Pyhittäjä Dios oli kotoisin Antiokiasta ja vaikutti 300‒400-lukujen vaihteessa. Saatuaan jumalallisen ilmestyksen hän siirtyi Konstantinopoliin perustamaan luostaria. Kun hän saapui Jumalan osoittamalle paikalle, hän alkoi puhdistaa sitä kasvillisuudesta ja istutti sinne oman sauvansa. Sauva juurtui heti, kun se siunattiin Pyhän Kolminaisuuden nimeen, ja siitä tuli suuri puu, joka tuotti ihania hedelmiä. Kun keisari Teodosios Nuorempi (408‒450) kuuli tapauksesta, hän kiiruhti Dioksen luo ja antoi tälle suuren summan rahaa uuden luostarin rakentamista varten. Siitä tuli toiseksi suurin luostari pääkaupungissa Pyhän Dalmatoksen luostarin jälkeen.

Pyhä patriarkka Attikos (8.1.) määräsi Dioksen vastoin hänen omaa haluaan ottamaan vastaan pappeuden. Papillisten tehtäviensä ohessa hän teki myös ihmeitä. Mooseksen esimerkin tavoin hän sai Kristuksen nimeä kutsuen veden nousemaan kuivasta maasta. Hän myös herätti kuolleista hukkuneen miehen, joka ei ollut uskonut ihmeeseen, vaan oli hukkunut lähteeseen.

Vuodet kuluivat, ja pyhä Dios näytti olevan jo viimeisillään. Hän lepäsi vuoteellaan liikkumattomana ja hengittämättä. Kaikki, heidän joukossaan sekä Konstantinopolin että Antiokian patriarkat, odottivat ympärillä kyynelsilmin hänen viimeistä hengähdystään. Silloin Dios heräsi yhtäkkiä kuin unesta. Hän kertoi ympärillään oleville, että Jumala oli antanut hänelle vielä 15 vuotta elinaikaa. Niinpä hän saattoi edelleen levittää hengellistä hyötyä oppilailleen ja rippilapsilleen. Kun Jumalan määräämä aika tuli täyteen, hän antoi rauhallisesti sielunsa Herran haltuun joskus 420-luvun lopulla.

Abba Diokles syntyi 350-luvulla. Nuorena hän opiskeli filosofiaa ja retoriikkaa, kunnes 27 vuoden iässä Jumalan armo kutsui hänet omistautumaan taivaalliselle filosofialle. Kaikesta maallisesta luopuen hän lähti Egyptin Thebain autiomaahan ja asettui asumaan luolaan.

Diokles kilvoitteli pyrkien kaikin voimin mahdollisimman läheiseen yhteyteen Kristuksen kanssa. Kun hän oli kilvoitellut luolassa 35 vuotta, piispa Palladius tuli vuoden 419‒420 tienoilla tapaamaan häntä ja kirjoitti ylös joitain hänen sanojaan.

Abba Diokles sanoi, että henki, joka etääntyy Jumalan mietiskelystä, lankeaa himon pauloihin. Himoista erityisesti viha taas on luonteeltaan eläimellistä ja petomaista. Kun häneltä kysyttiin, miten on mahdollista pysyä Jumalan kanssa keskeytyksettä, hän vastasi: ”Aina kun sielu toimii hurskaan ja jumalallisen ajatuksen tai teon parissa, se on Jumalan kanssa.”

Pyhä Teodoros Abu Qurra on varhaisin tunnettu kirkkoisä, joka kirjoitti arabiaksi. Häneltä jäi perinnöksi joukko kirjoituksia, jotka käsittelevät muun muassa islamin ja kristinuskon suhdetta, Pyhää Kolminaisuutta ja ikonien kunnioittamista.¹ Abu Qurran kirjoitusten ja maineen siivittämänä hänelle laadittiin kreikankielinen elämäkerta, jossa on runsaasti legendaarista aineistoa. Seuraavassa seurataan tätä versiota, joka kertoo, millaisena Abu Qurra myöhemmin Bysantin puolella haluttiin muistaa.²

