Voittoisa Kristuksen sotilas Victor syntyi ylimysperheeseen Marseillessa 200-luvulla. Vartuttuaan hän palveli upseerina rohkeasti ja uskollisesti keisari Maximianuksen alaisuudessa, mutta kun tämä noin vuonna 288 kävi Marseillessa kristittyjä vainotessaan, Victor ei salannut uskoaan vaan kieltäytyi ottamasta palkkaansa ja kehotti kristittyjä tovereitaan olemaan pelkäämättä niitä, jotka tappavat ruumiin, ja sen sijaan olemaan taivaallisten voitto- palkintojen arvoisia. Yötä päivää hän kulki talosta taloon kehottamassa uskovia taistelemaan uskon puolesta ja saattoi marttyyreja teloituspaikalle asti.

Lopulta Victor pidätettiin ja vietiin kahlittuna keisarin eteen. Piittaamatta tyrannin uhkauksista ja vilpillisistä lupauksista Victor kirosi epäjumalien palvomista julistaen, että Kristus on ainoa oikea Jumala. Keisari käski raahata häntä katuja pitkin ihmisten hakattavana ja pilkattavana, mutta tämän koetuksen jälkeen Victor julisti yhä voimallisemmin uskoaan. Kun hänet sidottiin piinapenkkiin ja hänen lihaansa raastettiin, Herra ilmestyi hänelle pidellen ristiä kädessään ja lupasi hänelle marttyyrin kuihtumattoman seppeleen. Seuraavana yönä kolme enkeliä ilmestyi Victorille vankilan sellissä, jolloin hänen vartijansa Aleksander, Longinus ja Felicianus hämmästyneinä loistavasta näystä kääntyivät kristinuskoon. Heidät kastettiin, ja he kärsivät marttyyrikuoleman jo ennen opettajaansa.

Kolme päivää myöhemmin Victor vietiin oikeusistuimen eteen, missä keisari käski hänen palvoa Jupiterin patsasta. Victor astui patsaan eteen ja potkaisi sen nurin. Maximianus antoi leikata Victorilta toisen jalan ja jauhaa häntä myllynkiven alla, mutta myllynkivi halkesi ja he joutuivat mestaamaan hänet. Kun miekka iski häntä, taivaasta kuului ääni: ”Victor, sinä olet voittoisa!”

Pyhien marttyyrien ruumiit heitettiin mereen, mistä kristityt löysivät ne ja hautasivat kivestä hakattuun kryptaan. Pyhän marttyyri Victorin kautta tapahtuneet ihmeet tekivät hänestä Marseillen suojeluspyhän. Hänen hautansa päälle rakennettiin kirkko ja luostari jo 300-luvulla. Arabit hävittivät luostarin ja surmasivat sen asukkaat 700‒800-lukujen tienoilla, mutta myöhemmin siitä kasvoi kuuluisa benediktiiniläisluostari Abbaye Saint-Victor.

Persian kuninkaan Šapur II:n käynnistämän suuren kristittyjen vainon aikana vuonna 354 Adiabenen maaherra Tamsapur pidätytti Arbelassa¹ diakonin nimeltä Barhadbešabba, joka oli palvellut innokkaasti Kristuksen kirkkoa jo vuosikymmenien ajan. Nimi on syyriaa ja merkitsee ”Sunnuntailapsi”. Barhadbešabbaa kidutettiin ja hänelle luvattiin vapaus heti, jos hän palvoisi vettä ja tulta sekä maistaisi eläimen verta. Diakoni pysyi kidutusten keskellä ilmeeltään valoisana, ikään kuin hänen sielunsa sisäinen ilo olisi ollut suurempi kuin ruumiin kipu.

Barhadbešabba lausui kuulustelijalleen toistuvasti: ”Et sinä eikä sinun kuninkaasi, eikä minkäänlainen kidutus voi erottaa minua Jeesuksen rakkaudesta. Häntä yksin olen palvellut lapsuudestani tähän ikään saakka.” Tamsapur käski katkaista hänen kaulansa. Tehtävän sai Aghai-niminen luopiokristitty, joka oli kieltänyt uskonsa maallisten etujen takia. Barhadbešabba odotti jo pääsevänsä enkelten luokse, mutta Aghai tärisi eikä kyennyt antamaan kunnollista iskua. Hän löi kirveellä Barhadbešabban niskaan seitsemän kertaa, mutta ei pystynyt lyömään tarpeeksi kovaa, jotta kaula olisi katkennut. Paniikin vallassa Aghai otti miekan ja työnsi sen pyhän diakonin vatsaan. Pyhä Barhadbešabba kuoli tähän haavaan.

Tamsapur asetti miehiä vartioimaan pyhää ruumista, mutta yön pimeydessä kaksi kirkonmiestä onnistui hakemaan pyhän ruumiin ja hautaamaan sen kunniallisesti.

Pyhittäjä Simeon, josta tuli Kristuksen tähden houkka, ja hänen toverinsa Johannes olivat kotoisin Syyriasta ja elivät 500-luvulla. Johannes oli 22-vuotiaana solminut avioliiton ja Simeon oli kaksi vuotta häntä vanhempi mutta asui äitinsä kanssa. Miehet ystävystyivät ollessaan matkalla Jerusalemiin ristin ylentämisen juhlaan ja päättivät jatkaa pyhiinvaellustaan yhdessä. Heidän saapuessaan Jerikon seudulle Johannes kertoi Simeonille, että Jordanin varren luostarien kilvoittelijat olivat kuin Jumalan enkeleitä. Osoittaen sinne johtavaa tietä hän sanoi: ”Tämä tie vie elämään.” Rukoiltuaan ja arvottuaan, mihin luostariin menisivät, he lähestyivät Pyhittäjä Gerasimoksen luostaria ja unohtivat kaikki maalliset siteensä. Igumeni Nikon oli saanut näyssä tiedon nuorten miesten saapumisesta ja toivotti heidät tervetul- leiksi kertoen heille samalla profeetallisesti heidän tulevia elämänvaiheitaan. Heidän pyynnöstään Nikon vihki heidät heti munkeiksi.

Kaksi päivää myöhemmin he kuitenkin päättivät lähteä luostarista ja elää autiomaassa kaukana kaikista ihmisistä peläten muuten menettävänsä sen jumalallisen tulen, joka heillä oli sydämessään. He päätyivät Kuolleenmeren seudun autiomaahan Arnonas-nimiselle seudulle, mistä he löysivät joitakin rakennuksia ja tarvikkeita, joita vähän aikaisemmin kuollut erakko oli sinne jättänyt. Kun he olivat aloittaneet yksinäisen kilvoittelunsa, heitä alkoivat kiusata ajatukset heidän omaisistaan sekä hengellinen velttous, ja he olivat jo vähällä luopua yrityksestään. Nähtyään unessa hengellisen ohjaajansa ilmestymisen he pystyivät kuitenkin jatkamaan valitsemallaan tiellä. He asuivat majoissa kivenheiton päässä toisistaan, ja kun jommankumman valtasi kiusaus tai velttous, he tapasivat ja pitivät rukoushetken yhdessä. Sitten he kertoivat toisilleen saamansa näyt ja iloitsivat voidessaan keskittyä yötä päivää rukoukseen. He edistyivät hengellisessä taistelussa niin, että muutaman vuoden kuluttua he tulivat arvollisiksi saamaan Jumalalta ihmeiden tekemisen armon.

Kun kaksikko oli kilvoitellut autiomaassa kolmekymmentä vuotta ankarien säiden ja lukemattomien kiusausten vaivaamina Simeon ehdotti, että hän jättäisi erämaan ja siirtyisi maailmaan pelastaakseen muita ihmisiä paljastamalla Kristuksen voimalla tämän maailman hulluuden. (1. Kor. 3:19) Johannes luuli, että Simeon oli joutunut demonisen harhan uhriksi, moitti häntä ja muistutti, että he olivat luvanneet olla koskaan eroamatta. Simeon oli kuitenkin saavuttanut Pyhän Hengen armosta autuaan välinpitämättömyyden, eikä mikään saanut häntä muuttamaan mieltään. Lopulta Johannes tuli vakuuttuneeksi siitä, että päätös oli syntynyt jumalallisesta innoituksesta, ja antoi Simeonin lähteä.

