienkeli Gabrielin juhla

”Jumalan ylienkeli Gabriel, Sinä osoittauduit jumalalliseksi sodanjohtajaksi ja palvelijaksi. Jumalan kirkkauden ja säteilyn valistamana sinä olet tullut niistä osallisuuden kautta toiseksi valkeudeksi. Sinä valistat maanpiirin säteillen Hänen kunniansa ihanuutta.”

”Enkeleistä ensimmäinen Gabriel, kuulu on kunniasi ja ihmeellinen voimasi, jumalallinen armosi, ihana hahmosi, tulinen muotosi, asemasi ylhäinen ja korkea, säteilysi aineetonta, ja parempaan pyrkiminen on tehnyt sinulle mahdottomaksi kääntyä huonompaan.”

Aamupalveluksen ylienkelin kanonin stikiiroissa pyhittäjä Joosef Hymnografi (812–886) muistuttaa ylienkeli Gabrielin tunnetuimmista ilmestymisistä. Ylienkeli Gabriel oli se, joka neuvoi profeetta Danielia paljastaen hänelle tuntemattomia asioita. (Dan. 8:16, 9:21–22) Hän myös ilmoitti Sakariakselle tämän toimittaessa suitsutusuhria Johannes Edelläkävijän syntymän ja teki hänet mykäksi, kun hän ei uskonut ennustusta. Ja lopulta juuri hänelle uskottiin se suuri salaisuus, että neitsyt synnyttää ja Jumalan Sana tulee lihaksi. (Luuk. 1: 11–20, 28–38)

Pyhittäjä Joosef kuvailee, kuinka ylienkeli Gabriel pitää kädessään ylen kirkasta valtikkaa ja käy halki kaiken maan alati täyttäen Herran tahtoa. Hän pyytää ylienkeliä pysäyttämään raakalaisten hirveän aallokon, tekemään lopun kirkon hajaannuksesta ja antamaan ylistystä veisaaville vapahduksen rikkomuksistaan.

Kirkko muistelee ylienkeli Gabrielia 8.11., jolloin vietetään ylienkelien Mikaelin, Gabrielin, Rafaelin ja muiden ruumiittomien voimien – serafien, kerubien, valtaistuinten, valtojen, voimien, herrauksien, hallituksien, ylienkelien ja enkelien – synaksis-juhlaa. Ylienkeli Gabrielilla on myös oma juhlansa 26.3., jolloin häntä muistellaan Herramme Jeesuksen Kristuksen sanoin kuvaamattoman lihaksitulemisen salaisuuden välittäjänä. Tätä juhlaa alettiin viettää 800-luvulla. Lisäksi on vielä Jumalansynnyttäjän juhla ylienkeli Gabrielin laulaman ”Totisesti on kohtuullista” -veisun kunniaksi 11.6.

Pyhittäjä Nikodemos Athosvuorelainen (14.7.) kertoo, ettei ole perusteellisesti asiaa tutkittuaankaan saanut selville, mistä syystä ylienkeli Gabrielilla on juhlapäivänsä myös 13.7. Erään teorian mukaan maaliskuun synaksis siirrettiin heinäkuulle, jotta sitä voitaisiin viettää juhlavammin kuin suuren paaston aikana – mutta tämä ei kerro, miksi päivämäärä on nimenomaan 13.7. Toinen mahdollisuus on, että kyseessä on Konstantinopolissa 1600-luvulla perustetun ylienkeli Gabrielin kirkon juhla, joka levisi koko kirkkoon. Kolmas vaihtoehto on jossain tapahtunut ylienkelin tekemä ihme, jonka muistoa vietettiin ensin paikallisesti ja sittemmin juhlapäivä levisi laajemmalle. Tätä tukee ajatus siitä, että heinäkuun 13. juhlan yhteydessä muistellaan kaikkia ylienkeli Gabrielin kaikkialla tekemiä ihmeitä.