Teodoros Abu Qurra syntyi Edessassa vanhempiensa kokeman ihmeen seurauksena. Viisivuotiaana hän alkoi saada opetusta mutta ei pystynyt opettajan läimäytyksistä ja moitteista huolimatta oppimaan mitään. Eräänä juhlana, kun hän oli piiloutunut kirkon alttaripöydän alle ja nukahtanut sinne, hän näki näyssä poikkeuksellisen kauniin lapsen, joka käski hänen ryhtyä munkiksi ja antoi hänelle paimensauvan. Siitä lähtien hän pystyi muistamaan kaiken, mitä hänelle opetettiin.

Opiskeltuaan retoriikkaa ja filosofiaa Teodoros jäi 18-vuotiaana orvoksi. Hän määräsi puolet omaisuudestaan sisarensa elatukseen, jakoi oman puolikkaansa köyhille ja lähti sitten pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle. Pyhää hautaa kunnioitettuaan hän meni Pyhän Sabbaksen luostariin. Kilvoiteltuaan kaksitoista vuotta igumeni Johanneksen ohjauksessa hän sai tältä siunauksen vetäytyä yksinäisyyteen jonkin matkan päähän luostarista. Siellä hän vietti yli kaksikymmentä vuotta enkelielämää hiljaisuudessa ja söi vain vähän leipää, nukkui vain kaksi tuntia ja vietti loppuyön rukouksessa vakaana kuin pylväs, pitäen kaikki pahat ajatukset loitolla.

Kerran kun Antiokian patriarkka meni suurella viikolla tapaamaan Jerusalemin patriarkkaa, Edessan ortodoksien lähetystö saapui Pyhään kaupunkiin pyytämään patriarkkaa nimeämään heille piispan. Patriarkka valitsi välittömästi Teodoroksen, jonka oli hyväksyttävä valinta, vaikka ei olisi halunnutkaan.

Saavuttuaan Edessaan Teodoros meni katedraaliin ja alkoi opettaa seurakuntaa kaikella sillä viisaudella, jota oli oppinut erakkoutensa ja askeettisen kilvoittelunsa aikana. Koko piispakautensa aikana hän ei lakannut julistamasta Jumalan Sanaa ja kehottamasta laumaansa hyveisiin. Hän näki paljon vaivaa seudulle levinneiden harhaoppien kitkemiseksi.

Harhaoppiset lahjoivat muslimihallintovirkamiehet takavarikoimaan tavarat, joita uskovat olivat lahjoittaneet kirkolle. Teodoros pyysi saada päästä kalifi al-Mamunin puheille, jotta oikeus tapahtuisi. Hänen saapuessaan Bagdadiin kävi ilmi, että kalifi sairasti syöpää ja hänellä oli enää vain muutama päivä elinaikaa. Teodoros antoi hänelle juomaa, johon hän oli lisännyt Pyhästä haudasta keräämäänsä tomua, ja kalifi parani heti sitä juotuaan. Al-Mamun kutsui kaikki korkea-arvoiset hovimiehet juhla-aterialle kunnioittaakseen hyväntekijäänsä, jolle hän antoi runsaita lahjoja. Sitten kalifi kysyi häneltä, mikä oli tuonut hänet pääkaupunkiin. Teodoros kertoi Edessan emiirien vääryyksistä kristittyjä kohtaan. Hallitsija lähetti heti paikalla kirjeen määräten, että kristityille oli palautettava heiltä takavarikoitu omaisuus ja harhaoppiset oli karkotettava kaupungista.

Teodoroksen oleskellessa pääkaupungissa kalifi sanoi hänelle, ettei koskaan haluaisi olla ilman hänen seuraansa, ei tässä elämässä eikä tulevassa. Teodoros vastasi, että heitä erotti ovi, jota muslimi ei ollut valmis avaamaan. Sitten hän otti viittansa poimuista pienen Evankeliumikirjan ja sanoi, että se oli ikuiseen elämään johtava ovi. Teodoroksen sanat osuivat kalifin sydämeen, ja hän pyysi piispaa lukemaan hänelle evankeliumia ja kirjoittamaan uskontunnustuksen. Pian sen jälkeen Teodoros kastoi salaa kalifin, joka sai kastenimekseen Johannes, ja kolme hänen hovimiestään.

