Pyhittäjä Irinark Solovetskilainen

Pyhittäjä Irinarkin elämän varhaisista vuosista ei ole säilynyt tietoja. Hän kilvoitteli Solovetskin luostarissa, ja vuonna 1614 hänet nimitettiin tsaari Mikaelin (1613−1645) toivomuksesta luostarin igumeniksi. Solovetskin luostarilla oli tuolloin suuri merkitys Pohjois-Venäjän puolustuslinnakkeena. Venäjä oli sodassa Ruotsia vastaan, ja Irinark vahvisti luostarin puolustusjärjestelmää rakennuttamalla sen itäpuolelle uuden kivimuurin ja kaksi suurta puolustustornia sekä kaivauttamalla pohjoiseen ja etelään syvät kaivannot. Luostari joutui myös ylläpitämään suuria varuskuntia niin luostarin sisällä kuin lähialueillakin. Irinark kiinnitti huomiota myös luostarin hengelliseen vahvistumiseen ja oikean luostarihengen ylläpitämiseen. Hänen aikanaan Solovetskissa kilvoitteli monia suuria askeetteja. Irinarkin siunauksella pyhittäjä Jeleazar Hanhisaarelainen (13.1.) perusti skiitan Anzerin saarelle.

Kaksi vuotta ennen kuolemaansa Irinark luopui igumenin tehtävistä ja vetäytyi hiljaiseen rukouskilvoitukseen. Heinäkuun 17. päivänä vuonna 1628 hän antoi sielunsa rauhassa Herralle.

Pyhittäjä Leonid Ustnedumalainen

Pyhittäjä Leonid syntyi vuonna 1551 Jaroslavlin alueella. Hänen vanhempansa Filip ja Katariina kasvattivat hänet kunnioittamaan Jumalaa ja opettivat hänet lukemaan. 50-vuotiaaksi asti Leonid viljeli maata. Hän oli kärsivällinen ja lapsenomaisen avarasydäminen ihminen.

Vuonna 1603 Leonid näki unessa Jumalanäidin. Tämä käski hänen mennä pohjoiseen Vienanjoelle Morževskin Pyhän Nikolaoksen luostariin ja viedä siellä oleva Jumalansynnyttäjän Tiennäyttäjä-ikoni 270 kilometrin päähän Luzajoelle. Siellä hänen tuli rakentaa Turinskajamäelle Jumalansynnyttäjän kirkko ja kilvoitella sen luona kuolemaansa saakka. Leonid ei pitänyt itseään kelvollisena saamaan jumalallisia ilmestyksiä. Niinpä hän piti näkyä tavallisena unena eikä lähtenyt minnekään.

Jonkin ajan kuluttua Leonid kuitenkin korkeasta iästään huolimatta meni Arkangelin alueella sijaitsevaan Kožejärven luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Kilvoiteltuaan siellä vuoden hän näki toistamiseen saman unen. Kertomatta näystä kenellekään hämmentynyt Leonid lähti Kožejärven luostarista ja meni Solovetskiin, jossa hän kilvoitteli kolme vuotta luostarin leipomossa. Kiireinen kuuliaisuustehtävä sai hänet rauhoittumaan ja unohtamaan näyn, kunnes hän näki sen kolmannen kerran ja tällä kertaa niin elävästi, että
sitä oli mahdotonta sekoittaa tavalliseen uneen. Jumalanäiti käski hänen mennä välittömästi Morževskin luostariin ja siirtää ikoninsa Luzajoelle. Kyynelsilmin Leonid kertoi kolminkertaisesta näystä igumeni Antonille, joka siunasi hänet täyttämään annetun tehtävän.

Saavuttuaan Morževskin luostariin Leonid ei rohjennut kertoa näkemistään ilmestyksistä igumeni Kornilille, vaan kilvoitteli kokonaisen vuoden tavallisissa kuuliaisuustöissä. Kaiken aikaa hän pelkäsi ajatellessaan, ettei ollut vieläkään täyttänyt saamaansa tehtävää. Jumalanäiti ei kuitenkaan vihastunut häneen, vaan ilmestyi neljännen kerran muistuttaen, että Leonidin tuli siirtää ikoni määrättyyn paikkaan. Leonidin pyynnöstä hän myös osoitti, mitä kirkon ikonia hän tarkoitti. Näyn rohkaisemana Leonid kertoi saamastaan tehtävästä igumenille ja veljestölle ja osoitti Jumalanäidin valitseman ikonin. Hurskas igumeni vakuuttui heti ilmestysten aitoudesta. Hän luovutti ikonin Leonidille, saattoi hänet veljestön kanssa rukouspalvelusta toimittaen luostarin portille ja siunasi hänet matkaan.

