Kristofor oli pyhittäjä Longinin (10.2.) ensimmäisiä oppilaita Korjažemkajoella Pohjois-Venäjällä 1530-luvulla. Hän oli tehnyt vakaan päätöksen omistautua palvelemaan Jumalaa. Kun kilvoittelijoilla oli alkuvuosina pulaa välttämättömistä asioista, Longin rohkaisi Kristoforia vakuuttaen, että murheiden ja puutteen kestäminen tekee kilvoittelijasta Jumalan rakastaman. Kuolemansa edellä Longin kehotti kilvoitustiensä alussa olevaa Kristoforia pysymään luostarissa kuuliaisena sen igumenille aivan kuin Longinille itselleen.

Kristofor kilvoitteli kuuliaisuudessa vielä kymmenen vuotta. Sitä mukaa kun hän täydellistyi luostarielämän hyveissä, hänen kaipuunsa yksinäisyyteen kasvoi. Lopulta hän vetäytyi Pienen Korjažemkajoen varrelle noin 20 kilometrin päähän luostarista. Mukanaan hänellä oli siunaukseksi saamansa Jumalanäidin ikoni. Vuoden 1555 tienoilla hänen ympärilleen syntyi Jumalansynnyttäjän luostari, jonne puhkesi parantava lähde. Tsaari Iivana Julman käskystä Kristofor kävi Moskovassa viemässä lähteen vettä sairastavalle tsaaritar Anastasialle. Palkkioksi hän sai suuren rahasumman luostaria varten. Luostarin kasvaessa pyhittäjä Kristofor vetäytyi vuonna 1572 salaa tuntemattomaan paikkaan, jossa hän antoi henkensä Herralle.

Loistelias marttyyri Kristiina vaikutti Foinikian Tyroksessa keisari Septimius Severuksen hallitusaikana (193‒211). Hän on historiallinen hahmo, vaikkakin hänen elämäkertansa on myöhempien vuosisatojen legendanomaista kerrontaa. Kertomuksen mukaan Kristiina oli vaikutusvaltaisen pakanallisen kenraalin Urbanuksen tytär. Isä oli mustasukkainen tyttären kauneudesta ja sulki hänet korkeaan torniin. Siellä Kristiinalla oli lukuisia palvelijoita ja hän saattoi nauttia kaikenlaisesta ylellisyydestä. Isä sijoitti torniin myös lukuisia kauniisti koristeltuja epäjumalien patsaita, joita tytär sai palvella.

Vaikka Kristiina pysyi eristettynä ja vailla ulkonaisia kontakteja, Jumalan armo vieraili hänen luonaan ja valaisi hänen ajatuksensa. Näin hän oppi tuntemaan totuuden. Jo pelkästään terveellä järjellä hän ymmärsi, että elottomat patsaat, jotka ovat ihmiskätten tekoja, eivät voi olla jumalia. Katsellessaan ikkunasta taivaan kauneutta hän tuli siihen tulokseen, että sen harmoninen kauneus saattoi olla vain yhden ja ainoan äärettömän viisaan Luojan kätten työtä. Jumala lähetti hänen luokseen enkelinsä, joka opetti hänelle vielä selkeämmin Jumalan ja luodun maailman salaisuuksia.

Kun vanhemmat tulivat tapaamaan Kristiinaa ja pyysivät tätä kumartamaan epäjumalia, hän kieltäytyi. Hän pyysi vain valkeaa viittaa, jotta voisi se yllään uhrata hengellisiä uhreja yhdelle Jumalalle kolmessa Persoonassa. Urbanus ei ymmärtänyt, mistä Kristiina puhui, ja teetätti hänelle viitan. Kristiina alkoi rukoilla ja enkeli tuli tervehtimään häntä niin kuin Kristuksen morsianta. Ennen poistumistaan enkeli merkitsi hänet Kristuksen sinetillä. Seuraavana yönä Kristiina otti kirveen ja löi säpäleiksi kaikki tornissa olleet epäjumalien patsaat. Niistä kertyneen kullan ja hopean hän antoi jaettavaksi köyhille.