Simeon teki ensin pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin ja rukoili kolme päivää pyhillä paikoilla. Sitten hän taivalsi Emesaan,^* missä hän aikoi teeskennellä hullua palvellakseen toisten pelastusta. Hän oli ensimmäinen, joka ryhtyi kilvoittelemaan Kristuksen tähden houkkana. Noudattaen kirjaimellisesti apostolin sanoja ”Jos joku teistä on olevinaan viisas tässä maailmassa, hänestä täytyy ensin tulla hullu, jotta hänestä tulisi viisas” (1. Kor. 3:18) hän halusi pelastaa sieluja joko naurettavalla käytöksellä ja laskelmoiduilla metkuilla tai ihmeillä, joita hän sai aikaan antautuen pilkan ja halveksunnan kohteeksi. Toisinaan hän taas antoi opetuksia tai ennustuksia, joita hän puhui hullua teeskennellen. Koko ajan hän pyrki pysymään piilossa ja tuntemattomana voidakseen paeta ihmisten ylistystä ja kunniaa, minkä ansiosta hän pystyi elämään maailmassa kuin olisi ollut autiomaassa.
^{*) Nyk. Homs Keski-Syyriassa.}

Simeon saapui Emesaan raahaten perässään narulla vyöhön sidottua koiranraatoa, jonka hän oli löytänyt tunkiolta, koululaisten seuratessa häntä pilkaten. Seuraavana sunnuntaina hän meni kirkkoon ja alkoi sammuttaa kynttilöitä heittämällä liekkeihin pähkinöitä. Kun kirkkokansa yritti ajaa häntä ulos, hän astui ambonille ja heitteli naisia pähkinöillä. Kun hänet lopulta heitettiin ulos, hän kaatoi leipurin myyntipöydän, jolloin leipuri löi häntä.

Ruoka-annosten kaupustelija sääli Simeonia ja otti hänet palvelukseensa. Simeon alkoi jakaa ruokia ohikulkijoille ilmaiseksi ja söi itsekin ahnaasti, koska oli paastonnut koko viikon. Silloin kauppias haukkui hänet ja ajoi hänet tiehensä. Illalla Simeon otti palavia hiiliä paljaaseen käteensä ja poltti siinä suitsuketta, mutta kun kauppiaan vaimo näki sen, Simeon pisti hiilet nopeasti taskuunsa.

Sitten Simeon meni työhön tavernaan, jonka omistaja kohteli häntä säälimättömästi, vaikka Simeonin temput toivat hänelle lisää asiakkaita. Eräänä päivänä hän rankaisi Simeonia ankarasti, koska tämä oli rikkonut viiniruukun, mutta kun hän näki, että ruukun sirpaleista luikerteli esiin myrkyllinen käärme, hän särki itse loput ruukut yrittäessään saada käärmettä tapetuksi. Siitä lähtien tavernan omistaja piti Simeonia pyhänä. Myöhemmin Simeon teeskenteli haluavansa häpäistä omistajan vaimon, jolloin mies löi Simeonia ja ajoi hänet ulos.

Jumalan mies eli keskellä kaupunkia vapaana maallisista murheista ja sovinnaisista tavoista: hän teki tarpeensa kadulle, meni alastomana julkisen kylpylän naisten puolelle vaatteet käärittyinä pään ympärille, tanssi näyttelijättärien kanssa tai kisaili prostituoitujen kanssa tun- tematta kuitenkaan itse aistillista hämmennystä ja pitäen mielensä häiriintymättä Jumalan työssä. Hän käytti tätä strategiaa tutustuakseen löyhätapaisiin naisiin ja lupasi salaa auttaa heitä rahallisesti, mikäli he muuttaisivat elämäntapansa. Jos taas nämä naiset lankesivat uudelleen, he sairastuivat pian ja ymmärsivät sen kurittavana Jumalan kaitselmuksena.

Simeonilla oli sellainen pidättymisen armolahja, että hän kykeni olemaan koko suuren paaston ajan syömättä. Suurena torstaina hän kuitenkin istui leipurin kojussa ja ahmi kermakakkuja toisten järkytykseksi tai jonakin toisena päivänä paastottuaan koko viikon söi lihaa kaikkien nähden.

Eräänä päivänä joukko tyttöjä ilkkui Simeonille pilkallisesti. Hän teki muutamia heistä kierosilmäisiksi ja sitten paransi heitä suutelemalla heidän silmiään. Jotkut hän jätti katsomaan kieroon nähdessään, että he muuten lankeaisivat irstaaseen elämään.

Sunnuntaisin Simeon seisoi kirkon ovella syömässä makkaroita, jotka hän oli heittänyt olkansa yli niin kuin diakonin orarin. Vasemmassa kädessään hän piti kupillista sinappia, jolla hän maalasi niiden suut, jotka pilkkasivat häntä. Eräs talonpoika oli sokeutunut varastettuaan vuohia naapuriltaan, mutta kun Simeon siveli hänen silmänsä sinapilla, hänen näkökykynsä palautui. Kerran hän halvaannutti huijarin käden heittämällä häntä kivellä ja sitten paransi hänet ilmestymällä hänelle näyssä ja saaden hänet lupaamaan, että lopettaisi huijaamisen.

Toisella kertaa Simeon hakkasi erään koulun pylväitä ruoskalla. Teon merkitys selvisi pian: hän oli ennustanut maanjäristyksen, joka tuhoaisi Antiokian kaupungin (588). Tuhon jälkeen huomattiin, että ne pylväät, joita Simeon oli hakannut, olivat pysyneet pystyssä. Samaan tapaan Simeon otti tiettyjä lapsia syliinsä ja toivotti heille hyvää matkaa. Myöhemmin tuli ruttoepidemia, ja nämä lapset olivat menehtyneiden joukossa.

Usein Simeon meni varakkaiden ihmisten taloon teeskennellen syleilevänsä palvelustyttöjä. Yksi heistä väitti tulleensa raskaaksi Simeonista. Simeon huolehti naisesta koko tämän odotusajan, mutta synnytyksen koittaessa nainen tunsi vain kovia kipuja eikä pystynyt synnyttämään. Lopulta hän tunnusti, kuka oli lapsen oikea isä,
ja lapsi syntyi heti.

Pyhän houkan huolenpito ulottui kaikkiin, erityisesti riivattuihin, joista hän paransi monia rukouksella teeskenneltyään ensin olevansa itse heidän kaltaisensa. Eräs juutalainen käsityöläinen näki hänet kerran kahden enkelin seurassa ja aikoi paljastaa Simeonin salaisuuden, mutta tämä ilmestyi hänelle unessa ja sinetöi hänen huulensa. Kaikki, jotka saivat selville hänen armolahjansa, huomasivat olevansa kykenemättömiä levittämään tietoa siitä.

Näiden profeetallisten tekojen ja julkisten saarnojen keinolla Simeon teeskennellessään houkkaa tuomitsi monien rikokset, varkaudet ja irstailut saaden synninteot lähestulkoon loppumaan koko Emesan kaupungista.

Simeon ei omistanut mitään vaan vietti yönsä rukouksessa huonokuntoisessa majassa kyynelehtien veljiensä pelastuksen puolesta ja lähti aamulla kaupungille päässään oliivipuun oksista tehty kruunu. Hänen tukkansa ja partansa eivät kasvaneet lainkaan hänen Emesassa viettämiensä vuosien aikana, ja näin hän ei saanut osakseen sellaista kunnioitusta, jota munkit ulkoisen olemuksensa takia helposti saivat.

Kun Simeon tiesi loppunsa lähestyvän, hän kaksi päivää ennen kuolemaansa kertoi elämäntarinansa diakoni Johannekselle, jonka pojan hän oli aiemmin pelastanut väärältä murhasyytteeltä. Johannes oli ainoa henkilö, jonka kanssa Simeon keskusteli normaaliin tapaan. Johannekselle Simeon mainitsi myös nähneensä näyssä aikaisemman kilvoittelutoverinsa Johannes Askeetin kruunu päässään ja siinä tekstin ”Kruunu kärsivällisyydestä autiomaassa” ‒ mutta Simeon kantaisi kaikkien houkkuudellaan pelastamiensa sielujen kruunua, Johannes oli sanonut. Kehotettuaan diakonia osoittamaan armoa ja olemaan koskaan lähestymättä kirkon alttaria, jos hänellä oli sydämessään pahoja ajatuksia jotakuta vastaan, Simeon hyvästeli Johanneksen. Hän vetäytyi majaansa ja piiloutui puukasan alle, jotta näyttäisi siltä kuin puut olisivat murskanneet hänet.

