Kristuksen kyyhkyläiseksi sanottu Oraiozele eli 200-luvulla. Hänen kerrotaan olleen innokas Kristuksen julistaja. Joka päivä suuri joukko pakanoita tuli kuuntelemaan häntä. Monet ottivat kasteen tätä apostolien vertaista nuorta naista kuunneltuaan. Hän noudatti kaikkia Kristuksen käskyjä ja oli kilvoituksissaan esimerkkinä kaikille.

Kaksi nuorta tyttöä, jotka olivat kääntyneet kristityiksi, pyysivät saada jakaa elämänsä hänen kanssaan. He pitivät häntä todellisen hyveen elävänä esimerkkinä ja pyrkivät kilvoittelemaan itsekin hänen esikuvansa mukaisesti. Neidot jatkoivat vapaasti kilvoituselämäänsä aina keisari Deciuksen (249‒251) aikaan saakka, jolloin syttyi raivoisa kristittyjen vaino. Oraiozele kutsuttiin keisarin eteen ja hänen piti selittää, kuinka hän oli luopunut esi-isiensä uskosta julistaakseen ristiinnaulittua Kristusta. Hän sanoi: ”Sinä, keisari, tiedät vain, että Kristus ristiinnaulittiin, mutta kuinka et ole kuullut, että Hän nousi Jumalana ylös kuolleista? Tiedäkin, ettet voi tuhota rakkauttani Kristukseen etkä saada minua kieltämään Jumalaani!”

Seurauksena oli, että Oraiozelea piestiin tuntikausia. Kaikki olivat hämmästyksissään hänen kestävyydestään. Tarinan mukaan paikalle saapunut keisari menetti yhtäkkiä näkönsä, ja Oraiozele, joka tahtoi mahdollisimman nopeasti päästä Kristuksen luokse, käski kertoa keisarille, ettei tämä saisi näköään takaisin, jollei kastelisi silmiään marttyyrin verellä. Keisari määräsi heti Oraiozelen mestattavaksi ja pestessään silmiään hänen veressään sai näkönsä takaisin. Hän ei kuitenkaan antanut kristityille lupaa haudata marttyyria, vaan poltatti hänen ruumiinsa.

Pyhän Oraiozelen kunniaksi omistettiin Konstantinopolissa kirkko, jossa alettiin viettää hänen muistojuhlaansa. Se sijaitsi lähellä Pyhän Anastasian kirkkoa, missä pyhä aikoinaan teki monia ihmeitä ja erityisesti auttoi rukouksillaan lapsettomia naisia saamaan lapsen.

Pyhästä Oraiozelesta on laadittu monenlaisia kertomuksia, ja hänen elämäkertansa sisältävät aineksia eri aikakausilta. Erään kertomuksen mukaan hän oli apostoli Andreaksen kastama ja toisen mukaan hän vietti elämänsä Bosporin salmen rannalla Pyhän arkkienkeli Mikaelin kirkossa, joka on vuosisatoja myöhäisempi.

Pyhä marttyyri Jerusalem oli pyhän neitsytmarttyyri Oraiozelen oppilas. Heitä muistellaan samana päivänä. Jerusalem oli edistynyt hyveissä niin pitkälle, että demoni ei kestänyt hänestä säteilevää Kristuksen voimaa, joka hyödytti monia sieluja, vaan lietsoi pakanat nousemaan häntä vastaan. Nämä raastoivat Jerusalemin ulos sisaryhteisöstään pakottaakseen hänet uhraamaan epäjumalille ja naittaakseen hänet nuorelle, komealle upseerille. Rakkaudesta Kristukseen pyhä neitsytmarttyyri Jerusalem kieltäytyi tästä kaikesta, ja ankarien kidutusten jälkeen hänet lopulta mestattiin vuonna 250.

Nämä kolme pyhää marttyyria olivat pappeja Nikomedeiassa keisari Galerius Maximianuksen vainojen aikana ja säästyivät kuolemalta piilottelemalla eräässä talossa, kun 20 000 kristittyä poltettiin kuoliaiksi vuonna 302.¹ Tämän jälkeen he jatkoivat apostolista työtään.

Kun pyhä Panteleimon (27.7.) pidätettiin ja tuotiin keisarin eteen, tämä kysyi, kuka oli opettanut hänelle kristinuskoa. Panteleimon ei kyennyt valehtelemaan vaan kertoi, että pappi Hermolaos oli ollut hänen opettajansa ja hengellinen isänsä. Sotilaita lähetettiin heti etsimään pappia, ja hänet pidätettiin yhdessä Hermippoksen ja Hermokrateksen kanssa. Oikeuden edessä he tunnustivat Kristuksen ainoaksi oikeaksi Jumalaksi, joka tuli lihaksi meidän pelastuksemme tähden, ja pilkkasivat epäjumalankuvia ja niiden palvontaa.