Kun Urbanus seuraavana aamuna näki, mitä oli tapahtunut, hän määräsi raivostuneena Kristiinan palvelijat mestattaviksi ja tyttärensä ruoskittavaksi. Kaksitoista sotilasta löi nuorta tyttöä, kunnes he väsyivät, mutta Kristiina pysyi vankkumattomana tunnustuksessaan. Isä antoi käskyn heittää hänet kahleissa vankilaan ja palasi sitten kotiinsa. Kristiinan äiti meni vankilaan ja yritti taivutella tytärtään, että tämä pelastaisi henkensä. Kristiina ei kuitenkaan suostunut. Kidutukset jatkuivat seuraavanakin päivänä. Vankilassa kolme enkeliä tuli hänen luokseen, toi hänelle ruokaa ja paransi hänen haavansa. Yöllä kidutuksia taas jatkettiin, mutta enkelit tulivat jälleen avuksi. He irrottivat Kristiinan kaulasta ison kiven, jonka hänen isänsä oli käskenyt antaa hänelle hänen hukuttamisekseen.

Myöhemmin yöllä Kristus itse ilmestyi Kristiinalle valoisassa pilvessä tuhansien ihanasti laulavien enkeleitten kanssa. Herra kastoi hänet omakätisesti meressä, niin kuin hän oli toivonut. Sen jälkeen Kristus luovutti hänet arkkienkeli Mikaelin hoiviin, joka palautti hänet takaisin vanhempiensa kotiin.

Nähtyään, että tytär oli selviytynyt kaikista tappoyrityksistä, Urbanus antoi käskyn, että hänet oli mestattava seuraavana päivänä. Mutta kävikin niin, että yöllä hänen itsensä oli aika antaa kurja sielunsa Jumalan tuomittavaksi. Urbanuksen tilalle tuli uusi viranomainen nimeltä Dion. Kuultuaan tapahtumista tämä kutsutti pyhän Kristiinan luokseen ja luovutti tämän ruoskittavaksi.

Kristiina pysyi horjumattomana. Dion määräsi hänen hiuksensa ajeltaviksi ja hänet itsensä kävelemään alastomana pitkin kaupungin katuja, jollei hän muuttaisi mieltään.

Myös Dion kuoli pian, ja hänen sijalleen maaherraksi tuli Julianus. Tämä sulki pyhän Kristiinan tulikuumaan uuniin. Sieltä käsin Kristiinan kuultiin laulavan viiden päivän ajan ylistyshymnejä yhdessä enkelien kanssa. Sen jälkeen maaherra käski heittää hänet kuiluun, joka oli täynnä villieläimiä ja myrkyllisiä matelijoita. Ne eivät kuitenkaan vahingoittaneet häntä. Käärmeetkin vain pyyhkivät hikeä hänen otsaltaan. Julianus oli käärmeitä julmempi, sillä hän määräsi Kristiinan rinnat leikattaviksi pois. Lopuksi kaksi sotilasta työnsi pistimensä hänen sydämeensä. Näin Kristiinasta tuli Kristuksen morsian.

Pyhittäjä Hilarion oli Khakhulin luostarin johtaja Lounais-Georgiassa 1000-luvun alkupuolella. Hänet tunnettiin sekä hyveistään että teologisesta oppineisuudestaan. Hän kirjoitti opetuspuheita ja käänsi kirkkoisien tekstejä kreikasta georgiaksi. Hilarion oli pyhittäjä Giorgi Georgialaisen (27.6.) hengellinen isä ja antoi hänelle siunauksen ryhtyä luostarikilvoitukseen. Myöhemmin pyhittäjä Hilarion asettui Tvalin (Tulašvilin) luostariin Antiokian lähelle, missä hän nukkui pois rauhassa vuoden 1041 tienoilla.

Venäjän valistajalla pyhällä Vladimirilla (15.7.) oli kaksitoista poikaa, joista Boris ja Gleb, kristillisiltä nimiltään Roman ja David, olivat nuorimmat. Heidän äitinsä oli Vladimirin kristitty vaimo, bysanttilainen prinsessa Anna. Boris ja Gleb saivat puhtaasti kristillisen kasvatuksen ilman pakanauskontojen vaikutusta, toisin kuin Vladimirin vanhemmat pojat. Nuoruudestaan asti he erottuivat veljesten joukossa lempeydellään ja hurskaudellaan. Isältään he saivat hallittavaksi Rostovin ja Muromin ruhtinaskunnat. Vanhempi veli Svjatopolk kadehti veljeksiä. Vladimirin kuoltua hän päätti raivata heidät tieltään.

Boris sai kuulla isänsä kuolemasta paluumatkalla sotaretkeltä petšenegejä¹vastaan. Kiovaa lähestyessään hän aavisti Svjatopolkin hautovan pahoja ajatuksia. Hänen sotajoukkonsa kehotti häntä valtaamaan Kiovan Svjatopolkilta, mutta Boris ei halunnut taistella vanhempaa veljeään vastaan, vaan halusi kunnioittaa häntä kuin isäänsä.

