Pyhä marttyyri Emilianos Durostorumilainen

Kun Julianus Luopio nousi keisarin istuimelle vuonna 361, hän päätti kumota uskonnonvapauden, jonka pyhä Konstantinos Suuri oli antanut kristityille. Julianuksen päämääränä oli palauttaa pakanuus valtakuntaan. Ne virkamiehet, jotka hän sai puolelleen, hän lähetti maakuntiin palauttamaan kaikin keinoin ihmisiä takaisin pakanallisuuteen. Traakian maaherra Capitolinus lähti Skythian pääkaupunkiin Durostorumiin.¹ Heti saavuttuaan hän ryhtyi uhkailemaan kuolemalla kristittyjä ja yhtä lailla myös niitä, jotka kieltäytyisivät ilmiantamasta heitä. Läsnäolijat olivat niin peloissaan, että he huusivat, ettei heidän kaupungissaan ollut ollenkaan kristittyjä ja että kaikki uhrasivat keisarin jumalille.

Tyytyväisenä Capitolinus poistui hänen kunniakseen järjestettyyn juhlaan. Kun meluisat juhlat olivat vauhdissaan, nuori kristitty aristokraatti Emilianos ei pystynyt enää katsomaan tapahtumia vaieten. Hän meni pakanatemppeliin lekan kanssa. Sillä hän rikkoi kaikki epäjumalankuvat ja heidän alttarinsa. Sen jälkeen hän poistui kenenkään häntä näkemättä.

Kun viranomaiset kertoivat Capitolinukselle, mitä oli tapahtunut, tämä raivostui ja käynnisti etsinnät. Sotilaat eivät löytäneet ketään, ja niin he ottivat kiinni talonpojan, joka oli tulossa pelloltaan, ja alkoivat kiduttaa häntä. Emilianos näki tämän eikä voinut kestää ajatusta, että viaton mies kärsisi hänen sijastaan. Niinpä hän riensi antautumaan huutaen olevansa syyllinen. Capitolinuksen kyselyihin Emilianos vastasi olevansa sekä orja että vapaa: Jumalan orja ja vapaa epäjumalista. Hän selitti, mikä häpeä on ihmisille palvella elottomia patsaita. Hänen korkeasta syntyperästään huolimatta Capitolinus määräsi hänet ruoskittavaksi. Emilianoksen katse oli jo marttyyrien saamassa kunnian kruunussa.

Lopulta Emilianos vietiin Tonavan rannalle ja määrättiin poltettavaksi. Hän lauloi ylistyslauluja Jumalalle, teki ristinmerkin ja antoi sielunsa Jumalan käsiin. Hänen vaimonsa, joka oli salakristitty, onnistui saamaan hänen pyhän ruumiinsa. Kristityt veivät reliikit Gidzinaan parin kilometrin päähän Durostorumista ja hautasivat ne kunniallisesti.

¹ Nyk. Silistra, Bulgarian pohjoisrajalla.

Pyhä Pambo Nitrialainen

Abba Pambo syntyi 300-luvun alussa. Hän oli pyhän Antonios Suuren oppilaana, kunnes siirtyi Nitrian erämaahan. Elämänsä loppuvuodet hän vietti Niilin läntisellä delta-alueella. Pyhä Antonios sanoi hänestä: ”Jumalanpelon avulla Pambo sai Pyhän Hengen asumaan hänessä.” Niinpä abba Pambo pystyi muovaamaan toisistakin jumalankantajaisiä opettamalla heille askeettista elämää niin sisäisessä kuin ulkonaisessa mielessä. Pambo vihittiin papiksi, ja monet johtavat munkit, kuten pyhä Makarios, tulivat kaukaa paikalle saadakseen olla mukana hänen toimittamissaan liturgioissa.

Abba Pambo oli hyvin vaatimaton ja puhui vähän. Kun häneltä pyydettiin selitystä johonkin raamatunkohtaan, yleensä hän totesi vain, ettei tunne kyseistä sanankohtaa. Joskus saattoi kulua kolmekin kuukautta, ennen kuin hän antoi kysyjälle vastauksen.