Saavuttuaan Luzajoelle noin 80 kilometrin päähän Ustjugista Leonid rakensi pienen hökkelin, jossa hän kilvoitteli paastoten ja rukoillen. Herkeämättä hän pohti, miten rakennuttaisi kirkon Jumalanäidille. Tilanne vaikeutui entisestään, kun paikalliset asukkaat karkottivat hänet.

Leonidin vaeltaessa jokivartta kyyneleet silmissään häntä vastaan tuli vauras talonpoika nimeltä Nikita Nazarov, joka liikuttui kohdatessaan munkkivanhuksen tiettömällä taipaleella. Leonid kertoi hänelle Jumalanäidin ilmestyksistä, ja Nikita kehotti häntä asettumaan heidän kohtaamispaikalleen. Nikita auttoi Leonidia rakentamaan uuden keljan ja alkoi käydä hänen luonaan keskustelemassa hengellisistä asioista. Vähän kerrassaan myös paikalliset asukkaat alkoivat vierailla erakon luona. Nähdessään heidän kunnioittavan Jumalanäidin ikonia Leonid meni Rostoviin pyytämään metropoliitta Filaretilta siunausta rakentaa kirkko ja perustaa luostari. Piispa vihki Leonidin pappismunkiksi ja nimitti hänet uuden luostarin igumeniksi.

Paikallisten asukkaiden avulla Leonid rakennutti kirkon, joka jo samana vuonna 1608 vihittiin Jumalansynnyttäjän temppeliinkäymiselle. Jumalanäidin ikonista tuli kirkossa ehtymätön ihmeiden lähde. Monet pyhiinvaeltajat jäivät luostariin kilvoittelemaan Leonidin hengellisen ohjauksen ja esimerkin innoittamina.

Luostari sijaitsi kostealla ja soisella paikalla. Siksi Leonid ryhtyi korkeasta iästään huolimatta kaivamaan kanavaa kuivattaakseen maan. Kanavan pituudeksi tuli noin kaksi kilometriä, eikä Leonid sitä kaivaessaan tinkinyt rukoussäännöstään eikä askeettisesta elämäntavastaan. Kerran häntä puri käärme, mutta Jumalanäiti ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Älä murehdi äläkä ajattele jättäväsi työtä, vaan jatka sitä Jumalaan luottaen.” Kanavan valmistuttua Leonid antoi sille nimeksi Nedumajoki, mikä tulee Jumalanäidin varoituksesta ”älä ajattele”. Luostaria puolestaan alettiin kutsua Ustneduman luostariksi eli Nedumajoen suun luostariksi.

Leonidin esimerkillä, opetuksilla ja luostarin perustamisella oli niin suuri vaikutus syrjäisen seudun asukkaisiin, että häntä alettiin pitää alueen valistajana. Hän itse kaipasi kuitenkin yksinäisyyttä. Hän pystytti läheisen Mustajärven rannalle niemen kärkeen ristin ja vetäytyi hyttysistä ja mäkäräisistä välittämättä sinne rukoilemaan.

Leonidin kaivama kanava kuivatti suota, mutta keväisin Luzajoki tulvi niin, että vesi nousi kirkkoon ja keljoihin. Lopulta munkit päättivät siirtää luostarin. Leonidin ehdotuksesta paikaksi valittiin niemi, jonne hän tapasi vetäytyä. Veljestön ja kansan saattamana hän kantoi Jumalanäidin ikonin niemeen ja alkoi raivata paikkaa. Kun uusi kirkko seuraavana vuonna (1652) vihittiin käyttöön, Leonid tunnusti, että se oli hänen elämänsä onnellisin päivä. Veljestön siirryttyä uuteen luostariin Leonid vetäytyi igumenin tehtävistä ja vietti viimeiset elinvuotensa rukouksessa keljansa hiljaisuudessa. Heinäkuun 17. päivänä 1654 hän nukkui rauhassa kuolonuneen. Hänen pyhäinjäännöksensä olivat luostarin kirkon alla.

Kärsimyksenkantajat tsaari Nikolai II ja tsaaritar Aleksandra, tyttäret Olga, Tatjana, Maria ja Anastasia sekä kruununperillinen Aleksei

Nikolai II oli Venäjän tsaarin Aleksanteri III:n poika ja kruununperillinen. Hän syntyi vuonna 1868 ja solmi avioliiton Hessen-Darmstadtin prinsessan Alixin kanssa. Nikolai kruunattiin Venäjän tsaariksi vuonna 1896. Ikää hänellä oli tuolloin 26 vuotta. Hän oli luonteeltaan uskonnollinen ja heikkotahtoinen, enemmän kiinnostunut rauhallisesta perhe-elämästä kuin politiikasta, jossa hän oli toisten johdateltavissa. Hänen mainettaan tahrasi kruunajaisjuhlallisuuksien yhteydessä Hodynkan kentällä pidetty kansanjuhla, jossa väkijoukko tallasi kuoliaaksi lähes kaksituhatta ihmistä. Tsaari kuitenkin osallistui illalla tanssiaisiin katastrofista välittämättä.