Pyhän piispan suosion kasvaessa juutalaisten ja muslimien viha yltyi. Eräs synagogan esimies ehdotti, että palatsissa järjestettäisiin julkinen keskustelu kristittyjen kanssa. Sen kuluessa Teodoros kumosi kaikki esimiehen virheelliset väitteet ja juutalainen menetti puhekykynsä, jolloin suuri joukko läsnäolijoita, niin persialaisia kuin arabeja, kääntyi kristinuskoon.

Keväällä 845 hallitsija kutsui Teodoroksen luokseen ja antoi hänelle suuren summan kultaa ja hopeaa lahjoitettavaksi Pyhän haudan kirkolle ja Palestiinan luostareille. Kun Teodoros oli lähtenyt viemään lahjoituksia, kalifi määräsi kansan kokoontumaan hevosradalle ja tunnusti julkisesti uskonsa Pyhään Kolminaisuuteen ja Herraamme Jeesukseen Kristukseen näyttäen kansalle ristiä, joka riippui hänen kaulallaan. Muslimit ällistyivät hetkeksi ja syöksyivät sitten hänen kimppuunsa surmaten kolme palvelijaa, jotka yrittivät suojella kalifia, ja lävistivät tämän miekoillaan ja keihäillään. Kalifi menehtyi luovuttaen sielunsa Kristuksen haltuun.

Teodoros Abu Qurra jatkoi Edessan hiippakunnan paimentamista lyömättä laimin askeettista elämäntapaansa: hän söi kerran viikossa ja valvoi rukouksessa koko yön, minkä vuoksi Herra antoi hänelle armon parantaa sairaita, jotka tulivat kaikkialta Syyriasta hakemaan häneltä apua. Nähdessään nämä ihmeet monet muslimit kääntyivät kristinuskoon.

Vuonna 848 pyhä Teodoros Abu Qurra tunsi, että hänen aikansa lähteä tästä maailmasta oli tullut. Hän hyvästeli laumansa ja lähti matkaamaan kohti Pyhän Sabbaksen luostaria. Sieltä hän löysi keljan, jossa oli nuoruudessaan kilvoitellut, ja kolmen viikon kuluttua pyhä Teodoros antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin.

Pyhä Roman syntyi vuonna 1237 Rjazanin ruhtinassukuun. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa aikana tataarit alistivat Venäjän ruhtinaskunnat valtaansa. Roman sai kirkollisen kasvatuksen ja hänen sydämessään syttyi rakkaus Kristukseen. Isänsä kuoleman jälkeen hän nousi 21-vuotiaana Rjazanin ruhtinaaksi. Kahdentoista hallitusvuotensa aikana hänen onnistui Jumalaan luottaen varjella ruhtinaskunta tataarien uusilta hävitysretkiltä. Kaanin veronkerääjät kuitenkin harmistuivat Romaniin, koska hän pidätteli heitä käyttämästä väkivaltaa. Kerran he kantelivat kaani Mengu-Timurille, että Roman herjaa kaania ja pilkkaa heidän pakanauskontoaan. Kaani käski Romanin saapua Kultaiseen ordaan oikeuden eteen.

Roman jakoi ruhtinaskunnan pojilleen. Osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen hän lähti Ordaan, jossa hän osoitti syyttömyytensä. Tataarit alkoivat kuitenkin painostaa häntä kääntymään heidän uskoonsa. Lyönneistä välittämättä Roman vakuutti, että kristinusko on pyhä eikä sitä sovi vaihtaa pakanauskontoon. Silloin hänet vaiennettiin, pantiin kahleisiin ja heitettiin maanalaiseen tyrmään. Roman aavisti, mikä häntä odotti, ja rukoili Jumalaa. Sillä välin kaani langetti hänelle kuolemantuomion.