Abba Pambo muistetaan tietyistä henkevistä sanonnoistaan, kuten: ”Jos sinulla on sydän, voit pelastua.” Kun abba Teodoros tuli hänen luokseen ja pyysi sanaa, Pambo vastasi: ”Teodoros, mene ja ole armollinen kaikille, sillä armo antaa rohkeutta Jumalan edessä.” Kun puheeksi tulivat vaatteet, Pambo sanoi, että munkin vaatteiden pitäisi olla sellaisia, että ne voi jättää kolmeksi päiväksi ulos pelkäämättä kenenkään haluavan ottaa niitä.

Kerran kun Pambo oli käymässä Aleksandriassa, hän näki näyttelijättären, joka seisoskeli kadulla odottaen ohikulkijoiden ihailevia silmäyksiä. Pambo alkoi itkeä. Kun muut kysyivät syytä siihen, hän vastasi: ”Kaksi asiaa liikutti minua. Tuon naisen perikato ja se, ettei minulla ole sellaista intoa miellyttää Jumalaa kuin hänellä on miellyttää irstaita miehiä.”

Abba Pambo rukoili vuosien ajan, ettei Jumala soisi hänelle kunniaa tässä elämässä. Mutta Jumala antoi hänelle niin suuren kunnian, että jumalallinen valo loisti hänen kasvoistaan samalla tavoin kuin Mooseksen kasvojen kirkkaus Siinain vuorella. Häntä ei voinut katsoa suoraan kasvoihin sen kirkkauden tähden, joka niistä loisti.

Pyhittäjä Melania Vanhempi, joka oli kuullut puhuttavan abba Pambon hyveistä, matkusti hänet tavatakseen ensin Roomasta Aleksandriaan ja sieltä Nitriaan pappi Isidoroksen kanssa, joka oli sairaiden huoltaja. Saavuttuaan abba Pambon luokse Melania laski korillisen rahaa hänen jalkojensa juureen. Pambo ei keskeyttänyt palmunlehtien punomistaan ja sanoi vain: ”Jumala palkitkoon sinut.” Sitten hän antoi oppilaalleen Origeneelle tehtäväksi jakaa rahat Libyan suuntaan ‒ ei Egyptiin, koska se hedelmällisenä maana oli muutenkin vauras. Melania, joka oli toivonut saavansa jonkin sanan abba Pambolta, häkeltyi ja parahti: ”Isä, tiedätkö, kuinka paljon rahaa
siinä on? Niin ja niin monta kiloa hopearahoja!” Nostamatta päätään Pambo vastasi: ”Tyttäreni, Hän, jolle olet tuonut kullan, ei tarvitse vaakaa, lapseni. Hän, joka on punninnut vuoret, tietää kyllä, paljonko sinun hopeasi painaa. Jos olisit tuonut tämän hopean minulle, tekisit hyvin kertoessasi minulle sen määrän. Mutta koska olet antanut sen Jumalalle, joka ei halveksi edes lesken kahta kuparipenniä, voit säilyttää rauhasi.”

Abba Pambo oli tuolloin 70 vuoden ikäinen. Pyhän Melanian ollessa vielä lähistöllä Pambon vointi alkoi nopeasti heikentyä. Hän sanoi opetuslapsilleen: ”Siitä lähtien kun tulin tähän erämaahan ja rakensin tämän keljamajani, jossa olen elänyt, en muista syöneeni leipää, jota en olisi omin käsin ansainnut. Eikä sieluni ole myöskään tarvinnut katua yhtäkään sanomaani sanaa. Kuitenkin olen nyt lähdössä Jumalan luo kuin ihminen, joka ei ole vielä edes alkanut palvella Häntä.”

Pyhä Pambo kutsui paikalle pyhän Melanian, ojensi tälle palmunlehvistä punomansa pienen maton ja sanoi: ”Ota tämä matto minulta, jotta muistaisit minua, sillä minulla ei ole mitään muuta mitä jättäisin sinulle.” Tämän sanottuaan pyhä Pambo nukkui pois. Melania kääri hänen ruumiinsa liinavaatteeseen ja hautajaisten jälkeen lähti pois erämaasta.

Pyhittäjä Barlaam

Pyhittäjä Barlaam eli 500-luvulla ja oli kotoisin syyrialaisesta pikkukylästä. Hän luopui kaikesta maallisesta ja asettui kilvoittelemaan Paljaallevuorelle,¹ missä hän loisti kaikissa hyveissä niin, että Jumala antoi hänelle armon karkottaa demoneja ja saada aikaan ihmeitä.