Nikolain puoliso Alix oli Englannin kuningatar Victorian tyttärentytär. Koska Alixin äiti kuoli varhain, tyttö vietti suuren osan lapsuuttaan Englannissa. Solmiessaan avioliiton Venäjän kruununperillisen kanssa hän joutui luopumaan protestanttisesta uskostaan ja liittymään ortodoksiseen kirkkoon. Samalla hän sai nimen Aleksandra. Hän otti uuden uskon vastaan kokosydämisesti ja samaistui Venäjän kansaan.

Tsaariperheeseen syntyi neljä tytärtä Olga, Tatjana, Maria ja Anastasia. Kaivattu poika, kruununperillinen Aleksei, syntyi vuonna 1904. Pian kävi ilmi, että poika sairasti hemofiliaa, verenvuototautia. Tsaaritar, jonka suvussa tautia esiintyi, piti itseään syyllisenä. Kokeiltuaan kaikkia mahdollisia lääketieteen keinoja hän suuntautui uskontoon ja ajautui hypnoottisista voimistaan tunnetun valemunkki Grigori Rasputinin vaikutusvaltaan.

Samaan aikaan tsaari, jota ympäröivät epämääräiset neuvonantajat, ei kyennyt toteuttamaan johdonmukaista politiikkaa. Poliittiselta kannaltaan vanhoillisena hän vastasi kansan vaatimuksiin väkivallalla. Hänen maineensa sai toisen suuren tahran vuoden 1905 verisunnuntaina, kun hänen henkivartiokaartinsa ampui aseettomia mielenosoit- tajia Pietarissa. Suomessa Nikolai II tunnetaan Suomen autonomiaa kaventaneen Helmikuun manifestin allekirjoittajana ja venäläistämistoimenpiteiden aloittajana.

Luonteeltaan Nikolai oli rauhan mies. Tsaarina hän pyrki jatkamaan isänsä rauhanomaista politiikkaa. Haagin rauhankonferenssi kokoontui hänen aloitteestaan vuonna 1899. Olosuhteet kuitenkin johtivat siihen, että Venäjä ajautui hänen aikanaan kolmeen sotaan, joilla oli katastrofaaliset seuraukset. Tappio sodassa Japania vastaan (1904−1905) aiheutti yhteiskunnallista liikehdintää ja pakotti tsaarin vasten tahtoaan hyväksymään kansanedustuslaitoksen, duuman muodostamisen. Pian hän kuitenkin pyrki palauttamaan auktoriteettinsa ja erotti liberaalin pääministeri Witten.

Ensimmäisen maailmansodan alkaminen vuonna 1914 sai aikaan isänmaallisen innostuksen, joka vakautti hetkeksi tsaarin valtaa. Toisena sotavuotena Nikolai otti armeijan ylipäällikkyyden. Hänen lähtönsä rintamalle jätti hovin alttiiksi Rasputinin vaikutukselle. Lopulta ryhmä aristokraatteja sai Rasputinista tarpeekseen ja salamurhasi hänet, mutta erimielisyydet hovissa jatkuivat ja tsaari jäi eristyksiin.

Venäjän sodassa kärsimät tappiot johtivat poliittiseen kriisiin. Maaliskuussa 1917 Petrogradissa puhkesi lakkoja ja mielenosoituksia. Hallitus erosi ja duuma alkoi kenraaleiden tukemana painostaa tsaaria luopumaan vallasta, jotta maa välttyisi sisällissodalta. Nikolai vietti yön rukoillen ja myöntyi luopumaan kruunusta. Pian tämän jälkeen väliaikainen hallitus pidätti tsaariperheen ja määräsi heidät oleskelemaan maatilallaan Tsarskoje Selossa. Elokuussa heidät siirrettiin Tobolskiin Länsi-Siperiaan, jossa he saivat viettää suhteellisen normaalia elämää. Kun tsaari tajusi, että hänen kruunusta luopumisensa ei avannut tietä demokraattiselle hallitukselle, vaan valta maassa luisui bolševikeille, hän katui ratkaisuaan.