Kun Romania lähdettiin viemään teloituspaikalle, hänen kasvoillaan säteili kristillinen nöyryys ja rauha. Teloituspaikalla hän tunnusti uskonsa Kristukseen ja moitti pakanoiden julmuutta ja taikauskoa. Tämä yllytti pakanat hirvittäviin kidutuksiin. He leikkasivat Romanilta kielen, kaivoivat silmät päästä ja katkaisivat hänen jäsenensä pala palalta sormista ja varpaista alkaen, kunnes vain vartalo jäi jäljelle. Näissä kidutuksissa pyhä Roman antoi sielunsa Herralle vuonna 1270. Perimätiedon mukaan hänen reliikkinsä tuotiin salaa Rjazaniin ja haudattiin maahan, mutta hautapaikka jäi tuntemattomaksi. Romanin kunnioitus pyhänä alkoi heti hänen kuolemansa jälkeen. Aikalaiset kutsuivat häntä uusmarttyyriksi ja vertasivat suurmarttyyri Jaakob Persialaiseen (27.11.), joka oli myös surmattu paloittelemalla.

Pyhä Milica oli Serbian ruhtinaan pyhän Lasaruksen (15.6.) vaimo. Kun Lasarus oli saanut surmansa tuhoisassa Kosovon taistelussa vuonna 1389, Milica alkoi hallita Serbian ruhtinaskuntaa. Poikansa Stefanin tultua täysi-ikäiseksi Milica vetäytyi perustamaansa Ljubostinjan luostariin ja vihkiytyi vuonna 1393 nunnaksi saaden nimen Eugenia. Hän vietti viisasta ja harrasta elämää. Kuolemansa edellä hän vihkiytyi suureen skeemaan nimellä Eufrosyne ja nukkui pois rauhassa 11. marraskuuta 1405.

Milican poika Stefan pyrki kaikin tavoin vaalimaan kristinuskoa Balkanilla, vaikka turkkilaiset etenivät vastustamattomasti. Hän perusti Manasijan ja Kalenićin luostarit. Pyhä Stefan antoi sielunsa Herralle heinäkuun 19. päivänä 1427.

Heinäkuun 19. päivänä vietetään pyhittäjä Serafim Sarovilaisen juhlaa hänen pyhäksi julistamisensa (1903) johdosta. Se oli Venäjän kirkon ja koko kansan suuri riemujuhla, johon osallistui muun muassa tsaari perheineen ja satojatuhansia pyhiinvaeltajia kaikkialta Venäjältä.

Samalla muistellaan myös pyhittäjä Serafimin pyhäinjäännösten toista löytymistä, joka tapahtui vain vähän ennen Neuvostoliiton hajoamista vuonna 1991. Pyhät reliikit löydettiin Uskonnon ja ateismin museosta Pietarista, ja kun niiden aitous oli luotettavasti todettu, ne siirrettiin juhlallisesti uudelleen avattuun Divejevon luostariin. Pyhittäjä Serafimin varsinaista muistopäivää vietetään hänen kuolinpäivänään 2. tammikuuta.

Paavali ja hänen sisarensa Tea (toiselta nimeltään Khionia) olivat kotoisin Egyptistä ja elivät 200-luvulla. Heillä oli tapana kokoontua muiden kristittyjen kanssa kuuntelemaan pyhiä kirjoituksia. Heidät pidätettiin ja vietiin Kesareaan kuvernööri Firmilianoksen eteen. Joitakin heistä kidutettiin silpomalla ja sokaisemalla, toisilta poltettiin jänteet vasemman jalan nilkasta. Joiltain leikattiin pois oikea silmäluomi, toisilta revittiin silmät päästä tai silmät tuhottiin työntämällä kuuma rauta silmänpohjaan asti. Tässä tilassa osa heistä tuomittiin orjatyöhön kaivokseen.