Svjatopolk sen sijaan lähetti joukon miehiään surmaamaan Boriksen. He tavoittivat hänet Altajoella. Borista oli varoitettu Svjatopolkin aikeista. Hän antoi toimittaa teltassaan ehtoopalveluksen, ja heräsi varhain aamulla laulamaan aamupalveluksen psalmeja. Svjatopolkin lähettämät murhaajat eivät tohtineet häiritä rukousta. Vasta palveluksen päätyttyä he hyökkäsivät Boriksen telttaan ja lävistivät keihäällä hänen ruumiinsa. Boriksen uskollinen palvelija unkarilainen Georgi yritti suojella isäntäänsä ja sai itse surmansa. Haavoittunut Boris pyysi murhaajilta armoa saadakseen vielä rukoilla ennen kuolemaansa. Hän kiitti Jumalaa, että oli saanut kärsiä pyhien marttyyrien tavoin. Lopuksi hän kääntyi murhaajiensa puoleen sanoen: ”Veljet, saattakaa nyt loppuun teille annettu tehtävä. Rauha veljelleni ja teille.”

Svjatopolkin miehet kietoivat henkitoreissaan olevan Boriksen telttakankaaseen ja nostivat kärryihin viedäkseen hänet Svjatopolkin luo. Svjatopolk lähetti kuitenkin käskyn surmata Boris lävistämällä hänen sydämensä keihäällä. Näin pyhä marttyyri antoi henkensä Jumalalle vuonna 1015. Hänen ruumiinsa vietiin salaa Vyšgorodiin ja haudattiin Pyhän Basileioksen kirkon luo.

Svjatopolk ei tyytynyt Boriksen murhaan, vaan päätti surmata myös nuorimman veljensä Glebin. Hän lähetti tälle sanan tulla Kiovaan. Matkalla Gleb sai tiedon Boriksen murhasta. Veneessään pienellä joella lähellä Smolenskia hän itki isänsä ja veljensä kuolemaa. Silloin Svjatopolkin lähettämät miehet soutivat hänen veneensä viereen. Gleb pyysi hyökkääjiä säästämään hänen henkensä ihmetellen, mitä pahaa hän oli tehnyt, mutta huomattuaan, ettei armoa ollut odotettavissa, hän voitti kuolemanpelkonsa ja rukoili Jumalaa ottamaan hänen sielunsa vastaan. Murhaajat käskivät Glebin kokkia leikkaamaan hänen kurkkunsa auki. Kokki teurasti isäntänsä kuin viattoman lampaan. Tämä tapahtui syyskuun 5. päivänä. Näin Gleb pääsi näkemään rakkaan veljensä, ja he molemmat saivat seppeleet, joita olivat toivoneet. Murhaajat kätkivät Glebin ruumiin kahden pölkyn väliin ja palasivat Kiovaan tekemään Svjatopolkille tiliä tapahtumista.

Jaroslav hyökkäsi tämän jälkeen Svjatopolkia vastaan ja voitti hänet lopullisesti vuonna 1019 Altajoella käydyssä taistelussa, lähellä paikkaa jossa pyhä Boris oli surmattu. Svjatopolk menetti sittemmin järkensä ja sai lisänimen ”Kurja”. Hänen veljensä Jaroslav Viisas otti Kiovan hallintaansa.

Smolenskissa muutamat paikalliset asukkaat näkivät valon loistavan Glebin haudan yllä. Kuultuaan tästä ruhtinas Jaroslav siirrätti Glebin ruumiin Vyšgorodiin Pyhän Basileioksen kirkon luo Boriksen haudan viereen. Siellä marttyyriveljesten haudalla tapahtui ihmeitä. Jaroslav rakennutti Vyšgorodiin kirkon, johon marttyyrien reliikit sijoitettiin, ja heidän muistoaan alettiin viettää Boriksen kuolinpäivänä 24. heinäkuuta. Vuonna 1072 Boriksen ja Glebin pyhäinjäännökset siirrettiin uuteen kirkkoon. Tämän tapahtuman johdosta pyhien kunnioitus levisi koko Venäjän kirkkoon ja heidän juhlaansa määrättiin vietettäväksi vuosittain myös toukokuun 2. päivänä.