Kerrotaan, että eräs toinen erakko samalla seudulla lähetti Barlaamille tunnustuksena palavia hiiliä, jotka oli kääritty kangastilkkuun. Barlaam otti ne käteensä ja suitsutti niillä keljansa seinät pitäen kättään suitsutusastiana. Sitten hän rukoili ja kääri samaan tilkkuun vettä lähettäen sen erakkomunkille. Kun sairaita voideltiin sillä, he parantuivat heti taudeistaan.

¹ Jabal al-Aqra, nykyisin Syyrian ja Turkin rajaseutuja.

Pyhittäjä Onesiforos Anaritalainen

Pyhän Onesiforoksen elinajasta ei ole säilynyt tietoa. Hän oli lähtöisin ylhäisestä konstantinopolilaisesta suvusta, ja hänet nimitettiin laivaston amiraaliksi. Eräässä meritaistelussa bysanttilaiset kärsivät tappion ja tuholta säästyi ainoastaan lippulaiva, jolla Onesiforos oli. Onesiforos käsitti kaiken maallisen olevan turhuutta ja erosi tehtävästään.

Urastaan luovuttuaan Onesiforos lähti Kyprokselle kymmenen toverinsa kanssa. Saavuttuaan Pafokseen hän asettui luolaan viettääkseen askeettista elämää Anaritan kylän lähellä.

Onesiforos osoitti paastossa ja rukouksessa samaa urheutta kuin aikaisemmin sodassa, joten hän saavutti pian siunatun välinpitämättömyyden tilan: ylpeydestä vapautunut ihminen on välinpitämätön kehuille ja haukuille. Onesiforoksesta tuli siunauksen lähde seudun asukkaille: hän paransi sairaita, vapautti riivattuja ja lohdutti kärsiviä. Kun Kyprosta vaivasi polttava kuivuus, Onesiforos lopetti syömisen ja juomisen ryhtyen rukoilemaan tauotta. Kolme päivää myöhemmin pilvet peittivät taivaan ja tuli rankkasade.

Pyhän Onesiforoksen autuaan poisnukkumisen jälkeen hänen reliikkiensä kautta alkoi tapahtua ihmeitä. Nykyään Anaritan kylässä on kaksikin hänelle pyhitettyä kirkkoa: vanha raunioitunut hautausmaalla ja uusi sen lähistöllä.

Pyhittäjä Johannes Paljonkärsinyt Kiovan luolaluostarista

Pyhittäjä Johannes oli Kiovan luolaluostarin munkki 1100-luvulla. Taivaalliselle Sulhaselle kihlautuneena hän kilvoitteli paljon saavuttaakseen neitseyden hyveen.

Vähän ennen kuolemaansa Johannes kertoi elämästään: ”Tultuani nuorena luostariin lihallinen himo kiusasi minua. Yritin taistella sitä vastaan olemalla kaksi tai kolme päivää − ja joskus kokonaisen viikonkin − syömättä. Piinasin itseäni janolla ja valvoin öisin. Näin meni kolme vuotta, mutta en saanut rauhaa. Silloin menin pyhittäjä Antonin hautaluolaan ja rukoiltuani kuulin pyhittäjän äänen, joka kehotti minua sulkeutumaan luolaan vapautuakseni taistelusta.”

”Nyt olen elänyt kolmekymmentä vuotta tähän pieneen luolaan sulkeutuneena ja vasta viime aikoina olen saanut rauhan. Koko tuona aikana en hetkeksikään lakannut taistelemasta likaisia ajatuksia vastaan. Paastosin ja valvoin, pukeuduin vaatteiden sijaan rautaiseen panssariin, piinasin itseäni kylmällä. Kun mikään ei auttanut, kaivoin syvän kuopan ja hautasin itseni siihen olkapäitä myöten. Vietin siinä koko suuren paaston. Jalkojani kouristi ja luitani jäyti kipu, mutta sieluni iloitsi säilyttäessään puhtauden. Halusin ennemmin kärsiä kuin lähteä kuopasta ja joutua Paholaisen pilkattavaksi. Tuohon aikaan näin hirvittävän lohikäärmeen, joka halusi ahmaista minut. Huusin kaikin voimin Herralta apua. Silloin luolassa välähti jumalallinen valo ja lohikäärme katosi. Samalla kuulin äänen sanovan: ’Johannes, tulin avuksesi, mutta ole valpas, ettet joutuisi kuoltuasi kärsimään jotain pahempaa.’ Kysyin Herralta, miksi Hän oli sallinut Paholaisen kiusata minua niin kauan, ja Hän vastasi: ’Koettelin sinua, jotta olisit edessäni kuin tulessa puhdistettu kulta.’ Herra kehotti minua rukoilemaan pyhittäjä Mooses Unkarilaista (26.7.) vapautuakseni lihan himosta. Heti häntä rukoiltuani sanomaton valo valaisi minut ja on yhä kanssani, niin etten tarvitse kynttilänvaloa edes yöllä.”