Toisten kylkiä silvottiin ja heitä kidutettiin muilla tavoin. Tuomari uhkasi sijoittaa kristityn neidon Tean prostituoiduksi ilotaloon. Tea ei suostunut sellaiseen väkivaltaan vaan puhui avoimesti tyrannia vastaan, joka oli uskonut hallinnon julmille tuomareille. Närkästyneenä naisen rohkeasta puheesta kuvernööri ruoskitutti häntä ja käski sitten kiinnittää hänet paaluun ja iskeä reikiä hänen kylkiinsä.

Kun Teaa kidutettiin, ihmisjoukossa seissyt tunnettu kesarealainen nainen Valentina ei kestänyt katsella epäinhimillistä ja raakalaismaista näytöstä vaan huusi tuomarille: ”Kuinka kauan sinä kidutat julmasti minun sisartani?” Firmilianos suuttui ja käski pidättää Valentinan. Hänen käskettiin uhrata epäjumalille, mutta hän kieltäytyi. Kun hänet väkivalloin raahattiin alttarin eteen, jonka päällä paloi tuli, hän kaatoi sen potkaisemalla. Tuomari määräsi hänen kylkensä raastettaviksi auki. Kun hän oli tyydyttänyt raivonsa, hän käski sitoa neitsytmarttyyrit Tean ja Valentinan yhteen kahleilla, ripustaa puuhun ja sitten polttaa heidät uhritulella.

Tean veli Paavali tuomittiin kuolemaan samaan aikaan kuin naisetkin. Kun pyöveli aikoi mestata hänet, Paavali pyysi lyhyttä lykkäystä. Saatuaan sen hän korotti äänensä ja rukoili Jumalaa kristittyjen puolesta, ei ainoastaan syntien anteeksiantoa vaan myös vapauttamista noin julmien tuomarien hallinnolta. Sitten hän rukoili, että juutalaiset, samarialaiset ja pakanat sekä kaikki mestauslavan ympärillä seisovat löytäisivät totuuden ja kääntyisivät kristinuskoon. Hän jopa pyysi, ettei Jumala laskisi tuomarin ja hänet pian mestaavan pyövelin syntiä heidän omaksi syykseen. Kaikki paikalla olijat liikuttuivat kyyneliin. Sitten Paavali ojensi kaulansa miekan iskulle ja antoi henkensä marttyyrina. Pyhien marttyyrien Paavalin, Tean ja Valentinan kuolinvuodesta ei ole säilynyt tietoa.

Pyhä marttyyri Athanasios Klysmalainen syntyi ylhäiseen roomalaiseen perheeseen. Keisari Maximianus (hallitsi 260– 310) luotti häneen niin, että nimitti hänet koko Egyptin prefektiksi tietämättä, että tämä oli salakristitty. Ennen lähtöään Egyptiin Athanasios hyvästeli ystävänsä ja veljensä Kristuksessa, pyhät Sergioksen ja Bakkoksen (7.10.), ja lupasi tavata heidät jälleen taivasten valtakunnassa.

Saavuttuaan Aleksandriaan Athanasios esittäytyi piispa Pietarille ja jatkoi sitten matkaa Ylä-Egyptiin (Etelä-Egyptiin). Epäilyttävän käytöksen takia hänet ilmiannettiin keisarille kristittynä. Maximianus kirjoitti hänestä prokonsulille, joka tahtoi todistaa oman uskollisuutensa keisareille ja palauttaa Athanasioksen suosion heidän silmissään. Niinpä prokonsuli kutsui prefekti Athanasioksen paikalle ja lähetti hänet Suezinlahden Klysmaan Punaisenmeren rannalle tehtävänään sulkea kaikki kirkot.

Lähestyessään kaupunkia Athanasios pysähtyi rukoilemaan linnoituksen luokse ja saapui sitten Klysmaan Kristuksen syntymäjuhlana, jota hän vietti yhdessä klysmalaisten kristittyjen kanssa. Silloin prokonsuli pidätti hänet ja yritti ensin hyvällä taivuttaa häntä luopumaan Kristuksesta. Kun siitä ei ollut apua, hän turvautui uhkauksiin ja lopulta julisti kuolemantuomion. Pyhä marttyyri Athanasios pyysi saada ensin rukoilla. Kun hän oli lausunut rukoukset koko maailman puolesta, hänet mestattiin.