Pyhät Boris ja Gleb on kanonisoitu pyhinä kärsijöinä eli kärsimyksenkantajina, mikä tarkoittaa, että he eivät kärsineet marttyyrikuolemaa Kristuksen tähden vainottuina, vaan uskonveljiensä surmaamina.

Pyhittäjä Polikarp vihittiin munkiksi Kiovan luolaluostarissa 1100-luvulla.¹Nimensä mukaisesti hän kasvatti paljon hengellisiä hedelmiä. Igumeni Akindinoksen kuoleman jälkeen veljestö valitsi hänet yksimielisesti uudeksi igumeniksi. Hyveidentäyteinen Polikarp vaali pyhittäjä Feodosilta periytyviä luostarisääntöjä ja käytäntöjä. Taitavasti ja väsymättä hän ohjasi veljiä pelastukseen. Myös monet maallikot hakeutuivat hänen hengelliseen ohjaukseensa. Muutamat ylimysmiehet päättivät jättää maailman saadakseen elää luostarissa hänen alaisuudessaan.

Kiovan suuriruhtinas Rostislav (1158−1167) otti tavakseen kutsua Polikarpin ja kaksitoista munkkia lounaalle aina suuren paaston lauantaina ja sunnuntaina saadakseen kuulla heidän opetuksiaan. Lisäksi ruhtinas osallistui joka viikko pyhään ehtoolliseen katumuskyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan. Hän jopa pyysi Polikarpia ottamaan hänet munkiksi luostariin, mutta tämä vastasi hänelle: ”Hyvä ruhtinas, Jumala käskee sinun elää oikeamielisesti, tuomita oikein ja pitää valasi.”

Pyhä Polikarp saavutti korkean iän ja antoi henkensä Herralle vuonna 1182. Hänen kuolemansa jälkeen luolaluostarin veljestö ei saanut valituksi uutta igumenia, sillä kaikki hengelliset vanhukset pitivät parempana elää täydellisessä kuuliaisuudessa ja omistaa aikansa Jumalan mietiskelylle ja rukoukselle kuin johtaa toisia ja hajottaa mielensä moniin huoliin ja käytännön töihin. Viimein veljet kokoontuivat kirkkoon rukoilemaan Jumalaa ja pyytämään, että pyhä Polikarp osoittaisi, kenet heidän tulee valita igumenikseen. Rukouksen jälkeen munkit alkoivat kuin yhdestä suusta puhua: ”Menkäämme Kiovaan siunatun pappi Vasilin luo. Tulkoon hänestä meille igumeni ja luostarin johtaja.” Niin he tekivät. Pappi Vasili lankesi maahan heidän eteensä ja tunnusti, että oli sydämessään rohjennut ajatella munkiksi vihkiytymistä, ja nyt häntä pyydettiin igumeniksi. Lopulta hän myöntyi veljestön pyyntöön ja seurasi heitä luostariin.

Pyhä Teofilos syntyi vuoden 1617 tienoilla. 18-vuotiaana hän työskenteli merimiehenä. Kun hänen laivansa saapui Khioksen satamaan, hänellä oli jotakin erimielisyyttä kapteeninsa kanssa. Heidän riitelyään sattui kuulemaan eräs turkkilainen perämies. Tilaisuuden näin avauduttua mies ehdotti Teofilokselle, että tämä siirtyisi heidän laivaansa. Kun nuori kristitty kieltäytyi, turkkilainen meni syyttämään häntä paikallisen tuomarin eteen, että hän oli ilman lupaa käyttänyt turkkilaisten päähinettä, jonka käyttö oli sallittu ainoastaan muslimeille. Teofilos yritti vastustaa kaikkea painostusta, mutta siitä huolimatta turkkilaiset onnistuivat väkisin ympärileikkaamaan hänet. Heidän suunnitelmissaan oli lähettää hänet Konstantinopoliin lahjaksi sulttaanille.

Kun ilta tuli, Teofiloksen ryöstäjät menivät moskeijaan. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja pakeni. Hän oli piilossa kolme vuorokautta, ja hänen kapteeninsa antoi hänelle syötävää. Sitten hän meni joksikin aikaa Samokselle. Mutta kun hän palasi Khiokselle, muslimit tunnistivat hänet heti. He veivät hänet tuomarin eteen ja syyttivät häntä islamin uskosta luopumisesta. Teofilos itsekin huusi: ”Minä olen kristitty ja kristittynä tahdon myös kuolla!” Hänet heitettiin pimeään tyrmään ja kolmantena päivänä hänet vietiin uudelleen tuomarin eteen. Heti hän alkoi huutaa herjauksia islamia vastaan. Häntä alettiin lyödä ja kolmannen tutkinnon jälkeen hänelle julistettiin kuolemantuomio polttamalla.