Kun ihmiset, jotka tunsivat Simeonin hyvin, eivät olleet nähneet häntä pariin päivään kaupungilla, he menivät hänen majalleen ja löysivät hänet kuolleena. Uskoen, että hän oli joutunut onnettomuuden uhriksi, he eivät vaivautuneet edes pesemään hänen ruumistaan vaan lähtivät hautaamaan sitä ilman kynttilöitä ja veisuja muukalaisten hautausmaahan. Kun hautajaiskulkue ohitti erään Simeonin käännyttämän juutalaisen lasinpuhaltajan talon, tämä kuuli ylimaallista psalminlaulua näkymättömän suurkuoron laulamana. Katsoessaan ikkunasta hän näki vain kahden miehen kantavan Jumalan miehen maallisia jäännöksiä. Silloin hän huusi: ”Siunattu olet sinä houkka, jolle ihmisten laulua ei suotu mutta jota taivaalliset voimat kunnioittavat hymneillään!” Hän riensi hautaamaan Simeonin omin käsin.

Kun diakoni Johannes sai tietää Simeonin kuolemasta, hän meni hautausmaalle ja avasi haudan, mutta se oli tyhjä. Hän tajusi, että Herra oli ottanut palvelijansa ruumiissa kirkkauteen ennen yleistä ylösnousemusta. Vasta silloin Emesan asukkaat ymmärsivät, että uusi apostoli oli elänyt heidän keskuudessaan auttaakseen heitä pelastumaan pysyen itse kätkettynä.

Pyhä profeetta Elia eli noin 800 vuotta ennen Kristusta ja oli kotoisin Gileadin Tisbestä. Hänestä kerrotaan Kuninkaiden kirjoissa. Elia oli kuin enkeli ihmishahmossa, sillä hän sai Jumalalta voiman avata ja sulkea taivaat. Kristillisen kertomuksen mukaan Elian syntyessä hänen isänsä näki valkoisiin pukeutuneiden miesten käärivän hänet liekkikapaloihin ja antavan hänelle syötäväksi tulta, nimittäin jumalallista intoa, jonka vallassa hän viettäisi koko elämänsä. Jo lapsuudesta alkaen Elia noudatti tarkasti lain määräyksiä ja seisoi jatkuvasti Jumalan kasvojen edessä neitsyydessä, alati paastoten ja hartaasti rukoillen. Tämä teki hänen sielustaan tulisen ja samalla hänestä itsestään myös luostarielämän ennuskuvan.

Kun kuningas Ahab pääsi valtaan jakautuneen valtakunnan pohjoisosassa, hän jatkoi pahojen edeltäjiensä viitoittamalla jumalattomuuden ja turmeltuneisuuden tiellä. Vaimonsa Isebelin yllyttämänä hän vainosi profeettoja ja kaikkia muitakin, jotka pysyivät uskollisina Jumalalle, ja antautui epäjumalien Baalin ja Astarten palvontaan. Profeetta Elia meni kuninkaan luokse ja ilmoitti hänelle: ”Niin totta kuin Herra, Israelin Jumala, elää, hän jota minä palvelen: näinä vuosina ei tule kastetta eikä sadetta muutoin kuin minun sanani voimasta.” (1. Kun. 17:1) Sen jälkeen hirvittävä kuivuus levisi koko maahan. Miehiä, naisia, lapsia, palvelijoita, karjaa ja villieläimiä kuoli ruoan puutteessa; lähteet kuivuivat, kasvit kuihtuivat, eikä mikään välttynyt Jumalan sallimalta nälänhädän vitsaukselta, jolla Hän toivoi saavansa Israelin kansan katumaan ja kääntymään.

Jumalan käskystä profeetta Elia lähti lampaantaljaan ja nahkavyöhön pukeutuneena Israelin kuningaskunnasta Keritinpurolle, joka oli Jordanin toisella puolen. Hän joi puron vettä, ja Herra lähetti korppeja – epäpuhtaina pidettyjä lintuja – tuomaan hänelle aamuisin ja iltaisin leipää ja lihaa. Kun puron uomakin alkoi kuivua, Jumala lähetti palvelijansa Sidonin Sarpatiin. Matkalla sinne hän näki kaikkialla kuivuuden tuhoisat seuraukset.
Elia kohtasi köyhän pakananaisen, joka oli keräämässä puita paistaakseen leipää itselleen ja pojalleen. Elia pyysi naiselta leipää, ja äärimmäisestä köyhyydestään huolimatta leskivaimo leipoi profeetalle pienen leivän viimeisistä jauhoistaan ja öljystään. Hän sai viipymättä palkan vieraanvaraisuudestaan: profeetan sanan ansiosta jauhoruukku ei tyhjentynyt eikä öljypullo ehtynyt niin kauan kuin kuivuutta kesti. Kun Elia oli viipynyt jonkin aikaa lesken talossa, tämän poika kuoli, ja hädissään leskivaimo syytti Jumalan miestä onnettomuuden aiheuttamisesta. Elia vei lapsen huoneeseensa ja rukoili kolme kertaa huutaen Jumalaa avukseen. Silloin poika virkosi eloon. Tämä oli ennuskuva kuolleiden ylösnousemuksesta.

Kuivuus vaivasi maata yli kolme vuotta, ja huomattava osa väestöstä oli jo kuollut, mutta Jumala ei halunnut osoittaa armoaan ennen kuin Elia oli ymmärtänyt, että Hän ”ei tahdo, että jumalaton kuolee vaan että hän kääntyy teiltään ja saa elää”. (Hes. 33:11) Jumala lähetti profeetan ilmoittamaan kuningas Ahabille, että vitsaus pian päättyisi. Ahab hämmästyi nähdessään kaikkialta etsimänsä profeetan tulevan vapaaehtoisesti hänen luokseen. Elia haastoi hänet kutsumaan koko Israelin kansan Karmelinvuorelle, jotta se saisi nähdä profeetan kohtaamisen Baalin 450 profeetan ja Astarten 400 profeetan kanssa, joita huonomaineinen Isebel tuki.

Kun kansa oli kokoontunut, Elia lausui heille: ”Kuinka kauan te horjutte puolelta toiselle? Jos Herra on Jumala, seuratkaa häntä, jos taas Baal, seuratkaa sitten häntä!” (1. Kun. 18:21) Hän käski tuoda kaksi uhrisonnia ja asettaa ne polttopuiden päälle sytyttämättä kuitenkaan tulta. Todellinen Jumala olisi se, joka sytyttäisi tulen. Hän antoi väärien profeettojen uhrata ensin. He huusivat aamusta iltaan kovalla äänellä Baalia viillellen itseään miekoilla, mutta kaikki oli turhaa. Elia pilkkasi heitä kehottaen heitä huutamaan kovempaa siltä varalta, että heidän jumalansa nukkui tai hänellä oli muita kiireitä.

Illalla profeetta Elia rakensi alttarin kahdestatoista kivestä, jotka edustivat Israelin kahtatoista heimoa, kaivoi ojan alttarin ympärille, sijoitti paloitellun sonnin alttarille polttopuiden päälle ja käski kaataa kolme kertaa vettä uhrin ja puiden päälle, niin että ojakin täyttyi. Sitten hän huusi taivaaseen ja kutsui avukseen Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaa. Heti tuli iski alas taivaasta niellen polttouhrin ja puut ja nuoli vedenkin. Katsojat heittäytyivät maahan ja huusivat: ”Herra on Jumala!” Elian käskystä he ottivat kiinni väärät profeetat, ja Elia surmasi heidät omin käsin Kisoninpurolla. Sitten hän ilmoitti Ahabille, että kuivuus oli päättymässä, ja lähti itse Karmelinvuorelle. Siellä hän kumartui maahan, painoi kasvot polviensa väliin ja alkoi rukoilla. Seitsemän kertaa hän lähetti palveluspoikansa tarkkailemaan taivaanrajaa meren suunnalla, ja seitsemännellä kerralla ilmestyi pieni pilvi, taivas tummeni ja alkoi rankkasade, joka kasteli maan läpimäräksi taivaan siunauksella.

Kun kuningatar Isebel sai tietää profeettojensa surmaamisesta, hän vihastui ja vannoi kostoa. Elia ei ollut pelännyt väärien profeettojen suuria joukkoja, mutta nyt hän pelästyi ja pakeni Beersebaan Juudan alueelle. Matkasta uupuneena hän istuutui puun alle ja pyysi Jumalaa, että saisi kuolla. Silloin enkeli ilmestyi hänelle tuoden leipää ja vettä.

Jumalallisen avun virkistämänä Elia jaksoi vaeltaa neljäkymmentä päivää Horebille, Siinainvuoren huipulle. Hän asettui luolaan, jossa Mooses oli aikoinaan piileksinyt. Siellä Jumala puhutteli häntä ja kehotti häntä seisomaan vuorella, jolloin Hän kulkisi hänen ohitseen. Tuli myrsky, mutta Herra ei ollut myrskyssä. Tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Sitä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa. Kun Elia kuuli sen, hän peitti kasvonsa viitallaan, meni ulos ja jäi seisomaan luolan suulle. Silloin hän kuuli Herran äänen, joka kysyi: ”Miksi olet täällä, Elia?”