Lokakuun kommunistivallankumouksen jälkeen tsaariperheen kohtelu tiukkeni. Heitä kiellettiin käymästä kirkossa ja kävelyllä ulkona. Huhtikuussa 1918 heidät siirrettiin Uralille Jekaterinburgiin, jossa he asuivat Ipatjevin talossa. Heitä kohdeltiin kuin vankeja. Perhe kuitenkin noudatti kirkon päivittäisiä rukoushetkiä ja odotti, miten kaikki päättyisi. Kun bolševikkihallintoa vastaan taistelevan valkoarmeijan joukot lähestyivät aluetta, tsaariperhe komennettiin heinäkuun 17. päivän vastaisena yönä talon kellariin. Siellä paikallisen tšekan, pahamaineisen erityiskomission miehet teloittivat heidät ampumalla umpimähkään pienessä kellarissa. Tsaariperheen tyttärillä oli päällään jalokivin ja kalleuksin kirjotut liivit, minkä vuoksi luodit ja pistimien iskut aluksi vain haavoittivat heitä.

Tyttäret, jotka olivat maailmansodan aikana toimineet sotilassairaalassa laupeudensisarina, olivat nuoria neitoja elämänsä kukoistuksessa. Olga oli 22-vuotias, Tatjana 21-vuotias, Maria 19-vuotias ja Anastasia 17-vuotias. Kruununperillinen Aleksei oli 13-vuotias. Tsaariperheen lisäksi teloitettiin tsaarin henkilääkäri Jevgeni Botkin, kokki Ivan Haritonov, kamaripalvelija Aleksei Trupp ja kamarineito Anna Demidova, jotka olivat seuranneet tsaariperhettä karkotukseen.

Tsaariperheen jäsenten ruumiit kuljetettiin hylättyyn kaivoskuiluun, joka yritettiin räjäyttää. Kätkö osoittautui kuitenkin huonoksi ja ruumiit päätettiin nostaa ylös. Osa niistä poltettiin, osa turmeltiin rikkihapolla tunnistamattomiksi ja jäännökset haudattiin.

Venäjän emigranttikirkko kanonisoi tsaariperheen jäsenet vuonna 1981 ja Venäjän kirkko vuonna 2000. Heitä ei ole kanonisoitu uskonsa tähden kuolleina marttyyreina vaan ”kärsimystenkantajina”. Kirkko käyttää tätä epiteettiä pyhistä, jotka ovat viattomina kohdanneet väkivaltaisen kuoleman valtataistelujen ja muiden selkkausten yhteydessä. Tsaarin hallinto ei ollut pyhää, mutta Venäjän kansa on nähnyt pyhyyttä siinä, miten viimeinen ortodoksinen tsaariperhe yhdessä antautui pidätykseen ja lopulta kuolemaan samalla kun maassa alkoi vuosikymmeniä kestänyt verinen kristittyjen vaino.

Pyhä marttyyri Antiokhos

Pyhä marttyyri Antiokhos oli kotoisin Sebasteiasta ja pyhän marttyyri Platonin (18.11.) veli. Hänestä tuli kristitty lääkäri, joka kierteli 200- ja 300-lukujen taitteessa kaupungeissa ja kylissä parantaen sairaita.

Eräällä matkalla Galatiassa ja Kappadokiassa kuvernööri Adrianos pidätti Antiokhoksen. Hänet sidottiin paaluun ja hänen kylkiinsä pisteltiin reikiä ja haavoja poltettiin soihduilla. Kun kidutus ei tehnyt Antiokhokseen mitään vaikutusta, hänet suljettiin yöksi vankilaan ja seuraavana aamuna häntä alettiin kiduttaa polttamalla. Sitten Antiokhos heitettiin villieläinten eteen, mutta ne eivät koskeneet häneen.

Lopulta Antiokhos mestattiin ja hän voitti marttyyrin kruunun. Tämä tapahtui vuoden 304 tienoilla. Kerrotaan, että kun hänen päänsä putosi miekan alta, hänen kaulastaan virtasi verta ja maitoa. Nähdessään tämän ihmeen hänen teloittajansa Kyriakos tunnusti julkisesti Kristuksen ja kirosi Adrianosta ja epäjumalia. Silloin hänetkin mestattiin ja hän liittyi yhdessä Antiokhoksen kanssa pyhien kuoroon.

Pyhä marttyyri Athenogenes ja hänen kymmenen oppilastaan

Keisari Galerius (305‒311) jatkoi kristittyjen vainoa, jonka keisari Diocletianus oli aloittanut koko Rooman valtakun- nan laajuisena. Jopa lapsia kehotettiin ilmiantamaan kristityt vanhempansa, ja verta ja kauhua oli kaikkialla. Tällöin maaherra Filemakhos saapui Sebasteian¹ kaupunkiin Vähään-Armeniaan. Pakanapapit olivat ottamassa häntä vastaan harpuin ja kantelein. Hän asettui heti tuomarin istuimelleen julistaen, että kaikkien asukkaiden oli tultava uhraamaan keisarin jumalille. Mutta kansanjoukko huusi yhteen ääneen: ”Me olemme kristittyjä emmekä uhraa epäjumalille!” Heti alkoi suuri teurastus, ja monia uusia urheita marttyyreja nousi Jumalan luokse.