Pyhä Hyakinthos oli hurskaiden vanhempien Teokletoksen ja Teonillan poika. He elivät 300-luvulla Paflagonian Amastriassa Mustanmeren rantamilla, Vähän-Aasian pohjoisosissa. Alueen kristittyjen piispana toimi Herakleidos. Enkeli ilmoitti hänen vanhemmilleen pojan syntymästä ja käski antaa tälle nimen Hyakinthos. Jumala antoi myös poikkeuksellisen merkin Hyakinthoksen kutsumuksesta. Hän oli vain kolmen vuoden ikäinen, kun hän näki juuri kuolleen pikkulapsen. Hyakinthos huusi avuksi Jeesuksen Kristuksen nimeä, ja lapsi tokeni.

Varttuessaan Hyakinthos sai täyttyä Jumalan armolla yhä enemmän. Hänestä tuli Jumalan valittu astia. Kerran kun Hyakinthos näki kotikaupunkinsa pakanoiden tottuneen kunnioittamaan vanhaa, onttoa jalavaa, hän kehotti heitä luopumaan tästä mielettömyydestä. He kuitenkin vain uhkailivat häntä. Kerran Hyakinthos erään juhlan aikana moitti jalavan kunnioittajia kaupungin johtohenkilöiden läsnä ollessa. Vastaukseksi hän sai vain loukkauksia.

Juhlan päätyttyä Hyakinthos ryhtyi sanoista tekoihin, otti kirveen ja Kristuksen nimeä avuksi kutsuen kaatoi puun. Hänet pidätettiin heti ja vietiin kaupunginjohtaja Kastrinsioksen luo. Tämä tuomitsi hänet kidutettavaksi. Kun Hyakinthosta pahoinpideltiin, murtuvien luiden rutina kuului. Hänen hampaitaan kiskottiin irti. Lopulta hänet sidottiin köysiin ja häntä vedettiin pitkin kaupunkia.

Kun väkijoukko oli vähän rauhoittunut, kaupunginjohtaja painosti Hyakinthosta kertomaan, miksi hän oli kaatanut puun. Pyhä vastasi: ”Kristus itse katkaisi sen minun kauttani, että te oppisitte olemaan panematta toivoanne elottomiin asioihin.” Tästä seurasi, että kansan vaatimuksesta hänen loputkin hampaansa vedettiin hänen suustaan ja hänet raahattiin kaupungin ulkopuolelle vuoren juurelle. Koko matkan häntä pisteltiin ruo’oilla ja heiteltiin kivillä. Perillä hänet jätettiin petojen saaliiksi.

Yhtäkkiä Hyakinthos tunsi ikään kuin heräävänsä syvästä unesta ja näki ympärillään pyhiä valkoisissa vaatteissa. Läsnäolollaan he täyttivät hänet taivaallisella ilolla. Hän nousi polvilleen ja kiitti Jumalaa, joka oli katsonut hänen arvolliseksi valtakuntaansa. Vielä hän rukoili, että hänen ruumiinsa, joka oli kantanut armon painon, koituisi hänen kotikaupunkinsa kristittyjen suojelukseksi ja pelastukseksi. Sitten hän antoi sielunsa Jumalan käsiin.

Myöhemmin kristinuskon voiton jälkeen kristityt kerääntyivät vuosittain hengellisen isänsä, Amastriksen suojeluspyhän Hyakinthoksen haudan ympärille viettämään hänen muistojuhlaansa. Aina kun he alkoivat laulaa muistojuhlan hymnejä hänen kunniakseen, kalliorinteessä olleen haudan alla olleesta kalliosta alkoi valua hyväntuoksuista vettä. Piispa keräsi sitä astiaan ja jakoi uskoville. He käyttivät sitä niin ruumiin kuin sielunkin sairauksien parantamiseen.