Pyhittäjä Johanneksen luona kävi usein eräs veli, jota myös kiusasi lihallinen himo. Johannes sanoi hänelle: ”Veli, me itse annamme mielemme kiintyä aistillisuuteen ja kun emme kadu, Herra sallii kiusauksen kohdata meitä. Mutta jos pysyt luostarissa, olet kuin mies, joka seisoo kaukana kuilun reunasta, eikä vihollinen voi syöstä sinua alas.” Rukoiltuaan yhdessä veljen kanssa Johannes otti yhden luun pyhittäjä Mooseksen reliikeistä ja kehotti veljeä painamaan sen ruumistaan vasten. Kun veli teki niin, hän vapautui heti himon poltteesta.

Saatuaan ennalta tiedon kuolemastaan pyhittäjä Johannes Paljonkärsinyt hautasi itsensä samaan kuoppaan, jossa oli kilvoitellut neitseyden tähden, ja antoi henkensä rauhassa Herralle vuonna 1160. Hänen pyhäinjäännöksistään tuli parannusten lähde lihan himoista kärsiville.

Pyhittäjä Pamva Kiovan luolaluostarista

Pyhittäjä Pamva oli Kiovan luolaluostarin munkki. Tataarien piirityksen aikana 1200-luvulla hänet lähetettiin luostarin ulkopuolelle hakemaan ruokaa. Matkalla hän joutui tataarien vangiksi. Nämä kiduttivat häntä saadakseen hänet luopumaan kristinuskosta, mutta Pamva sanoi heille: ”Teidän jumalanne ovat kirottuja. Minä uskon Kristukseen, todelliseen Jumalaan, joka on luonut taivaan ja maan. Luolaluostarin isien rukouksien tähden Hän vapauttaa minut teidän käsistänne.” Silloin Jumalan enkeli ilmestyi ja vapautti hänet kahleista ja toi hänet takaisin hänen keljaansa. Pyhittäjä Pamva vietti elämänsä viimeiset vuodet keljaansa sulkeutuneena ja nukkui pois rauhassa vuonna 1241. Hänen reliikkinsä ovat luostarin etäisissä luolissa.

Pyhä pappismarttyyri Kozman Mravalmtalainen

Pyhä Kozman oli neuvonantaja Kakhetin kuninkaan hovissa Georgiassa, mutta luopui maailmasta ja sen turhanpäiväisestä kunniasta. Hänestä tuli munkki Mravalmtan luostariin alueella, joka tunnetaan pyhittäjä David Garedjilaisen (7.5.) autiomaana. Kozman tunsi Raamatun ja kirkon kanonit läpikotaisin ja osasi liturgian ulkoa. Kozman kirjoitti Kakhetin kuningattaren, pyhän suurmarttyyri Ketevanan (13.9.) elämäkerran ja laati liturgisia hymnejä hänen kunniakseen.

Pyhä pappismarttyyri Kozman kärsi marttyyrikuoleman vuonna 1630 dagestanilaisten muslimien hyökkäyksessä. Hänet vangittiin ja kidutettiin kuoliaaksi ja koko luostari hävitettiin.