Mies nimeltä Nikolaos ilmiantoi maaherralle, että maaseutupiispa (khorepiskopos) Athenogenes rohkaisi ihmisiä olemaan tottelematta keisarin määräystä. Athenogenes asui kilvoittelijayhteisön kanssa, ja sotilasosasto lähetettiin etsimään häntä. Kun itse piispaa ei löytynyt, sotilaat pidättivät kymmenen hänen oppilastaan ja veivät heidät kahleissa Sebasteiaan. Maaherra käski heittää heidät vankilaan ja määräsi, että heidän johtajansa oli löydettävä.

Kun Athenogenes saapui seuraavana päivänä kilvoittelijoiden asuinpaikkaan, hän ei löytänyt oppilaitaan. Kun hän kyynelsilmin rukoili heidän puolestaan, paikalle tuli yhteisön kasvattama kesy peura, joka suuteli piispan jalkoja ja puhui hänelle ihmisäänellä kertoen, että hänen oppilaansa oli vangittu ja viety Sebasteiaan. Pyhä siunasi eläimen ja kiiruhti nopeasti kaupunkiin. Saavuttuaan oikeussaliin piispa Athenogenes huusi tuomarille, että tämä vetää kristittyjen kidutuksilla Jumalan vihan päälleen.

Athenogenes heitettiin vankilaan, josta hän ilokseen löysi oppilaansa. Näin hän sai tilaisuuden rohkaista heitä loppuun asti ja saattaa heidät Kristuksen häähuoneen juhlamajaan. Heidän jälkeensä oli hänen itsensä vuoro joutua ruoskittavaksi. Herra vahvisti häntä luvaten olla hänen kanssaan. Kun mikään ei saanut Athenogenesta lannistetuksi, maaherran neuvonantaja Filippos sanoi tälle: ”Sanoin sinulle, että tuo mies on noita. Vapauta meidät nopeasti hänestä!” Silloin Filemakhos julisti hänelle kuolemantuomion. Pyhän vaatimuksesta hän suostui siihen, että tuomion toteuttaminen tapahtuisi hänen yhteisönsä kotipaikassa.

Kun saatto lähestyi paikkaa, kyyhkynen lensi vastaan ja kumarsi igumeni Athenogeneksen jalkojen edessä. Piispa rukoili, ettei lintu koskaan joutuisi metsästäjän käsiin. Samoin hän rukoili myös niiden puolesta, jotka viettäisivät hänen muistoaan. Kun hän tunsi, että oli ylhäältä saanut vastauksen rukoukseensa, hän kumarsi päänsä miekan alle ja liittyi siten oppilaisiinsa taivaan valtakunnan ilossa.

Myös ensimmäinen toive toteutui. Joka vuosi hänen muistopäivänään kyyhkynen tuli kirkkoon evankeliumin lukemisen aikaan tuoden mukanaan yhden poikasistaan, jonka se jätti alttarin juurelle. Jumalanpalveluksen jälkeen kristityt toivat mukanaan myös muuta ruokaa ja viettivät iloiten pyhän Athenogeneksen muistojuhlaa.

¹ Nyk. Sivas Keski-Turkissa.

Pyhä marttyyri Julia Korsikalainen

Pyhä marttyyri Julia Korsikalainen oli kotoisin Karthagosta. Vandaalien hyökkäyksessä vuonna 439 hänet siepattiin ja myytiin orjaksi Eusebios-nimiselle syyrialaiselle kauppiaalle, joka oli pakana. Mies yritti toistuvasti saada Juliaa luopumaan Kristuksesta, mutta Herran palvelijatar, joka palveli työssään moitteettomasti, pysyi taipumattomana. Eräänä päivänä Eusebios vuokrasi laivan ja lähti purjehtimaan Galliaa kohden ottaen Julian mukaansa. Laiva laski maihin Korsikan niemellä, koska Eusebios halusi osallistua siellä pakanoiden juhliin, ja Julia jäi laivaan suremaan heidän mieletöntä irstailuaan.