Elia vastasi: ”Hellittämättä olen taistellut puolestasi, Herra, kaikkivaltias Jumala, kun israelilaiset ovat hylänneet sinun liittosi. He ovat hajottaneet alttarisi ja tappaneet profeettasi, niin että vain minä olen jäänyt jäljelle. Nyt he etsivät minua riistääkseen minultakin hengen.” (1. Kun. 19:14) Jumala sanoi hänelle, että oli vielä 7000 israelilaista, jotka eivät olleet polvistuneet Baalin edessä, ja kehotti Eliaa lähtemään takaisin, voitelemaan Hasaelin Syyrian kuninkaaksi ja Jehun Israelin kuninkaaksi ja valitsemaan Elisan (14.6.) seuraajakseen profeetan tehtävässä. Kun Elia löysi Elisan kyntämästä, hän heitti viittansa tämän päälle tehden hänet siten seuraajakseen.

Kuningas Ahab jatkoi huonoa elämäänsä ja surmautti jisreeliläisen Nabotin saadakseen itselleen tämän viinitarhan. Jumalan käskystä Elia meni Ahabin luo ja ilmoitti, että Ahab ja hänen vaimonsa Isebel surmattaisiin. Ahab pukeutui säkkikankaaseen, paastosi ja katui tekojaan. Silloin Herra lupasi, ettei toisi onnettomuutta vielä hänen päivinään vaan vasta hänen poikansa hallitusaikana. Kun Ahab oli kaatunut taistelussa, hänen pojastaan Ahasjasta tuli kuningas, mutta hän kuoli pian onnettomuudessa. Israelin kuninkaaksi tuli Ahasjan veli Joram, jolta Jehu anasti vallan. Jehu surmautti Isebelin, ja koirat söivät ruumiin ennen kuin se ehdittiin haudata.

Kun Elia oli palvellut profeettana viisitoista vuotta täyttäen Jumalan hänelle antaman tehtävän, hän alkoi valmistautua jättämään tämän maailman. Hän lähti yhdessä oppilaansa Elisan kanssa Gilgalista Beteliin ja sieltä Jerikoon. Jordanin rannalla Elia kietoi viittansa kokoon ja löi sillä vettä, jolloin vesi jakautui kahtia ja he pääsivät kuivin jaloin joen toiselle puolelle. Elisa pyysi saada esikoisen osuuden Elian hengen voimasta. Elia vastasi, että jos Elisa näkisi, miten hänet otetaan hänen luotaan, hän saisi toivomansa. Tuliset vaunut erottivat heidät toisistaan, ja Elia nousi vaunuissa taivaaseen. Elisa otti viitan, joka oli pudonnut Elian harteilta, löi sillä vettä Elian tavoin ja ylitti Jordanin kuivaa maata pitkin. Profeetanoppilaat, jotka näkivät sen, huusivat: ”Elian henki on siirtynyt Elisaan.” Elian kohottaminen taivaaseen ruumiissaan oli ennuskuva Kristuksen taivaaseen nousemisesta ja hänen viittansa laskeutuminen kuvasi Pyhän Hengen laskeutumista helluntaina.

Suurena profeettana, joka saavutti täydellisyyden huipun, Elia katsottiin arvolliseksi näkemään lihaksitulleen Jumalan kasvoista kasvoihin, kun hän Mooseksen ja kolmen apostolin kanssa todisti Kristuksen kirkastumista. (Matt. 17) Opetuslapset kysyivät Kristukselta heidän laskeutuessaan Taborinvuorelta, tulisiko Elia ennen kuolleiden ylösnousemusta. Kristus vastasi: ”Elia on jo tullut. Ihmiset vain eivät tunteneet häntä, vaan tekivät hänelle mitä tahtoivat.” Tällä Hän viittasi pyhään Johannes Edelläkävijään, joka oli lähetetty valmistamaan Hänen tuloaan Elian hengessä ja voimassa. Niin kuin Johannes oli Jumalan Pojan ensimmäisen tulemisen edelläkävijä, Elia on Hänen toisen ja kunniakkaan tulemisensa edelläkävijä.

Pyhä Elia oli syntyisin Arabiasta ja kilvoitteli munkkina Egyptissä Nitrian autiomaassa niiden veristen tapahtumien aikana, jotka johtivat Aleksandrian patriarkka Proterioksen (28.2.) marttyyrikuolemaan. Kun Egyptin luostarit alkoivat jäädä monofysiittisinä pidettyjen koptilaisten piispojen alaisuuteen, Elia siirtyi Palestiinaan Pyhän Euthymioksen lavraan ja vetäytyi kymmenen vuoden kuluttua Jerikon lähelle erakkomajaan, josta myöhemmin tuli Pyhän Elian luostari.

Pyhän Euthymios Suuren (20.1.) hautajaisissa Elia tapasi uudelleen Martyrioksen, jonka kanssa hän oli kilvoitellut askeesissa ollessaan Egyptissä, missä patriarkka Anastasios oli liittänyt heidät patriarkaatin papiston joukkoon. Martyrioksesta oli tullut Anastasioksen seuraaja Salustoksen lyhyen piispakauden jälkeen, ja Eliasta tuli Jerusalemin patriarkka vuonna 494. Ensi töikseen hän perusti patriarkan talon viereen ”Intomielisten (Spoudaioi) luostarin”, jonka kilvoittelijoiden kuuliaisuustehtävänä oli erityisesti liturgian toimittaminen Pyhän haudan kirkossa eli kreikkalaisittain Ylösnousemuksen (Anastasis) kirkossa.

Eliaa yhdisti syvä hengellinen ystävyys Sabbas Pyhitetyn (5.12.) kanssa. Elia vihki Sabbaksen lavran kirkon ja tuki Sabbasta, kun joukko munkkeja kapinoi häntä vastaan. Hän joutui allekirjoittamaan keisari Zenonin Henotikonin eli yhdistymisjulistuksen, jolla yritettiin sovitella yhteen monofysitismiä ja Khalkedonin tunnustuksen mukaista ortodoksisuutta, mutta joka aiheutti vain lisää hämmennystä. Allekirjoittamisestaan huolimatta patriarkka Elia piti tiukasti kiinni Khalkedonin synodin päätöksistä ja vastusti rohkeasti kaikenlaista painostusta keisari Anastasioksen hallituskaudella.

Vuonna 512 patriarkka Elia kutsui koolle kirkolliskokouksen ja osoitti keisarille pitkän uskontunnustuksen, mutta keskusteluja häiritsi, että erinäisten juonittelujen seurauksena syntyi epäselvyyttä siitä, mikä asiakirja oli aito ja mikä väärennys. Elia lähetti jo hyvin iäkkään Sabbas Pyhitetyn yhdessä muutamien munkkien kanssa Konstantinopoliin pyytämään, että hallitsija saisi aikaan rauhan kirkossa. Sabbas teki keisari Anastasiokseen niin myönteisen vaikutuksen, että tämä kuunteli hyväntahtoisesti hänen perustelujaan ja lakkasi joksikin aikaa painostamasta Jerusalemin patriarkkaa. Monofysiittinen Severos oli vihitty Antiokian patriarkaksi sen jälkeen, kun pyhä Flavianos II oli syösty vallasta ja karkotettu Arabian Petraan, mutta Elia kieltäytyi jyrkästi tunnustamasta Severosta ja jäi lähes ainoaksi Khalkedonin kirkolliskokouksen tunnustuksen puolustajaksi idässä. Lopulta keisari Anastasios antoi vuonna 516 Palestiinan kuvernöörille määräyksen erottaa patriarkka Elia virastaan ja karkottaa hänet Punaisenmeren rannalle Eilatiin.

Kaksi vuotta myöhemmin, kun Elia oli vielä maanpaossa, Sabbas Pyhittäjä ja muita arvostettuja munkkeja tuli tapaamaan häntä. Elia tuli myöhässä aterialle ja ilmoitti, että keisari Anastasios oli juuri kuollut Konstantinopolissa ja että hän itsekin astuisi pian Jumalan tuomioistuimen eteen. Kymmenen päivää myöhemmin 20.7.518 hän nukkui pois rauhassa 88 vuoden iässä. Joidenkin lähteiden mukaan samana päivänä kuoli myös Antiokian patriarkka Flavianos II, joka oli samanmielinen ortodoksisuuden puolesta taistelija.