Amma Saara Egyptiläinen

Amma Saarasta kerrotaan erämaaisien anekdoottikirjallisuudessa, kuten ”Isien paratiisi” -kirjassa. Hän kilvoitteli Egyptin erämaassa 300-luvun lopulla, mutta hänestä tiedetään vain muutamia irrallisia tapauksia. Hän sanoi näin: ”Jos rukoilisin Jumalaa, että kaikki ihmiset saisivat tiedon minusta, joutuisin olemaan kaikkien heidän oviensa edessä katumassa. Mieluummin rukoilen, että sydämeni olisi kaikkien kanssa puhdas.”

Kerran tämän pyhän naisen luo tuli kaksi tunnettua vanhusta ja erakkoa Pelusiokseksen vuorilta. Matkalla he puhelivat keskenään: ”Nöyryytetäänpä nyt tätä mummosta.” He sanoivat sitten hänelle: ”Varokin, ettet ylpisty mielessäsi ja sano: ’Katsopas vain, erakot tulevat minun luokseni, vaikka olen nainen’.” Tähän pyhittäjä Amma vastasi: ”Olen nainen luonnoltani mutta en ajatuksiltani.”

Erään kerran amma Saaran luokse tuli skiitan asukkaita ja hän tarjosi heille ruokaa, jota oli saanut jostain. Munkit jättivät syrjään hyvät ruokalajit ja söivät vain huonolaatuisia. Silloin amma Saara sanoi heille: ”Te olette todellisia skiittalaisia.” Skiitoissa on näet tarkoitus kilvoitella ankarammin kuin yhteiselämäluostareissa.

Kuolema oli aina amma Saaran silmien edessä ja hän sanoi: ”Astun jalallani tikkaille kiivetäkseni ylös, ja jo ennen kuin nousen, asetan kuoleman silmieni eteen.” Vielä hän sanoi, että on hyvä antaa almu siinäkin tapauksessa, että ihmiset sen näkisivät. Sillä vaikka se tapahtuisi ihmisten miellyttämisen tähden, se on kuitenkin mieleen myös Jumalalle.

Amma Saarasta kerrottiin, että hän kärsi kolmetoista vuotta raskaasta taistelusta haureuden henkeä vastaan. Hän ei koskaan rukoillut, että taistelu lakkaisi, vaan ennemminkin pyysi: ”Jumala, anna minulle voimia!” Kerran haureuden henki ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Saara, sinä voitit minut.” Tähän äiti Saara vastasi: ”En minä sinua voittanut vaan minun Herrani Kristus.” Kaikessa muussakin hän oli suuri kilvoittelija. Hän ei esimerkiksi kertaakaan välittänyt katsoa peilikuvaansa, vaikka asui joen partaalla 60 vuotta.

Pyhittäjät Heliofotos, Epafrodites, Ammon, Auksouthenios ja Euthenios Kyproslaiset

Keisari Teodosioksen armeijassa palveli 300-luvun lopulla viisi miestä, Heliofotos, Epafrodites, Ammon, Auksouthenios ja Euthenios, jotka olivat luultavasti kotoisin Palestiinasta. Heidät kutsuttiin Konstantinopoliin keisarin palkittaviksi, ja tällä matkalla he tapasivat Salamiksen arkkipiispan, pyhän Epifanioksen (12.5., k. 403), jonka opetus kosketti heitä, ja he päättivät ryhtyä kilvoittelemaan munkkeina.

Käytyään kunnioittamassa seitsemän marttyyrinuorukaisen (4.8.) hautaa Efesoksessa he lähtivät purjehtimaan kohti Kyprosta ja vetäytyivät siellä vuoriseudulle noin viidentoista kilometrin päähän Tamassoksesta. He perustivat askeettisen kilvoittelupaikkansa kahteen luolaan Koronean vuoren huipulle ja saivat lähteen puhkeamaan rukoustensa avulla.

Kilvoiteltuaan hyveissä monia vuosia pyhittäjät Heliofotos, Epafrodites, Ammon, Auksouthenios ja Euthenios nukkuivat pois rauhassa, mutta heidän kuolinajastaan ei ole säilynyt tarkempaa tietoa. Heidän Kyproksen eri kirkoissa säilytettävien maatumattomien reliikkiensä kautta tapahtui monia ihmeitä, ja yhä vieläkin ne levittävät jumalallista suosiota pyhiinvaeltajille.