Pyhä marttyyri juoksi iloissaan teloituspaikalle aivan kuin olisi mennyt kuninkaalliseen hääjuhlaan. Hänellä oli itsellään mukana risukimppuja rovion sytyttämiseksi. Kun hän sitten saapui Pyhän Georgioksen luostarin lähelle, siellä odottaneet turkkilaiset sytyttivät rovion aikailematta. Teofilos nousi oma-aloitteisesti sen päälle. Kiitosvirsiä laulaen hän antoi sielunsa Jumalan käsiin kesäkuun 24. päivänä vuonna 1635.

Pyhä lapsukainen, skeemamunkki Bogolep oli aatelisten vanhempien Jakov ja Katariina Umakovin poika. Hän syntyi vuonna 1660 ja sai kasteessa nimen Boris. Perhe muutti Moskovasta Astrahanin alueelle Tšernyj Jar -nimiseen kaupunkiin. Siellä pieni Boris sairastui ruttoon. Sitten hänen kasvoihinsa ilmestyi suomuinen ihottuma.
Pojan sairastaessa taloon poikkesi vaeltava munkki, jonka asu teki häneen vaikutuksen. Hän pyysi vanhemmiltaan, että hänelle ommeltaisiin samanlainen puku. ”Saatte nähdä, että kun minut vihitään munkiksi ja saan enkelielämän asun, paranen heti”, hän sanoi vanhemmilleen. Vanhemmat antoivat suostumuksensa ja Boris vihittiin suuren skeeman munkiksi nimellä Bogolep. Nimi on käännös kreikan nimestä Teoprepios, joka tarkoittaa Jumalalle soveliasta. Seuraavana päivänä skeemamunkki Bogolep oli täysin terve. Mutta kolmantena päivänä hän sairastui kuumetautiin ja siirtyi taivaan asuntoihin vain seitsemän vuoden ikäisenä. Hänen haudalleen rakennettiin tsasouna ja siellä tapahtui paljon ihmeitä. Kauppias Savva Tatarinov kirjoitti pyhän Bogolepin elämäkerran vuonna 1732.

Pyhä Athanasios oli kotoisin Nikaian maakunnan Kioksesta. Hän oli vaikutusvaltainen, varakas ja tunnettu mies, ja hänellä oli vaimo ja lapsia. Hän oli hyvin armelias ja eli Kristuksen käskyjen mukaisesti. Vuonna 1670 turkkilaiset määräsivät alueen kristityille ylimääräisen veron, joka oli heille ylivoimainen. Athanasios käytti vaikutusvaltaansa saadakseen myös alueen turkkilaiset auttamaan kristittyjä veronmaksussa. Turkkilaiset säikähtivät, että hän todella onnistuu suunnitelmassaan.

Athanasioksen turkkilaiset maanmiehet ottivat hänet kiinni ja veivät Konstantinopoliin visiirin eteen. Siellä he syyttivät häntä väittämällä, että hän oli luvannut kääntyä islamiin. Tähän Athanasios vastasi: ”Älköön ikinä tapahtuko, oi Valtias Kristus, että kieltäisin uskoni.” Tämän jälkeen hänet heitettiin vankilaan. Siellä häntä kidutettiin julmimmilla mahdollisilla tavoilla 60 vuorokautta. Sen jälkeen häneltä kysyttiin uudelleen, onko hän valmis kääntymään muslimiksi. Hän vastasi vain: ”Kristittynä olen syntynyt, kristittynä tahdon myös kuolla.”
Tämän jälkeen Athanasios annettiin maaherran käsiin ja vietiin Parmak Kapin alueelle, missä hänen päänsä katkaistiin. Näin hän sai marttyyrikruunun ja tuli otolliseksi pääsemään taivaan valtakuntaan.

Pyhästä profeetta Hesekielistä on kerrottu Vanhan testamentin Hesekielin kirjassa. Hän oli pappi Busin poika ja itsekin pappi. Kun hän oli 25-vuotias, Nebukadnessar valtasi Jerusalemin (597 eKr.) ja myös Hesekiel joutui pakkosiirtolaisuuteen Babyloniin yhdessä Juudan kuningas Jojakinin, hänen hoviväkensä ja muiden arvohenkilöiden – yhteensä kymmenen tuhannen hengen – ja temppelin kallisarvoisten aarteiden kanssa. Hesekiel asettui asumaan Tel- Abibiin¹ Kebarjoen varrelle ja otti vaimon, ja hänen talostaan tuli kokoontumispaikka pakkosiirtolaisuudessa eläville juutalaisille, jotka tulivat sinne kuulemaan Jumalan sanaa.