Pyhittäjämarttyyri suuriruhtinatar Elisabet ja pyhittäjämarttyyri Varvara

Pyhittäjämarttyyri Elisabet syntyi vuonna 1864 Hessen-Darmstadtin herttuan Ludwig IV:n perheeseen. Hänen äitinsä oli Englannin kuningatar Viktorian tytär Alice. Elisabet ‒ tai Ella, kuten häntä kotona kutsuttiin ‒ kastettiin luterilaiseksi. Hänestä varttui kaunotar, jota sanottiin aikanaan Euroopan kauneimmaksi naiseksi. Äitinsä Alicen vaikutuksesta hänessä virisi myötätunto kärsiviä kohtaan ja kiinnostus hyväntekeväisyyteen.

Ella joutui jo lapsena katsomaan kuolemaa kasvoista kasvoihin. Hänen pikkuveljensä menehtyi verenvuototautiin kolme- vuotiaana ja vähän myöhemmin pikkusisko ja äiti Alice kuolivat kurkkumätäepidemiaan.

20-vuotiaana Ella solmi avioliiton Venäjän suuriruhtinas Sergein, tsaari Aleksanteri II:n pojan kanssa. Sergei ei ollut kruununperijä, joten Elisabet sai säilyttää luterilaisen uskonsa. Venäjällä hän kävi ortodoksisissa jumalanpalveluksissa, perehtyi uskon sisältöön ja rukoili miehensä rinnalla. He kävivät yhdessä pyhiinvaellusmatkalla Pyhällä maalla. Jerusalemissa Elisabet ihaili erityisesti Magdalan Marian luostarin kirkon kauneutta Öljymäellä, ja vaikka hän oli luterilainen, hän sanoi toivovansa, että saisi tulla haudatuksi tuohon kirkkoon.

Kuuden Venäjällä vietetyn vuoden jälkeen Elisabet halusi itsekin liittyä ortodoksiseen kirkkoon ja saada osallistua ehtoolliseen yhdessä miehensä kanssa. Isänsä Ludwig IV:n vastustuksesta huolimatta hänet mirhavoideltiin ortodoksiksi Lasaruksen lauantaina vuonna 1891. Samana vuonna Sergei nimitettiin Moskovan kenraalikuvernööriksi.

Pian Elisabetin sisar Alix avioitui Venäjän tsaari Nikolai II:n kanssa. Tsaariperheeseen syntyi neljä tytärtä ja poika, mutta Elisabetilla ja Sergeillä ei ollut lapsia. Venäjän ja Japanin sodan aikana Elisabet organisoi rintamalle lähetettävää avustustoimintaa.

Elisabetin elämä mullistui helmikuussa 1905, kun hänen miehensä kuoli vallankumouksellisten terroristien pommi-iskussa Moskovan Kremlissä. Murhapaikalla Elisabet alkoi hiljaa ja itkemättä kerätä omin käsin miehensä silpoutuneen ruumiin osia paareille. Seuraavana päivänä hän osallistui ehtoolliseen, ja kaksi päivää myöhemmin
hän kävi vankilassa tapaamassa murhaajaa yrittäen taivuttaa tätä katumukseen.

Sergein kuoleman jälkeen Elisabet omisti elämänsä Jumalalle ja lähimmäisilleen. Hän perusti Moskovaan omilla varoillaan Pyhien Martan ja Marian hyväntekeväisyysluostarin. Sen muurien suojissa toimi erinomainen sairaala, apteekki, josta jaettiin ilmaisia lääkkeitä köyhille, sekä lastenkoti ja koulu. Muurin ulkopuolella oli vielä naisten tuberkuloosisairaala. Luostari aloitti toimintansa vuonna 1909. Sisaret vihittiin Pyhän synodin hyväksymän kaavan mukaan laupeu- densisariksi, jotka sitoutuivat elämään määräajan naimattomina työtä tehden ja rukoillen.

Elisabet itse vihittiin nunnaksi ja luostarin johtajaksi. Näin hän omien sanojensa mukaan ”jätti loistavan maailman, mutta kohosi suurempaan köyhien ja kärsivien maailmaan”. Hän eli askeettisesti nukkuen kovalla puusängyllä ilman patjaa, noudattaen paastoja ja valvoen öitään sairaiden vierellä. Luostarin papiksi ja rippi-isäksi hän kutsui rovasti Mitrofan Srebrjanskin (pyhittäjä Sergei 23.3.) eikä ryhtynyt mihinkään ilman tämän tai aikansa kuulujen ohjaajavanhusten siunausta. Ensimmäisen maailmansodan alettua Elisabet organisoi avustuskuormien lähettämistä rintamalle.