Pyhä marttyyri Salome oli kotoisin Georgian Kartlista ja kilvoitteli 1200-luvulla Jerusalemissa georgialaisessa nunnaluostarissa. Persialaiset muslimit pidättivät hänet, koska hän todisti rohkeasti Kristuksesta. Ensin hän pelästyi vainoojien uhkauksia ja kääntyi islamiin, mutta jonkin ajan kuluttua hän katui erehdystään ja tunnusti julkisesti Kristuksen Jumalan Pojaksi ja maailman Vapahtajaksi. Kun persialaiset saivat tietää sen, he kiduttivat häntä julmasti ja lopulta mestasivat hänet Pyhän ristin luostarissa ja heittivät hänen ruumiinsa tuleen. Joidenkin lähteiden mukaan pyhä Salome Jerusalemilainen kärsi marttyyrikuoleman sen jälkeen, kun pyhittäjämarttyyri Luukas Jerusalemilainen oli mestattu 27.6.1273.

Pyhittäjä Avraami oli yksi Sergei Radonežilaisen (25.9.) ensimmäisistä oppilaista. Hän oli iältään Sergeitä vanhempi, mutta toimitti nöyrästi kaikki saamansa tehtävät ja tuli lopulta otolliseksi saamaan pappeuden armon. Kilvoiteltuaan useita vuosia yhteis- elämäluostarissa hän pyysi vuonna 1350 pyhittäjä Sergeiltä siunauksen vetäytyä yksinäisyyteen Galitšin seudulle.

Tšuhlomajärvelle saavuttuaan Avraami kiitti Jumalaa ja pyysi suojelusta Jumalanäidiltä. Laulettuaan akatistoksen Jumalanäidille hän näki ihmeellisen valon ja löysi mäen päältä puusta Hellyyden Jumalanäidin ikonin.

Jonkin ajan kuluttua Avraami ajatteli siirtyä kauemmas erämaahan. Öinen ääni kehotti häntä kuitenkin jäämään aloilleen. Kun hän teki yrityksen siirtyä viereiselle mäelle, jossa oli makeavetinen lähde, ikoni palasi selittämättömästi alkuperäiselle paikalle. Siitä Avraami ymmärsi, että hänen tuli jäädä kilvoittelemaan sinne. Galitšin ruhtinas Dimitri Feodorovitš antoi hänelle lahjoituksen luostarin rakentamiseksi.

Avraami ohjasi viisaasti veljestöään ja julisti kristinuskoa ympäristön suomensukuisille heimoille. Kun Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen luostari oli kasvanut ja vakiintunut, Avraami luovutti sen johdon oppilaalleen Porfirille ja vetäytyi itse autioon paikkaan noin 30 kilometrin päähän. Siellä hän antautui harjoittamaan sisäistä Jeesuksen rukousta. Hänen ympärilleen kerääntyi uusia oppilaita, joita varten hän perusti uuden luostarin Jumalansynnyttäjän vyön pyhäinjäännökseksi asettamisen kunniaksi. Tämän jälkeen Avraami hiljaisuutta etsien perusti vielä kaksi uutta Jumalansynnyttäjän luostaria, ensimmäisen Vigajoelle, jonne hän jätti johtajaksi oppilaansa Pafnutin, ja toisen noin 20 kilometrin päähän.

Perustettuaan Galitšin seudulle neljä Jumalansynnyttäjälle omistettua luostaria ja vaikutettuaan suuresti kristinuskon juurtumiseen alueelle pyhittäjä Avraami tunsi loppunsa lähestyvän. Hän luovutti viimeisen luostarinsa johdon oppilaalleen Innokentille ja vetäytyi vielä kerran yksinäisyyteen vähän matkan päähän luostarista. Hän ennusti kuolemansa puoli vuotta etukäteen ja alkoi valmistautua iäisyysmatkalle osallistumalla joka päivä pyhään ehtoolliseen. Heinäkuun 20. päivänä 1375 hän antoi sielunsa rauhassa Herralle.

Pyhä Ilia Tšavtšavadze Georgialainen syntyi vuonna 1837 hurskaaseen perheeseen Qvarelin kylässä Itä-Georgiassa. Hänen äitinsä opetti hänet lukemaan ja kirjoittamaan, rukoilemaan ja rakastamaan totuutta. Lapsuudestaan asti Ilia tunnettiin hurskaudestaan. Hän tunsi halua mennä luostariin, mutta antautui sitten innokkaasti opintoihin ensin Tbilisissä ja sitten Venäjällä Pietarin yliopistossa, jossa hän etsi ja tutki georgialaisia tekstejä. Hän ei kuitenkaan suorittanut tutkintoa vaan jätti opinnot kesken ja palasi Georgiaan.

Ilian sydämenasiana oli Georgian kansallinen ja kirkollinen historia sekä georgian kielen aseman kehittäminen. Hänestä tuli ihailtu runoilija, kirjailija ja kirjallisuusmies, jota arvostettiin kulttuuripiireissä. Samalla hän kuitenkin pysyi nöyränä ja hurskaana kristittynä, joka puolusti innokkaasti ortodoksisen kirkon ja ortodoksien traditioita. ”Me georgialaiset olemme perineet esi-isiltämme kolme jumalallista lahjaa: maamme, kielemme ja uskomme: jos me emme pidä huolta näistä lahjoista, mitä ansiota meillä ihmisinä on?” Ilia tapasi sanoa.

Kirjoituksissaan, tutkielmissaan ja saarnoissaan Ilia oli georgialaisten hengellinen isä ja opettaja. Pitäen oman elämänsä esikuvina pyhien elämää ja tekoja hän muistutti pappien esikuvaa, hyvää paimenta, joka on aina valmiina antamaan elämänsä lampaidensa hyväksi. Ilia katsoi, että hurskaus ja pyyteetön rakkaus ihmisiä ja omaa maata kohtaan oli olennaista ihmiselämässä, ja kirjoituksissaan hän osasi innostaa lukijoita samanlaiseen kristilliseen rakkauteen omaa maataan ja kulttuuriaan kohtaan. Kaikissa toimissaan hän osoitti oikeudenmukaisuutta ja rohkaisi ihmisiä hengelliseen kasvuun. Kun hänestä tuli hallituksen jäsen, hän ajoi kuolemanrangaistuksen lakkauttamista, Georgian itsenäisyyttä ja kirkon autokefalian palauttamista. Viimeksi mainittu toi hänelle monia vihollisia, elettiinhän Georgiassa tuolloin Venäjän vallan aikaa.

Elokuun 30. päivänä 1907, kun Ilia oli matkalla Saguramon kylään, hänet murhattiin raakalaismaisesti, ja siten hän saavutti teoksissaan ylistämiensä marttyyrien kunnian. Sosiaalidemokraattien militanttiryhmään kuuluneet murhaajat saivat hirttotuomion, mutta pyhän marttyyri Ilian leski Olga puhui heidän puolestaan nimittäen heitä ”harhaan joutuneiksi veljiksi” ja totesi, että myös hänen miehensä olisi puhunut murhaajiensa puolesta.
Pyhä Ilia oli eläessään laatinut profeetallisen runon nimeltä ”Rukous”, jossa hän ensin toivoi sielulleen lepoa taivaassa ja sydämeensä palavaa rakkautta Jumalaan, minkä jälkeen hän anoi anteeksiantoa vihollisilleen: ”Vaikka he viiltäisivät sydämeni auki, armahda heitä Herra, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.”

Äiti Maria (Jelizaveta Skobtsova, os. Pilenko) syntyi yläluokan perheeseen Riiassa vuonna 1891. Hän vietti lapsuutensa kesät perheen maatilalla Mustanmeren rannalla ja talvet Pietarissa, missä hän osoitti jo varhain mieltymystä runouteen ja suurta kiinnostusta tätinsä salongissa käytyihin keskusteluihin. Isänsä kuoleman jälkeen teini-ikäinen Jelizaveta menetti uskonsa ja suuntautui vallankumouksellisiin aatteisiin. Hän opiskeli loistavin arvosanoin pääkaupungin Pietarin parhaissa kouluissa ja osallistui lukemattomiin yöllisiin keskustelutilaisuuksiin kirjallisuussalongeissa, joissa älymystö paransi maailmaa.

Yhdeksäntoistavuotiaana Jelizaveta solmi avioliiton bolševikki Dimitri Kuzmin-Karajevin kanssa, jonka puhujanlahjat olivat hurmanneet hänet. Liitto päättyi eroon kolmen vuoden kuluttua. Sen loppupuolella Jelizavetalla oli lapsuudenmaisemissaan Mustanmeren rannalla lyhyt suhde, josta syntyi tytär Gajana. Ensimmäisenä naisena Venäjällä hän alkoi kuunnella teologian oppikursseja Pietarin hengellisessä akatemiassa.