Kun paikallinen valtaapitävä Felix sai kuulla kristitystä orjasta, hän tarjosi Eusebiokselle Juliasta vaihtokaupassa neljää parasta orjaansa. Eusebioksen kieltäydyttyä Felix juotti hänet juhlilla humalaan ja Eusebioksen nukkuessa haetutti Julian laivalta tarjoten hänelle vapauden, jos hän uhraisi jumalille. Julia vastasi: ”Minä olen vapaa, koska palvelen Jeesusta Kristusta, enkä osta vapauttani uskosta luopumisen hinnasta!” Felix luovutti hänet kidutettavaksi. Miehet asettivat hänet maahan ristin muotoon, ruoskivat hänet verille ja repivät hänen rintansa irti. Julia riemuitsi päästessään siten lähemmäksi Kristuksen kärsimyksiä, ja kun hän viimein antoi henkensä, hänen sielunsa lensi valkoisen kyyhkysen muodossa taivaaseen.

Enkelit ilmestyivät Margaritan eli Gorgonan saarella asuville munkeille ja kehottivat heitä noutamaan pyhän marttyyrin ruumiin ja hautaamaan sen arvollisesti. He veivät kallisarvoiset reliikit luostariinsa, mistä ne siirrettiin vuonna 763 Lombardian kuningas Desideriuksen käskystä Bresciaan. Juliaa kunnioitetaan Korsikan ja Livornon suojeluspyhänä.

Autuas Matrona Anemnjasevolainen

Autuas Matrona syntyi vuonna 1864 Anemnjasevon kylässä Rjazanin hiippakunnassa. Hänen vanhempansa olivat köyhiä ja isä juopotteli. Perheessä oli monta lasta, ja jostakin syystä vanhemmat eivät pitäneet Matronasta. Seitsemänvuotiaana hän sairastui rokkoon ja sokeutui. Sen jälkeen hänen tehtäväkseen tuli huolehtia nuoremmista sisaruksistaan. Kerran pikkusisko pääsi putoamaan Matronan sylistä. Hän säikähti ja yritti nostaa lapsen, mutta samassa äiti tuli paikalle ja alkoi lyödä Matronaa. Pieksemisen aikana Matrona näki näyssä kolme kertaa Jumalanäidin. Kun hän yritti kertoa äidilleen ilmestyksestä, tämä löi häntä entistä kovemmin. Aamulla Matrona ei kyennyt nousemaan sängystä eikä enää koskaan pystynyt kävelemään. Hänen kasvunsa pysähtyi ja hän oli loppuelämänsä vuoteeseen sidottu.

Aluksi Matrona eli vanhempiensa talossa, sitten sisarensa luona ja lopuksi sisarenpoikansa Matvein kodissa. Hän kesti valittamatta osakseen tulleet murheet ja vääryydet ja kantoi kärsivällisesti Jumalan hänelle antamaa ristiä. Kyläläiset tiesivät, miten vaikeaa hänen elämänsä oli ja suhtautuivat häneen kunnioittavasti. Kun Matrona oli 17-vuotias, eräs selkäkivuista kärsivä kyläläinen tuli hänen luokseen ja sanoi: ”Matrona, sinä olet sairastanut niin monta vuotta, että olet varmaan otollinen Jumalalle. Kosketa kipeää selkääni, ehkä se helpottaa särkyä.” Matrona täytti hänen pyyntönsä ja mies parani.

Tuosta lähtien lähiseudun asukkaat alkoivat käydä Matronan luona pyytämässä häneltä apua. Ajan myötä hänen maineensa levisi ympäri Venäjää. Yli viidenkymmenen vuoden ajan hän otti vastaan kymmeniä ihmisiä päivässä. Äärimmäisessä ulkonaisessa ahdingossa Herra avasi hänelle uuden sisäisen maailman, joka oli täynnä merkitystä. Hänen lapsesta asti kestämänsä koettelemukset olivat hänelle kilvoituksen koulu, joka irrotti hänen sydämensä kaikesta maallisesta ja täytti hänet elävällä uskolla ja luottamuksella Jumalaan. Ihmisiin hän suhtautui tavattoman myötätuntoisesti.

Matronalla ei ollut mahdollisuutta käydä kirkossa, mutta hän oppi nopeasti ulkoa rukoukset ja akatistokset, joita hänelle luettiin. Hän rukoili lakkaamatta ja sanoi ihmisille, että lakkaamaton rukous voi kaiken. Ehtoolliseen hän osallistui ainakin kerran kuukaudessa. Pappi kävi tuomassa ehtoollisen hänelle kotiin ja tuo päivä oli hänelle erityisen ilon päivä. Paastoja Matrona noudatti tarkkaan.

Ihmisiä kohdatessaan Matrona ikään kuin näki heidän lävitseen ja osoitti heille heidän kipeimmän kohtansa. Hän osoitti kullekin vain yhden paheen vaatien kiinnittämään huomiota juuri siihen. Opetuksissaan hän siteerasi usein evankeliumia ja muita Raamatun kirjoja.