Elisabetin hengellinen kypsyys näkyi hänen suhtautumisessaan tsaarin hovissa vaikuttaneeseen ristiriitaiseen munkki Grigori Rasputiniin (1869–1916). Monta kertaa hän kehotti sisartaan tsaaritar Aleksandraa olemaan luottamatta Rasputiniin, mutta neuvot kaikuivat kuuroille korville.

Vallankumouksen jälkeen Saksan suurlähettiläs tarjoutui auttamaan Elisabetia poistumaan maasta, mutta tämä kieltäytyi ehdottomasti. ”En ole tehnyt kenellekään mitään pahaa. Tapahtukoon Herran tahto”, hän sanoi.

Kolmantena pääsiäispäivänä, kirkkaana tiistaina vuonna 1918 Elisabet pidätettiin. Hänet kuljetettiin yhdessä hänen mukaansa lähteneen 35-vuotiaan sisar Varvaran kanssa Alapajevskin kaupunkiin Siperiaan. Heinäkuun 18. päivänä heidät syöstiin kohtalotovereidensa kanssa hylättyyn kaivoskuiluun ja perään heitettiin pari kranaattia. Ennen kuolemaansa Elisabet sitoi nunnanpuvusta repimillään kangassuikaleilla ruhtinas Johanneksen vammoja. Lähistöllä kulkeva talonpoika kuuli marttyyrien laulavan kaivoskuilun pohjalla kerubiveisua.

Muutaman kuukauden kuluttua valkokaartin joukot löysivät marttyyrien ruumiit kaivoskuilusta. Elisabetin ja Varvaran sormet olivat taipuneet ristinmerkkiin. Pyhäinjäännökset kuljetettiin Kiinan kautta Jerusalemiin. Ne sijoitettiin Öljymäen luostariin Magdalan Marian kirkkoon, jonka kauneutta Elisabet oli vuosikymmeniä aiemmin ihaillut toivoen sitä hautapaikakseen.

Venäjän Ulkomaalaiskirkko kanonisoi pyhittäjämarttyyrit Elisabetin ja Varvaran vuonna 1981. Venäjän kirkko julisti heidät pyhiksi vuonna 1992.

Pyhä suurmarttyyri Marina

Pyhä marttyyri Marina eli keisari Claudiuksen aikana (41‒54). Hän oli kotoisin Pisidian Antiokiasta^* ja hänen isänsä oli pakanajumalien pappi nimeltä Aidesios. Hänen äitinsä oli kuollut, kun Marina oli 12-vuotias. Isä lähetti hänet maaseudulla asuvan lastenhoitajan huomaan. Siellä Marina tutustui kristittyihin. Tämä sai oikean uskon siemenet itämään nopeasti hänen sielussaan, joka jo luonnostaankin oli hyväntahtoinen ja lempeä. Kun hän oli 15-vuotias, rakkaus Kristukseen roihusi hänessä jo niin, että hän alkoi haaveilla ja ajatella vain sitä, miten voisi vuodattaa verensä uhriksi rakkaudesta Kristukseen. Hän ei salannut tätä toivettaan, vaan julisti avoimesti olevansa kristitty ja teki pilaa pakanoiden menoista. Tämä herätti hänen isänsä vihan ja hän teki tytön perinnöttömäksi.
^{*) Nyk. Länsi-Turkissa Antalyasta pohjoiseen. Eri kuin Syyrian Antiokia.}

Aasian käskynhaltija Olybrios kohtasi Marinan matkalla Antiokiaan, kun tämä oli paimentamassa lampaitaan muiden kylänsä naisten kanssa. Käskynhaltija hullaantui hänen kauneudestaan ja käski miestensä tuoda hänet luokseen. Hän tahtoi ottaa Marinan vaimokseen. Kun Olybrios kysyi häneltä hänen henkilötietojaan, Marina sanoi: ”Nimeni on Marina, olen vapaasyntyisten vanhempien lapsi Pisidiasta. Ennen kaikkea kuitenkin olen Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen palvelija ‒ Hänen, joka on tehnyt taivaan ja maan.” Marina suljettiin vankilaan seuraavaan päivään saakka, jolloin oli suuri pakanallinen juhla.