Vallankumouksen mustien pilvien noustessa Jelizaveta liittyi vuonna 1917 sosiaalivallankumoukselliseen puolueeseen, johon hän liitti idealistisia odotuksia. Samoihin aikoihin hän löysi uudelleen uskon Kristukseen, joskin hänen kristillisyyteensä sekoittui Venäjän kansaa koskevia messiaanisia ajatuksia. Pian hän kuitenkin joutui myöntämään, että kaikki poliittiset utopiset pyrkimykset olivat tyhjiä ja ainoastaan valmistivat tietä bolševikeille. Vuonna 1918 hän pakeni lokakuun vallankumousta seurannutta terroria perheensä maatilalle Anapaan Mustallemerelle. Siellä hänet valittiin kaupungin pormestariksi. Hän lahjoitti maatilan käytettäväksi kouluna. Sisällissodan aikana Jelizavetaa vastaan hyökättiin molemmilta puolilta. Hän joutui valkoisten vangiksi ja sotaoikeuden eteen. Hän kuitenkin puolusti itseään taitavasti ja pääsi vapaaksi. Pian tämän jälkeen hän solmi avio- liiton lakimiehensä ystävän kasakkaupseeri Daniel Skobtsovin kanssa.

Valkoarmeijan vetäytyessä Mustaltamereltä Skobtsovin pariskunta pakeni ensin Georgiaan, jossa Jelizaveta synnytti pojan Georgin (kutsumanimeltään Jura). Georgiasta he siirtyivät Konstantinopoliin ja sitten Serbiaan, jossa syntyi tytär Anastasia (1922). Epävarmat toimeentulomahdollisuudet saivat heidät tekemään päätöksen muuttaa Pariisiin, jossa monet venäläiset emigrantit yrittivät sopeutua uuteen elämään monien vaikeuksien keskellä. Daniel sai työtä taksinkuljettajana ja Jelizaveta valmisti paperinukkeja ja -kukkia.

Talvella 1925 perheen kuopus Anastasia kuoli aivokalvontulehdukseen. Menetys paljasti Jelizavetalle, miten turhaa olemassaolo oli sellaisena kuin hän oli sen siihen asti ymmärtänyt. Hän päätti ryhtyä ”äidiksi kaikille” ja lähteä kulkemaan lähimmäisenrakkauden tietä, jota ilman ”kaikki on kauheaa ja tylsää”. Ensimmäisen maailmansodan alkamisesta (1914) lähtien hän ryhtyi elämään askeettisesti ja rukoili kiihkeästi yrittäen pakottaa Kristuksen ilmaisemaan hänelle itsensä. Mutta vasta Pariisissa tyttärensä kuoleman jälkeen ja toisesta miehestään erottuaan Jelizaveta löysi kirkon uudelleen. Hän alkoi toimia Venäläisessä kristillisessä opiskelijaliikkeessä, joka oli perustettu vaalimaan Venäjän hengellistä perintöä emigranttinuorten parissa ja ”kirkollistamaan” elämää joka suhteessa. Jelizaveta piti mielellään puheita kokouksissa ja opintopiireissä. Hänestä tuli järjestön sihteeri, ja hän otti päämääräkseen käydä tapaamassa hajallaan eri puolilla Ranskaa asuvia venäläisiä.

Jelizaveta tunsi, että hänen kutsumuksensa oli elää köyhien ja omaisuutensa menettäneiden rinnalla. Hän huomasi, että emigranttien keskuudessa vallitsi suunnaton taloudellinen ja hengellinen ahdinko. Yrittäen olla ”kaikkea kaikille” (1. Kor. 9:22) hänestä tuli epätoivoisten uskottu, tukija ja toivonantaja. Jelizaveta kirjoitti ja teki työtä itseään säästämättä voidakseen antaa tarvitseville niin aineellista kuin hengellistä apua. Kiertävä elämä ei kuitenkaan tyydyttänyt häntä, ja hän ymmärsi, että hänen apunsa oli aina osittaista ja epätäydellistä. Hän suri, ettei hänen sydämensä kyennyt antamaan suojaa koko maailmalle.

Tuntiessaan kutsumuksekseen itsensä täydellisen uhraamisen toisten pelastuksen tähden Jelizaveta uskoutui hengelliselle isälleen Sergei Bulgakoville (1871−1944) ja metropoliitta Jevlogille (Evlogy, Georgievsky, 1868−1946), jotka rohkaisivat häntä hänen aikees- saan vihkiytyä nunnaksi. Metropoliitta ryhtyi välittäjäksi saadakseen aikeelle Jelizavetan entisen miehen suostumuksen, minkä jälkeen Jelizaveta vihittiin nunnaksi Pyhän Sergein teologisen instituutin kirkossa maaliskuun 7. päivänä 1932. Hänen nimekseen tuli Maria pyhän Maria Egyptiläisen mukaan.
Metropoliitta toivoi aluksi, että uusi nunna kykenisi perustamaan perinteisen ortodoksisen luostarin, mutta joutui pian luopumaan ajatuksesta. Ollessaan kerran matkalla äiti Marian kanssa hän osoitti laajalla kädenliikkeellä ympärillä olevia peltoja ja sanoi: ”Tämä on sinun luostarisi, äiti Maria!”

Kesällä Maria teki lyhyen matkan Latvian ja Viron luostareihin, minkä jälkeen hän palasi Pariisiin vakuuttuneena siitä, että hänet oli kutsuttu toimimaan kaikkein hädänalaisimpien parissa, ”luostari- elämään kaupungissa, ihmissielun erämaassa”. Hän avasi turvakodin perheettömille naisille Villa de Saxe -kadulle Pariisin 7. kaupungin- osassa, mutta talo kävi pian ahtaaksi. Kahden vuoden kuluttua Maria siirsi turvakodin Lourmel-kadulle 15. kaupunginosaan. Outo luostari, jossa vallitsi evankeliumin mukainen boheemielämä, toivotti kaikki tervetulleeksi: työttömät, sopeutumattomat, epäonniset, kiertolaiset, rikolliset, prostituutioon ajautuneet tytöt ja naiset sekä nälkäänäkevät taiteilijat. Kaikki saivat talosta paitsi ruoan ja yösijan myös kuuntelijan sekä aina myötätuntoa ja lähimmäisenrakkautta.

Joka päivä aamun koittaessa äiti Maria meni kömpelöissä linttaan painuneissa kengissään keskustorille Les Halles’iin ostamaan kasviksia ruokkiakseen suojattinsa mahdollisimman halvalla. Iltaisin hän kiersi turvakodin papin kanssa kahviloissa tuodakseen toivonsäteen niille, jotka yrittivät hukuttaa yksinäisyytensä ja epätoivonsa ryyppäämiseen. Väsymyksestä ja kylmästä piittaamatta hän vietti kokonaisia päiviä syömättä ja nukkumatta. Hänellä ei ollut muuta ohjelmaa kuin voittaa pahan ylivalta rakkaudella ja ylenmääräisellä hyvyydellä. Jokaiselle kohtaamalleen ihmiselle hän välitti uskonsa siihen, että vuoretkin ovat siirrettävissä. Hän nousi vastustamaan kaikkea hengellistä mukavuutta ja ritualistista hurskautta tähdentäen sen sijaan ”inhimillisen kanssakäymisen mystiikkaa”. ”Kristillisyys joko on tulta tai sitä ei ole”, hän tapasi sanoa.

Lourmel-kadun talosta kehkeytyi myös kulttuurikeskus, jossa venäläisen emigraation loistavimmat edustajat kuten isä Sergei Bulgakov ja filosofi Nikolai Berdjajev pitivät puheita ja seminaareja ortodoksisesta teologiasta ja hengellisyydestä. Vuonna 1935 äiti Maria perusti Ortodoksinen aktio -nimisen hyväntekeväisyysjärjestön ja samannimisen lehden sekä avasi hoitokodin emigrantteja varten. Näille hankkeille hän sai kansainvälistä rahoitusta.

Äiti Maria oli aina jossakin toimessa. Vapaina hetkinä hän maalasi ikoneita ja kirjoi jumalanpalveluspukuja. Sodan aikana hän valmisti lähes viisi metriä pitkän seinävaatteen, joka kertoo profeetta Daavidin tarinan.

Toisen maailmansodan alettua äiti Maria perusti verstaan, jossa valmistettiin huopia armeijalle. Lourmel-kadun talon ruokasali muutettiin yleiseksi ruokalaksi. Natsien miehitettyä Pariisin vuonna 1940 alkoivat Venäjän juutalaisten pidätykset. Juutalaiseksi epäilty saattoi välttää vankeuden, jos pystyi todistamaan olevansa kristitty. Muutamat juutalaiset keskusteltuaan Lourmel-keskuksen papin isä Dimitri Klepininin kanssa päättivät ottaa vastaan kasteen. Muille isä Dimitri hyväntahtoisesti antoi kastetodistuksen ilman kastetta.