Viidentenä pakkosiirtolaisuuden vuonna, kun Hesekiel oli Kebarjoen varrella, taivaat aukenivat ja hän näki ihmeellisessä näyssä Jumalan kirkkauden vaunuissa, joissa oli neljä olentoa. Kullakin oli neljä siipeä ja neljät kasvot – leijonan, kotkan, härän ja ihmisen kasvot. Kirkon ymmärryksessä kasvot ovat Kristuksen ominaisuuksia, joita kukin neljästä evankeliumista erityisesti edustaa. Siksi niistä myöhemmin tuli neljän evankelistan symbolit.² Samassa näyssä olentojen kaksi siipeä oli ylhäällä levällään, ja kahdella ne peittivät vartalonsa. Ne liikkuivat neljään suuntaan koskaan kääntymättä sinne, minne henki niitä johti, ja niiden siipien ääni oli kuin suurten vesien pauhu. Jokaisen olennon vieressä oli pyörä, joka liikkui olennon mukana.

Olentojen välissä näkyi liekkejä ja salamoita. Niiden yläpuolella oli kristallia muistuttava levy ja sen yläpuolella safiirimainen valtaistuin, jolla istui joku ihmisen kaltainen. Sellainen oli näöltään Herran kirkkaus. Hesekiel heittäytyi maahan kasvoilleen ja kuuli Jumalan äänen, joka käski hänen nousta ylös ja lähteä kapinoivien israelilaisten pariin. Häntä kohden ojentui käsi pidellen kirjakääröä, joka oli kirjoitettu täyteen valituksia ja huokauksia, huutoa ja tuskaa. Hänen käskettiin syödä kirjakäärö, ja hänen suussaan Jumalan sana maistui makealta kuin hunaja. Henki nosti Hesekielin seisomaan, ja hän kuuli takaansa valtavan jylinän, kun Herran kirkkaus kohosi paikaltaan ja olentojen siivet kohisivat ja pyörät jylisivät.

Palattuaan siirtolaisten joukkoon Hesekiel oli seitsemän päivää kykenemätön liikkumaan tai puhumaan. Sitten hänelle tuli Herran sana: ”Ihminen, minä olen pannut sinut Israelin kansalle vartijaksi. Kun kuulet suustani sanan, sinun tulee varoittaa heitä minusta.” (Hes. 3:17) Hesekiel sai vastuun israelilaisten elämästä ja kuolemasta, ja niin hän piti herkeämättä vahtia kaksikymmentäkaksi vuotta Jumalaa kohti pyrkivän sielunsa vartiotornista. Hän oli heille merkkinä ja saarnasi niin sanoillaan kuin vertauskuvallisilla teoillaan Jerusalemin täydellistä tuhoa rangaistuksena sen asukkaiden synneistä, ja kun katastrofi oli ohi, hänestä tuli heidän lohduttajansa, joka julisti heille anteeksiantoa.

Saatuaan uuden näyn Jumalan kirkkaudesta profeetta mykistyi ja sulkeutui taloonsa. Hän piirsi savitiileen Jerusalemin muurit ja kuvasi kaupungin saartoa. Jumala käski hänen asettua paastoamaan vasemmalle kyljelleen 390 päiväksi kantamaan Israelin syntejä ja sitten oikealle kyljelleen 40 päiväksi Juudan syntien tähden. Siirtolaisuus Egyptissä oli kestänyt 430 vuotta. Näin Hesekiel ennusti Jerusalemin piirityksen ja Babylonin pakkosiirtolaisuuden. Hän leikkasi tukkansa ja partansa ja poltti kolmasosan hiuksista ja partakarvoista, leikkeli kolmasosan palasiksi ja hajotti kolmannen osan tuulen vietäväksi ennustuksena siitä, että vain vähäinen jäännös pelastuisi tuholta. Profeetta toisteli: ”Näin sanoo Herra Jumala: Onnettomuuksien onnettomuus! Se on tullut, loppu on tullut. Sinä kohtaat loppusi, se on nyt tullut.” (Hes. 7:5–6) Jumala tekisi tilin kansansa kaikista synneistä ja iljetyksistä, ja ihmiset etsisivät turhaan turvaa.