Vuonna 1935 nostettiin oikeusjuttu ”pappi Nikolai Pravdoljubovia ja sairasta epäsikiö Matrona Beljakovaa” vastaan. Se sai alkunsa, kun eräs Kasimovin kaupungin asukas teki ilmiannon liittyen isä Nikolain käsikirjoitukseen, johon tämä oli koonnut lähiseudun asukkaiden kertomuksia Matronasta. Kymmenen ihmistä pidätettiin. Matronaan ei ensin uskallettu koskea. Lopulta kolhoosin aktivistit kutsuivat koolle kokouksen, jossa kylän 300 asukkaasta 24 allekirjoitti vaatimuksen Matronan pidättämiseksi. Häntä luonnehdittiin ”haitalliseksi elementiksi, joka pyhyydellään vaikuttaa voimakkaasti pimeään kansaan.” Oikeudessa Matronaa puolusti rohkeasti hänen rippi-isänsä Aleksander Orlov, joka tuomittiin viideksi vuodeksi Solovetskin keskitysleirille.

Matrona vietiin ensin Rjazaniin ja sieltä edelleen Moskovaan Butyrkan vankilaan. Hän ei kuitenkaan ollut siellä pitkään, sillä vangit alkoivat kunnioittaa häntä niin, että monet alkoivat avoimesti rukoilla ja laulaa akatistoksia. Eräiden tietojen mukaan tutkintatuomarin toivottomasti sairas äiti parani Matronan rukousten avulla. Hänen onnistui vapauttaa Matrona tämän sairauteen vedoten ja sijoittaa hänet kroonikkojen vanhainkotiin Vladykinoon. Siellä Matrona menehtyi sydämen vajaatoimintaan heinäkuussa 1936. Todennäköisesti hänet haudattiin läheiselle hautausmaalle, mutta hautapaikkaa ei ole löydetty. Venäjän kirkko kanonisoi autuaan Matronan vuonna 2000.

Pyhät marttyyrit Kyriakos ja hänen äitinsä Julitta

Pyhä Julitta oli kristitty ja kotoisin Ikonionista. Hän oli leski ja hänellä oli kolmivuotias poika nimeltä Kyriakos. Kun keisari Diocletianuksen aikana vuonna 296 käynnistettiin suuri kristittyjen vaino, Julitta pakeni poikansa kanssa Seleukiaan. Sama vainoaalto ulottui kuitenkin pian sinnekin, joten hän jatkoi matkaansa Kilikian Tarsokseen.

Pian vainot saavuttivat myös Tarsoksen. Käskynhaltija Aleksanteri vangitsi Julittan ja antoi hänet ruoskittavaksi. Pienen Kyriakoksen hän erotti äidistään ja mieltyi tämän suloisuuteen. Aleksanteri otti pojan syliinsä ja yritti suudella tätä. Mutta Kyriakos ei rauhoittunut vaan huitoi käskynhaltijan kasvoja. Kun Julitta huusi: ”Olen kristitty!” Kyriakos vastasi huutamalla hänkin niin lujaa kuin jaksoi: ”Olen kristitty!” Aleksanteri yritti rauhoitella lasta, mutta tämä vain katsoi kauhuissaan äitiään, jota oli alettu kiduttaa. Piskuinen Kyriakos lapsen äänellään huusi Kristuksen nimeä. Sitten hän potkaisi käskynhaltijaa vatsaan ja sanoi: ”Minä rakastan Kristusta.”

Käskynhaltija suuttui niin, että paiskasi lapsukaisen tuomarinistuimen portaille. Kyriakos löi päänsä portaisiin niin kovaa, että menehtyi. Näin hän luovutti autuaan sielunsa Kristukselle voittoisien marttyyrien tavoin.

Autuasta Julittaa, joka joutui näkemään lapsensa surman, kidutettiin monin tavoin. Hänet riisuttiin alastomaksi ja hänen kehoaan raastettiin piikeillä. Julitta vain lausui: ”Palvon vain Jeesusta Kristusta, Jumalan ainoaa Poikaa, jonka kautta Isä on luonut kaiken.” Kun hän ei suostunut kieltämään Kristusta, hänet määrättiin mestattavaksi ja heitettäväksi pahantekijöille varattuun kuoppaan yhdessä poikansa ruumiin kanssa.

Julitta vietiin kaupungin ulkopuolelle. Viimeisiksi sanoikseen hän rukoili kiittäen Jumalaa siitä, että hänen poikansa oli saanut sijan Kristuksen valtakunnassa, ja pyysi samaa armoa itselleenkin. Kun hän sanoi ”Aamen”, pyöveli löi hänen kaulansa poikki. Näin hänkin sai marttyyrikruunun.