Aamulla Marina vietiin tuomioistuimen eteen. Hän kieltäytyi uhraamasta epäjumalille yhdessä muiden kanssa. Hän puolustautui sanomalla käskynhaltijalle: ”Minä kannan ylistysuhrin Jumalalleni, mutta en koskaan sinun kuuroille ja elottomille epäjumalillesi!” Olybrios painosti häntä säästämään nuoruutensa ja kauneutensa. Marina vastasi rohkeasti, että kaikki lihallinen kauneus kuihtuu kerran pois, mutta Kristuksen nimen tähden valittu kärsimys kaunistaa sielun ja valmistaa sitä ikuiseen avioliittoon. Ärtyneenä Marinan rohkeudesta Olybrios määräsi, että hänet on pantava pitkälleen maahan ruoskittavaksi ja nauloilla lyötäväksi. Veri purskahti pyhän ruumiista ja punasi koko ympäröivän maan. Itse hän ei huokaillut, vaan oli välinpitämätön aivan kuin joku muu kärsisi hänen sijaansa.

Kidutusta kesti monta tuntia, minkä jälkeen Marina palautettiin vankilaan. Siellä hän rukoili Jumalaa, ettei Herra hylkäisi häntä hänen koettelemuksessaan. Marina näki, kuinka maan järistessä kauhistuttava lohikäärme nousi syösten tulta ja savua, sen kieli oli tulipunainen. Marina rukoili Jumalaa Vapahtajaa, joka oli tehnyt Saatanasta voimattoman ja vapauttanut ristillään kuolleet helvetistä. Lohikäärme muutti itsensä valtavaksi hyökkääväksi mustaksi koiraksi. Marina, jota Jumalan armo vahvisti, tarttui sitä niskasta. Maasta hän löysi vasaran, pysäytti pedon, painoi jalkansa sen päälle ja tappoi sen.

Näyn jälkeen kirkas valo täytti tyrmän. Se loisti valtavasta rististä, jonka päällä istui valkoinen kyyhky. Se lensi alas Marinan luo ja sanoi hänelle: ”Iloitse, Marina, Jumalan hengellinen kyyhky, sillä sinä olet voittanut Paholaisen, ja se on häpeissään joutunut peräytymään. Iloitse, uskollinen Jumalan palvelija, joka rakastat Häntä koko sydämestäsi ja olet Hänen tähtensä luopunut kaikista ajallisista nautinnoista. Riemuitse ja iloitse, sillä on koittanut se päivä, jolloin saat voiton kruunun ja saavut juhlapuvussa viisaiden neitseiden joukkoon Sulhasesi ja Kuninkaasi morsiuskammioon.”

Aamulla Marina kutsuttiin toisen kerran maaherran tuomioistuimen eteen. Kun hän osoittautui entistäkin päättäväisemmäksi, Olybrios määräsi, että hänet on riisuttava alastomaksi ja häntä on kärvennettävä soihduilla. Tämän kidutuksen jälkeen hänet heitettiin pää edellä vesisäiliöön. Kyyhkynen ilmestyi jälleen pitäen oksaa nokassaan. Hohtava risti kohosi vesisäiliön yläpuolelle. Pyhä ilmestyi vedestä kahleistaan vapautuneena. Kuultiin ääni, joka sanoi: ”Tule, Marina, ja astu vanhurskaille varattuun lepoon!” Tämän ihmeen edessä suuri joukko pakanoita alkoi tunnustaa Kristusta ja pyysi Marinaa opettamaan heille pelastuksen opin. Raivostunut maaherra määräsi heidätkin mestattaviksi yhdessä Marinan kanssa.

Noustuaan mestauspaikalle Marina pyysi teloittajilta hetken rukousta varten. Itään kääntyen hän pyysi Herraa antamaan sielun ja ruumiin terveyden kaikille, jotka pyytävät hänen rukouksiaan. Rukouksen päätettyään hän pyysi teloittajan tekemään tehtävänsä. Tämä alkoi kuitenkin täynnä hurskasta pelkoa tunnustaa Kristusta ja kieltäytyi koskemasta pyhään. Silloin Marina sanoi: ”Sinulla ei ole mitään osuutta minuun, jollet tee sinulle annettua tehtävää.” Vapisevin käsin teloittaja katkaisi hänen kaulansa.