Kuudentena pakkosiirtolaisuuden vuonna (592 eKr.) Hesekiel näki ihmisen kaltaisen hahmon ja Herran kirkkauden. Henki vei hänet näyssä Jerusalemiin temppelin esipihan portille, minne juutalaiset olivat Manassen aikana pystyttäneet epäjumalanpatsaan ja missä harjoitettiin iljettäviä menoja. Jumalan kirkkaus kohosi kerubien yltä, ja Herra lähetti pellavapukuisen miehen kulkemaan Jerusalemin halki ja tekemään merkin kaikkien niiden otsaan, jotka huokailivat ja valittivat kaupungissa tehtävien iljettävyyksien tähden. Toisten miesten käskettiin tappaa kaikki, joilla ei ollut merkkiä otsassaan, ketään muuta säästämättä.

Hesekiel kertoi pakkosiirtolaisille kaiken, mitä oli nähnyt. Sitten hän sai käskyn pakata tavaransa ja murtaa reiän muuriin päästäkseen lähtemään yöllä kaupungista. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän sen teki, hän sanoi, että hän siten ennusti Jerusalemin asukkaiden joutumisen pakkosiirtolaisuuteen ja Juudan kuninkaan Sidkian vangitsemisen, mikä sitten tapahtuikin täsmälleen niin kuin hän oli sanonut. Herra ilmoitti hänelle, että Jerusalemin asukkaat söisivät ruokansa vavisten ja joisivat juotavansa kauhun vallassa ja heidän maansa hävitettäisiin perin pohjin, jotta he tulisivat tietämään, että Hän on Herra.

Puhuttuaan vääriä profeettoja vastaan Hesekiel muistutti Jumalan rakkaudesta Israelia kohtaan, jonka Hän oli ottanut puolisokseen Siinain vuorella mutta joka oli antautunut epäjumalanpalvelukseen. Kerran Herra kokoaisi vieraat kansat yhteen paljastamaan Israelin alastomuuden ja tekisi ikuisen liiton oman kansansa kanssa, joka on puhdistunut kokemissaan koetuksissa. Profeetta siis julisti Uuden testamentin opetusta enteillen, että tulevassa sovituksessa kenenkään ei tarvitsisi vastata isiensä synneistä, niin kuin juutalaisessa laissa opetettiin, vaan jokainen tuomitaan omien tekojensa mukaan. Jos jumalaton katuu syntejään, palaa Jumalan luo ja saa Häneltä uuden sydämen ja uuden hengen, hän elää eikä kuole. ”Näin sanoo Herra Jumala: Niin totta kuin elän, en minä tahdo, että jumalaton kuolee vaan että hän kääntyy teiltään ja saa elää.” (Hes. 33:11)

Kaikkien syntien ja uskottomuuksien jälkeen Jumala ei kuitenkaan syössyt vihaansa kansan päälle eikä tuhonnut sitä vaan lupasi, että pakkosiirtolaisuuden opettavaisen koettelemuksen jälkeen Hän toisi kansansa vieraiden kansojen keskeltä ja hallitsisi heitä väkevällä kädellä. Hän toisi Israelin lapset isiensä maahan palvelemaan Häntä pyhällä vuorella katumuksen kyynelin. Ennen tätä sovintoa olisi kuitenkin välttämätöntä, että tuho tulisi, tuomion tuli polttaisi ja Herran terävä miekka erottaisi vanhurskaat jumalattomista.

Vuotta ennen Jerusalemin valloitusta Jumala julisti, että veren tahrima kaupunki koeteltaisiin tulessa. Tämän jälkeen Hesekiel menetti äkisti vaimonsa, silmiensä ilon, mutta Herra kielsi häntä suremasta. Seuraavana päivänä hän ilmoitti ihmisille, että samalla tavalla he menettäisivät sen, mikä heille oli kalleinta, ja onnettomuus kohtaisi heitä niin väkivaltaisesti, ettei heillä olisi edes aikaa sen valittamiseen.