Vuonna 1942 miehittäjät vaativat, että kaikkien juutalaisten tuli ommella päällysvaatteisiinsa keltainen daavidintähti. Kesäkuun 16. päivän vastaisena yönä noin 13 000 juutalaista pidätettiin ratsiassa ja koottiin kuin karjalauma Velodrome d’Hiverin urheilustadionille. Äiti Maria onnistui pääsemään sisään stadionille, jossa hän auttoi sairaita ja tuki epätoivoisia. Hän onnistui myös pelastamaan neljä lasta, jotka hän piilotti pois kuljetettaviin roskalaatikoihin.

Venäjän juutalainen Elias Fondaminski oli nuorena mukana sosiaalivallankumouksellisessa liikkeessä. Hän emigroitui kymmeneksi vuodeksi Pariisiin, jossa hän alkoi hitaasti lähentyä kristinuskoa. Helmikuun vallankumouksen jälkeen 1917 hän palasi Venäjälle ja osallistui politiikkaan, mutta lokakuun vallankumous ajoi hänet toistamiseen maanpakoon. Vaimoltaan perimänsä omaisuuden turvin hänestä tuli yksi venäläisen emigraation tärkeimmistä hyväntekijöistä lännessä. Elias hylkäsi entiset vallankumoukselliset ihanteensa ja vakuuttui siitä, että vain kristillinen elämännäkemys pystyisi myötävaikuttamaan Venäjän jälleenrakentumiseen kommunismin jälkeen. Hän osoitti väsymätöntä intoa valaakseen uutta rohkeutta venäläiseen emigranttinuorisoon ja älymystöön. Hän osallistui ahkerasti jumalanpalveluksiin Lourmel-kadun kirkossa, mutta tunsi lojaalisuutta juutalaista taustaansa kohtaan ja piti itseään ansiottomana ottamaan vastaan kasteen. Ranskan miehityksen jälkeen hän ei paennut Yhdysvaltoihin, vaan palasi Pariisiin täysin tietoisena vaarasta, johon hän juutalaisena antautui.

Elias pidätettiin monien muiden venäläisten emigranttien tavoin, kun Saksa oli hyökännyt Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941. Monet pidätetyistä vapautettiin nopeasti, mutta Elias juutalaisena jätettiin Compiègnen keskitysleirille. Siellä keskitysleirin kirkossa hänet kastettiin. Pian sen jälkeen hän joutui sairaalaan vatsahaavan takia. Ystävät äiti Maria mukaan lukien laativat suunnitelman, jonka turvin Elias pääsisi pakenemaan Ranskan vapaan osan kautta Yhdysvaltoihin. Elias kuitenkin torjui ajatuksen. Venäläisen uskonnonfilosofin Georgi Fedotovin (k. 1951) kertoman mukaan Elias halusi viimeisinä päivinään elää kristittyjen kanssa ja kuolla juutalaisten kanssa. Elokuussa 1942 hänet siirrettiin Auschwitzin keskitysleirille, jossa hän kuoli 19.11.1942.

Juutalaiset perheet tungeksivat Lourmelin keskukseen odottaessaan pääsyä seuraavaan piilopaikkaan ja pakoreittiä vapaalle vyöhykkeelle. Keskuksen toiminta kuitenkin ilmiannettiin ja helmikuussa 1943 saksalaiset pidättivät äiti Marian 20-vuotiaan pojan Georgin. Myös isä Dimitri pidätettiin. Häntä kuulusteltiin neljä tuntia Gestapon päämajassa. Kun kuulusteleva upseeri tarjosi isä Dimitrille vapautta, jos hän lopettaisi juutalaisten avustamisen, hän näytti kaularistiään kysyen: ”Entä tämä juutalainen? Tunnetteko te Hänet?” Vastaukseksi upseeri iski isä Dimitriä kasvoihin niin kovaa, että tämä kaatui lattialle. Sama upseeri totesi, että isä Dimitri oli langettanut itselleen tuomion.

Isä Dimitri ja Georgi olivat jonkin aikaa Compiègnen keskitysleirissä verrattain vapaissa oloissa ja toimittivat päivittäin liturgian eräässä sellissä. Isä Dimitri oli pannut merkille Georgin palavan hurskauden ja valmisti häntä pappisvihkimykseen. Joulukuun 16. päivänä heidät siirrettiin yllättäen Buchenwaldin keskitysleiriin ja sieltä edelleen Doran leiriin. Georgi sai akuutin äkämätautitartunnan ja hänet todennäköisesti teloitettiin työhön kykenemättömien joukossa.

Isä Dimitri puolestaan sairastui keuhkokuumeeseen. Hänet sijoitettiin ylikansoitettuun sairastupaan, jossa sairaat makasivat lattialla jätöstensä päällä tukahduttavassa löyhkässä. Helmikuun 9. päivänä 1944 isä Dimitrin tehdessä kuolemaa eräs venäläinen vanki, joka oli värväytynyt vanginvartijaksi säilyttääkseen henkensä, tunnisti hänet papiksi, jota muutamat vangit olivat kyselleet. Hän kumartui isä Dimitrin puoleen. Nähdessään myötätuntoiset kasvot isä Dimitri pyysi, että vartija siunaisi hänet ristinmerkillä. Mitään ajattelematta mies teki, mitä häneltä pyydettiin, jolloin isä Dimitri henkäisi viimeisen kerran. Vuosien kuluttua tuo mies tunnusti synkkänä ja ahdistu- neena, että hänen mielessään kummitteli, miten hän omalla monien pampunlyöntien tahraamalla kädellään teki ristinmerkin kuolevan miehen ylle.

Äiti Maria pidätettiin helmikuussa 1943, kun hän oli mennyt pyytämään poikansa vapauttamista. Hän oli muutaman kuukauden keskitysleirinä toimivassa Romainvillen linnakkeessa, josta hänet siirrettiin Ravensbrückin keskitysleirille noin 90 kilometriä Berliinistä pohjoiseen. Epäinhimillisissä oloissa keskitysleirin krematorioitten levittäessä kaikkialle kaameaa savuaan hän säteili ympärilleen Kristuksen rakkauden valoa, myötätuntoa ja toivoa. Ruumiinrakenteeltaan vahvana ja uhrautuvan elämän karaisemana hän kesti leirielämää muita vankeja paremmin, mutta sairastui lopulta punatautiin. Kun hänet siirrettiin viereiseen leiriin, jossa ruoka-annokset olivat niin pienet, että kuolema tuli nopeasti, hän palasi sieltäkin hengissä, mutta voimattomana.

Liittoutuneiden joukkojen edetessä kuolemantuomioita pantiin toimeen mielettömällä vauhdilla. Eräänä päivänä maaliskuussa 1945 kaksisataakuusikymmentä vankia valittiin kaasukammioon vietäväksi. Muutamien silminnäkijöiden mukaan äiti Maria otti erään naisen paikan antaakseen tälle tilaisuuden selvitä hengissä. Toisten mukaan loppuun uupunut ja vuoteenoma äiti Maria siirrettiin toiselle tuhoamisleirille. On hyvin mahdollista, että molemmat silminnäkijäkuvaukset pitävät paikkansa, sillä vankien nimenhuutoja ja kuolemaan tuomittavien erotteluja pidettiin päivittäin. Joka tapauksessa äiti Maria kuoli kaasukammiossa maaliskuun 31. päivänä 1945 ja hänen ruumiinsa heitettiin krematorioon poltettavaksi. Niin toteutui hänen lapsuutensa ennakkoaavistus, jonka hän oli monesti toistanut runoissaan ja piirustuksissaan: hän kuolisi tulessa.

Konstantinopolin patriarkaatti kanonisoi äiti Marian, tämän pojan Georgin, isä Dimitrin ja Elias Fondaminskin vuonna 2004.

Pyhä Makrina oli vanhin lapsi perheessä, johon kuuluivat myös aikansa suurimmat kirkkoisät Basileios Suuri ja Gregorios Nyssalainen. Kaikkiaan lapsia oli kymmenen. Merkittävä henkilö perheessä oli isoäiti Makrina Vanhempi, joka oli ehtinyt elää sitä aikaa, jolloin kristittyjä vielä vainottiin Rooman valtakunnassa. Hän oli pyhän Gregorios Ihmeidentekijän (17.11.) hengellinen lapsi ja oli joutunut uskonsa tähden piilottelemaan Pontoksen metsissä ”suuren vainon” aikana.