Yöllä kaksi kristittyä naista tuli ja keräsi pyhien jäännökset. Heidät haudattiin kunniallisesti. Toinen heistä eli vainojen päättymiseen saakka ja ilmoitti hautapaikan. Heidän reliikkinsä kaivettiin ylös, ja niistä huokui suloista tuoksua. Heidän reliikkejään vietiin moniin paikkoihin Antiokiasta aina Galliaan saakka.

Pyhän Julittan ja lapsimarttyyri Kyriakoksen kunnioitus on levinnyt laajalle niin itäiseen kuin läntiseenkin kristikuntaan aina Etiopiasta Intiaan saakka. Heille omistettuja kirkkoja on muun muassa Italiassa ja Britanniassa sekä Georgian Svanetin vuorenhuipulla. Georgiassa on tapana teurastaa Julittan ja Kyriakoksen juhlapäivänä valkoinen lammas, joka on kasvatettu kyseistä päivää varten.

Pyhä marttyyri Abudimos Tenedoslainen

Pyhä Abudimos syntyi kreikkalaisella Tenedoksen saarella.¹ Hänet pidätettiin vuonna 299 Diocletianuksen vainojen aikana ja häntä yritettiin pakottaa uhraamaan epäjumalille. Kun hän ei tinkinyt todellisen Jumalan tunnustamisesta, hänet sidottiin käsistään ja jaloistaan neljään paaluun ja yhdeksän sotilasta hakkasi häntä. Yritettyään turhaan pakottaa häntä nielemään epäjumalille uhrattua lihaa he raastoivat häntä rautakoukuilla ja sitten mestasivat hänet.

Tämän jälkeen pyhä marttyyri ilmestyi Diocletianukselle kirkkaassa päivänvalossa miekka kädessään enkelijoukkojen ympäröimänä. Hän seisoi kauhistuneen tyrannin edessä ja sanoi: ”Tässä minä olen, Abudimos, sen elävän Jumalan palvelija, jota sinä pidit kuolleena mutta joka on voittanut sinun kätyrisi, demonit.” Tyranni ei tullut katumukseen vaan vihan vimmassa poltatutti pyhän marttyyri Abudimoksen ruumiin.

¹ Saari kuluu nykyään Turkille ja on nimeltään Bozcaada.

Pyhä Asja Ihmeidentekijä

Pyhä Asja syntyi 300-luvulla Syyriassa ylhäiseen kristilliseen perheeseen. Monen vuoden lapsettomuuden jälkeen hänen äitinsä meni tunnetun pyhittäjä Julianos Saban (18.10.) luokse, joka ilmoitti hänelle, että hän saisi pian lapsen. Iloissaan äiti jakoi runsaasti varoja köyhille. Poikalapsen synnyttyä Herran enkeli käski antaa tälle nimeksi Asja, koska Jumala parantaisi monia ihmisiä pojan kautta. Syyrian kielessä sana merkitsee ”parantajaa” ja ”lääkäriä”.

Asja sai hyvän koulutuksen ja tuli tuntemaan pyhiä kirjoituksia. Vanhempiensa painostuksesta hän otti 15-vuotiaana vaimokseen Urania-nimisen tytön, mutta pian sen jälkeen hän vaihtoi rikkaan miehen vaatteensa köyhän ryysyihin ja pakeni etsiäkseen Jumalaa. Hän vietti seitsemän vuotta pyhän munkki Tuomaksen hengellisessä ohjauksessa ja lähti sitten elämään erakkona Siinain vuorelle, missä hän sai ohjausta erakkomunkki Dometiokselta. Kerrotaan, että jo tuolloin villieläimet palvelivat häntä.

Kolme vuotta vanhuksen kuoleman jälkeen enkeli käski Asjaa lähtemään yksinäisyydestään, jotta Jumala voisi osoittaa armoa kärsiviä ihmisiä kohtaan hänen välityksellään. Kaitselmus johti hänet Tanikseen Antiokian lähelle, missä hänen askeetin maineensa ja pyhyytensä houkuttelivat kaikenlaisiin koettelemuksiin joutuneita ihmisiä. Asjan rukousten ansiosta Jumala paransi sokeita ja heikkoja, antoi lapsettomille lapsia, vapautti riivattuja ja herätti erään miehen kuolleista. Persian kuningas lähetti Asjan luokse vakavasti sairaan poikansa Rustan, ja Asja paransi nuoren pakanan.

Ennen lähtöään tästä elämästä Jumalan mies Asja rukoili palavasti koko maailman, esivallan, kirkon ja kaikkien kärsivien puolesta. Hän nukkui rauhassa kuolonuneen 15.7. joskus 400-luvulla, ja hänet haudattiin Tanikseen. Hänen pyhien reliikkiensä kautta on sittemmin tapahtunut monia parantumisia erilaisista sairauksista.