Jonkin aikaa Jerusalemin tuhoamisen (587) jälkeen eräs kaupungista paennut mies saapui Tel-Abibiin ja kertoi, että kaupunki oli kukistunut. Profeetta moitti pakolaisten väärää varmuutta ja ennusti, ettei onnettomuus vielä päättyisi vaan koko maa autioituisi. Hän nuhteli ankarasti Israelin kaitsijoita – kuningasta, pappeja ja kansanjohtajia – jotka itse laidunsivat omissa rikoksissaan ja ahneudessaan sen sijaan, että olisivat paimentaneet kansaa. Hän julisti, että Jumala ottaisi laumansa heiltä, toisi sen takaisin Luvattuun maahan ja ruokkisi sitä Israelin vuorilla. Pakkosiirtolaisuuden jälkeen Israeliin ei palautettaisi monarkiaa, sillä messiaanisella kaudella Jumala hallitsisi kansaansa uuden Daavidin, Hyvän paimenen kautta. ”Minä panen yhden paimenen heitä kaitsemaan, palvelijani Daavidin. Hän kaitsee heitä, hän on oleva heidän paimenensa. Minä, Herra, olen heidän Jumalansa, ja palvelijani Daavid on heidän kaikkien ruhtinas.” (Hes. 34:23–24. Vrt. Joh. 10:11–16: ”Minä olen hyvä paimen.”)

Israel oli tahrannut Jumalan nimen ollessaan tekemisissä pakanakansojen kanssa, mutta Herra säästäisi heidät nimensä tähden ja palauttaisi heidät pakkosiirtolaisuudesta puhdistaen heidät kaikesta saastasta. ”Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen.” (Hes. 36:26) Hän antaisi Pyhän Henkensä, jotta he tekisivät Hänen tahtonsa ja ottaisivat varteen Hänen käskynsä, ja palautettu kansa lisääntyisi kuin lammaslauma.

Kun Hesekiel suri uutista, henki vei hänet laaksoon, joka oli täynnä kuivia luita. Jumala käski hänen ennustaa luille ja sanoa niille Hänen nimessään: ”Minä annan teihin hengen, niin että te heräätte eloon.” (Hes. 37:5) Profeetta puhui, jolloin luut liittyivät yhteen, niiden päälle kasvoivat jänteet ja liha ja ne saivat nahan ympärilleen, mutta elämää niissä ei ollut. Herra käski Hesekielin kutsua henkeä, ja kun tämä teki sen, luut heräsivät eloon ja nousivat maasta ja siinä oli luvuton ihmisjoukko. Herra selitti, että luut kuvasivat Israelin kansaa, joka oli ikään kuin kuollut, mutta Hän herättäisi sen henkiin palauttaessaan sen takaisin omaan maahansa. Samalla Hän valmisti sitä uskomaan ruumiin ylösnousemukseen.

Neljätoista vuotta Jerusalemin kukistumisen jälkeen (573) Herra vei profeetta Hesekielin näyssä Israelin maahan ja laski hänet korkealle vuorelle, mistä näkyi uusi, laajennettu Pyhä kaupunki. Profeetalle ilmestyi enkeli, jolla oli kädessään pellavanuora ja mittakeppi, joilla hän mittasi tarkoin kaikki temppelin muurit, portit ja seinät. Temppelin itäportilla Hesekiel sai nähdä Jumalan kirkkauden, kun Hän palasi temppeliin ja sanoi: ”Täällä minä olen asuva Israelin kansan keskellä ikuisesti.” (Hes. 43:7) Hän käski Hesekielin kirjoittaa muistiin kaikki temppelin mitat, jotta Israelin lapset häpeäisivät syntejään ja katuen noudattaisivat nuhteettomasti uutta lakia, ja lisäsi, että itäisen portin tuli pysyä suljettuna ikuisesti. Tässä on nähty Jumalansynnyttäjän, ”taivaan portin”, neitseellisen synnytyksen ennustus, minkä vuoksi tämä profetia luetaan Jumalanäidin juhlien palveluksissa. Hesekielin kirjan viimeiset luvut ovat myös ensimmäinen profetia taivaallisesta Jerusalemista.

On kerrottu, että Hesekiel rankaisi Gadin heimon miehiä, jotka olivat käyttäytyneet jumalattomasti, ja lähetti heidän keskelleen käärmeitä, jotka tappoivat heidän lapsensa ja karjansa. Kun hän ennusti, että he eivät palaisi isiensä maahan ennen kuin olisivat lopettaneet synnilliset tekonsa, miehet eivät sietäneet moitetta vaan kivittivät pyhän profeetta Hesekielin kuoliaaksi, ja hänet haudattiin Seemin ja Arpaksadin hautakammioon Bagdadin lähellä.

Profeetta Hesekielin muistopäivä on 23.7. useimmissa kreikkalaisortodoksisissa lähteissä ja Roomalaisessa martyrologiassa, jota roomalaiskatolinen kirkko seuraa. Slaavilaisissa ortodoksisissa kalentereissa päivä on 21.7.