Nuoremman Makrinan syntyessä vuonna 327 salaperäinen hahmo ilmestyi kolme kertaa hänen äidilleen ja sanoi, että lapselle tulee antaa nimeksi Tekla ensimmäisen naismarttyyrin mukaan. Pyhä Tekla (24.9.) on paitsi marttyyri myös kaikkien kristittyjen neitseiden esikuva. Äiti piti kuitenkin näyn salassa ja tytär sai nimen Makrina isänsä äidin mukaan.

Nuoremman Makrinan äiti toimi myös hänen opettajanaan. Perhe oli varakas ja kuului yläluokkaan. Äiti ei kuitenkaan opettanut tyttärelleen maailman turhuuksia. Opetusmateriaalina oli Raamattu, josta äiti etsi tyttären ikään sopivia tekstejä. Niitä olivat erityisesti Viisauden kirja ja Sananlaskujen kirja. Daavidin psalmit kulkivat Makrinan mukana aamusta alkaen, mitä ikinä hän tekikin.

Kun Makrina oli 12-vuotias, hänen kauneutensa ei enää pysynyt kätkössä. Isä kihlasi hänet hyvästä perheestä olevalle nuorelle miehelle, joka oli juuri lopettanut opintonsa. Tämä lupasi odottaa, kunnes Makrina tulee naimaikään. Kävi kuitenkin niin, että nuorukainen kuoli ennen heidän avioliittoaan. Tämä antoi Makrinalle mahdollisuuden toteuttaa salaisen haaveensa elää neitseellistä elämää Jumalaa etsien. Monia kosijoita oli tarjolla, mutta Makrina piti itseään leskenä, vaikkei koskaan ollut antautunut avioelämään. Ylösnousemuksen toivossa hän ajatteli, että hänen sulhasensa oli vain lähtenyt matkalle.

Makrina eli yhdessä äitinsä Emmelian kanssa ja oli kaikissa tehtävissä tämän apuna – myös niissä, jotka tuolloin kuuluivat orjille.¹ Hän myös auttoi äitiään sisarustensa kasvatuksessa. Isänsä kuoleman jälkeen Makrina otti huolehtiakseen laajat maatilat, joita perhe omisti Kappadokiassa ja Armeniassa.²

Makrina taivutti äitinsä luopumaan katoavaisista ja keskittymään katoamattomaan. Yhdessä he viettivät askeettista elämää. Makrina oli kaikille heille suojelija, opettaja ja hyveiden esimerkki. Emmelia jakoi omaisuutensa lastensa kesken ja muutti heidän Annisassa sijaitsevan kotinsa luostariksi.

Naisluostariin liittyi aatelisperheiden leskeksi jääneitä naisia, ja sen lähistölle perustettiin myös miesluostari. Sitä johti Makrinan nuorin veli Petros, tuleva Sebasteian piispa. Makrina sai myös Basileoksen, joka oli päättänyt opintonsa Ateenassa loistavin arvosanoin, kieltäytymään arvostetusta puhetaiturin urasta ja sen sijaan antautumaan evankeliseen elämään. Makrinan veljistä myös pyhä Naukratios (8.6.) vetäytyi erakkolaan, jonka pyhä Basileios otti myöhemmin haltuunsa Irisjoen toisella puolen. Siellä hän kalasti ja metsästi tuoden ruokaa heille kaikille.

Vapaina kaikista ruumiillisista siteistä ja tämän maailman huolista Makrina ja hänen toverinsa elivät maallisen ja enkelimäisen elämän välimailla. Heidän keskuudessaan ei ollut suuttumusta, kateutta, vihaa tai ylimielisyyttä eikä muuta vastaavaa. Pidättyvyys oli heille mieluista, heidän kunniansa oli olla tuntemattomia kaikille, ja heidän omaisuutensa oli siinä, etteivät he omistaneet mitään. He saivat toimeentulonsa kättensä töistä, mutta olivat vapaita huolehtimisesta, sillä heidän varsinainen työnsä oli jumalallisten totuuksien mietiskely, lakkaamaton rukous ja keskeytymätön veisuu. Heille ei ollut väliä, oliko kyseessä yö tai päivä. Yöllä he harrastivat valon töitä ja päivällä he jäljittelivät yön rauhaa, koska he pyrkivät olemaan irrallaan maallisista huolista.

Pyhän Makrinan askeesin jalostama ruumis oli kuin se olisi jo ylösnoussut. Hän vuodatti kyyneleitä kuin sadevettä, ja kaikki hänen aistinsa olivat keskittyneet Jumalan asioihin. Niinpä hän liikkui kevyesti taivaallisten voimien korkeuksissa. Kristuksen todellisen filosofian omaksuminen ristiinnaulitsemalla kaikki lihan pelkuruus salli hänen kasvaa lakkaamatta hyveessä suoraa tietä kohti täydellisyyden huippua.

Eräänä päivänä Makrinan rintaan ilmestyi syöpäkasvain. Äitinsä Emmelian pyynnöistä huolimatta hän ei suostunut turvautumaan lääkäriin. Hänestä ruumiinosansa paljastaminen miehen silmille olisi ollut epämiellyttävämpää kuin itse sairaus. Hän vietti yön rukoillen kirkossa ja voiteli haavan maahan pudonneilla kyynelillään. Aamulla Makrina pyysi äidiltään, että tämä tekisi ristinmerkin hänen rintansa yli. Kasvain katosi ja jäljelle jäi vain pieni arpi.

Kun Makrinan veli Naukratios kuoli metsästysonnettomuudessa, Makrina oli äidilleen ja muulle perheelle esimerkki itsehillinnästä ja uskosta iankaikkiseen elämään. Makrina osoitti aina suurta sielunvoimaa erilaisissa murheissa, joita yhteisöstä ei puuttunut. Kun pyhä Basileios, ortodoksisuuden valo, nukkui kuolonuneen vuonna 379, Makrina murehti enemmän siitä kirkolle seurannutta menetystä kuin omaansa.

Kun nälänhätä kohtasi Kappadokiaa vuonna 368, Annisan yhteisöstä tuli todellinen hyväntekeväisyyden kehto, lohtu ja pakopaikka koko seudulle. Pyhän Makrinan rukousten ansiosta vilja, jota jaettiin kaikille tarvitseville, moninkertaistui ihmeellisesti.

Pian veljensä Basileioksen kuoleman jälkeen Gregorios Nyssalainen sai kuulla, että hänen sisarensa oli vakavasti sairas. 19 vuoden tauon jälkeen hän meni tapaamaan tätä. Hän löysi sisarensa vuoteenomana ja kuumeen kourissa. Tämän mieli leijaili kuitenkin vapaana tutkiskellen taivaallisia siunauksia. Suremisen sijaan pyhät sisarukset käyttivät jokaisen hetken puhuakseen ihmisluonnosta, luomakunnan merkityksestä, sielusta ja ruumiin ylösnousemuksesta. Aina viimeiseen hengenvetoonsa asti pyhä Makrina ei lakannut puhumasta näkymättömän Sulhasensa rakkaudesta, jonka luo hän oli innokkaasti kiirehtimässä. Mikään ei voinut enää olla häntä pidättämässä. Pitkän rukouksensa lopussa pyhä Makrina lausui viimeisinä sanoinaan: ”Sinulla, Herra, on täällä maan päällä voima antaa anteeksi synnit. Anna anteeksi minunkin syntini, että voisin hengähtää, ja vapauduttuani tästä ruumiista saisin tulla Sinun luoksesi moitteettomana, niin että sielu puhtaana kuin suitsutussavu kohoaisin Sinun kasvojesi eteen.”

Tämän sanottuaan pyhä Makrina teki ristinmerkin silmiensä, suunsa ja sydämensä yli. Hän kuunteli hiljaa ehtoopalveluksen, ja sen jälkeen syvän huokauksen myötä sekä hänen rukouksensa että myös elämänsä erkanivat maan päältä samaan aikaan.

Pyhän Makrinan hautajaiset toimitti hänen veljensä pyhä Gregorios Nyssalainen, ja läsnä oli valtava määrä ihmisiä. Makrinan hengellinen kauneus loisti säteilevän kirkkaasti hänen morsiuspukuun puetusta ruumiistaan. Hänet kannettiin Iboraan kirkkoveisujen säestyksellä, aivan kuten marttyyrien juhlapäivien saatoissa. Siellä hänet haudattiin Neljänkymmenen marttyyrin kirkkoon samaan hautaan vanhempiensa kanssa. Kirkon oli rakennuttanut heidän äitinsä Emmelia, joka oli hankkinut kirkkoon Sebasteian marttyyrien reliikkejä.