Kristitty nimeltä Teotimos, joka oli salaa tuonut pyhälle ruokaa tämän ollessa vankilassa, otti hänen ruumiinsa ja hautasi sen juhlallisesti. Ristiretkien aikoihin saakka pyhän Marinan reliikkejä kunnioitettiin Konstantinopolissa Kaikki näkevän Kristuksen kirkossa, kunnes ne vietiin Italiaan.

Nykyään pyhän marttyyri Marinan reliikkejä on muun muassa Vatopedin luostarissa Athoksella sekä Ateenassa Pyhän Marinan kirkossa, jossa erityisesti raskaana olevat naiset ovat saaneet apua ja lohtua. Pyhä Marina on ollut kunnioitetuimpia naispyhiä myös roomalaiskatolisessa (Margareta) samoin kuin Egyptin koptilaisessa kirkossa. Kunnioitus on perustunut paitsi hänen asemaansa marttyyrina myös hänen kauttaan tapahtuneisiin runsaisiin ihmeisiin. Marinan elämäkerta värikkäine yksityiskohtineen sen sijaan on myöhäistä perua.

Scillin kaksitoista pyhää marttyyria

Kertomus Scillin marttyyrien kärsimyksistä on yksi latinankielisen kristillisen kirjallisuuden vanhimmista dokumenteista. Rooman keisari Commoduksen, Marcus Aureliuksen pojan, hallituskaudella vuonna 180 Speratus ja hänen kristityt toverinsa pidätettiin Scillissä, pienessä pohjoisafrikkalaisessa kaupungissa (nykyistä Tunisiaa), ja vietiin Karthagoon prokonsuli Saturninuksen tuomioistuimen eteen. Tämä kysyi Speratukselta, mitä tällä oli repussaan. ”Kirjeitä ja kirjoituksia Paavalilta, hurskaalta mieheltä”, Speratus vastasi.

Prokonsuli lupasi heille keisarin suopean kohtelun, jos he luopuisivat uskostaan. Speratus vastasi kaikkien puolesta: ”Me emme ole vahingoittaneet ketään emmekä osallistuneet mihinkään vääryyteen, emme ole puhuneet kenestäkään pahaa ja olemme vain kiittäneet, kun meitä on kohdeltu huonosti. Me myös kunnioitamme keisaria.”

Kun prokonsuli kehotti heitä vannomaan hallitsijan vallan nimessä, Speratus vastasi: ”En tunne tämän maailman valtakuntaa, vaan palvelen sitä Jumalaa, jota kukaan ei ole nähnyt eikä voi nähdä kuolevaisin silmin.” Silloin Saturninus kääntyi toisten pidätettyjen puoleen ja kehotti heitä luopumaan uskosta. Cintinus vastasi hänelle: ”Me emme pelkää ketään muuta kuin Herraamme ja Jumalaamme, joka on taivaissa.” Toinen toisensa jälkeen he vakuuttivat, että he ovat kristittyjä nyt ja aina. Heille annettiin aikaa harkita asiaa, mutta Speratuksen johdolla he kaikki kieltäytyivät.

Prokonsuli julisti heille tuomion: ”Speratus, Nartzalus, Cintinus, Veturius, Felix, Aquilinus, Laetantius, Januaria, Generosa, Donata, Vestia ja Secunda ovat vannoneet elävänsä ainoastaan kristillisen riituksen mukaisesti. Koska me olemme tarjonneet heille mahdollisuutta noudattaa roomalaisten uskontoa, mutta he ovat jääräpäisesti kieltäytyneet, me tuomitsemme heidät kuolemaan miekan kautta.” Speratus huusi: ”Kiitos olkoon Jumalalle!” ja Nartzalus lisäsi: ”Tänään me marttyyrit pääsemme taivaaseen! Siitä me kiitämme Jumalaa!” Heidät vietiin yhdessä mestauspaikalle, missä he toistivat kiitoksensa Jumalalle.

Pyhät marttyyrit mestattiin 17. heinäkuuta, jotta he voisivat hallita Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kanssa aina ja iankaikkisesti. Heidän hautansa päälle rakennettiin basilika, ja heidän kunnioittamisensa levisi Afrikasta kaikkialle kristilliseen maailmaan. Kaarle Suuren hallituskaudella heidän reliikkejään siirrettiin Karthagosta Lyoniin.