Silloin maanjäristys ravisti kaupunkia ja keisari sanoi sen olevan jumalien vihan merkki. Pappismarttyyrit vastasivat hänelle: ”Miten kaatuneet patsaat voivat olla jumalia?” Samalla hetkellä tyrannille tultiin ilmoittamaan, että patsaita oli rikkoutunut maanjäristyksessä. Vihasta suunniltaan Maximianus antoi heittää Panteleimonin vankilaan ja määräsi Hermolaoksen ja hänen kumppaniensa välittömän mestauksen. Siten he saivat voittajan kruunun ja pääsivät vähän ennen oppilastaan Panteleimonia taivaallisiin asuntoihin.

Pyhittäjä Mooses oli syntyjään unkarilainen. Yhdessä veljiensä Georgin ja Jefremin (28.1.) kanssa hän tuli 1000-luvun alussa Venäjälle Rostovin nuoren ruhtinas Boriksen (24.7.) palvelukseen. Mooseksen veli Georgi sai surmansa Boriksen murhan yhteydessä (1015). Mooses pakeni Kiovaan ja omistautui rukouselämään. Pian Boriksen ja Glebin surmauttanut Svjatopolk hyökkäsi Puolan kuningas Boleslawin tukemana Kiovaan. Mooses joutui vangiksi. Hänet vietiin Puolaan ja hän virui vankilassa viisi vuotta.

Vankilassa Mooses lupasi vihkiytyä munkiksi ja omistaa loppuelämänsä Jumalalle, jos pääsisi palaamaan Kiovaan. Hänen hurskasta lupaustaan koeteltiin ankaralla kiusauksella. Nuori puolalainen leskeksi jäänyt ylimysnainen mieltyi hänen komeaan ulkonäköönsä ja alkoi vietellä häntä syntiin. Mooses, joka oli nuoresta lähtien säilyttänyt puhtautensa, vastusti naisen kaikkia ehdotuksia. Silloin nainen osti Mooseksen itselleen tuhannella kultarahalla, ympäröi hänet ylellisillä vaatteilla ja juhlaruoilla ja alkoi entistä häpeämättömämmin houkutella häntä haureelliseen yhteyteen. Mooses puolestaan enensi paastoaan ja rukoustaan. Hän käytti ravinnokseen vain kuivaa leipää ja vettä. Tämä sai naisen raivoihinsa. Hän heitätti Mooseksen vankilaan ja päätti antaa hänen kuolla nälkään.

Jumala kuitenkin herätti eräässä palvelijassa säälin Moosesta kohtaan ja hän alkoi tuoda tälle salaa ruokaa. Toiset vartijat neuvoivat Moosesta säälimään nuoruuttaan ja hyväksymään naisen avioliittotarjouksen. Mooses vastasi, että heidän neuvonsa olivat pahempia kuin käärmeen kuiskuttelut Eevalle paratiisissa, sillä hän oli luvannut säilyttää puhtautensa voidakseen huolista vapaana omistautua rakastamaan Herraa. Kun nuo sanat kantautuivat naisen korviin, hän antoi satuloida hevosen, käski Mooseksen nousta sen selkään ja antoi kuljettaa häntä vallassaan olevissa kylissä ja kaupungeissa. Kaikkialla ihmisille kuulutettiin, että Mooses oli hänen miehensä ja heidän herransa. Mutta Mooses nauroi naisen mielettömyydelle ja vakuutti, etteivät tämän maailman katoavat asiat houkutelleet häntä.

Noihin aikoihin Mooses sattui tapaamaan athosvuorelaisen munkin, joka vihki hänet salaa munkiksi. Kun asia tuli naisen tietoon, hän antoi piestä Mooseksen niin, että maa värjäytyi punaiseksi hänen verestään. Kiduttajat neuvoivat häntä suostumaan avioliittoon, muuten häntä odottaisi vielä julmempi pahoinpitely. Mooses vastasi heille: ”En missään nimessä voi luopua munkkiudesta ja rakkaudesta Jumalaan. Ei tuli, ei miekka eivätkä mitkään kidutukset voi pakottaa minua kieltämään munkkivihkimystäni.”

Asia saatettiin kuningas Boleslawin tietoon, joka yritti suostutella Moosesta luopumaan munkin vihkimyksestä ja solmimaan avioliiton. Kun Mooses pysyi järkkymättä vakaumuksessaan, Boleslaw luovutti hänet naiselle sanoen, että tämä saa menetellä Mooseksen suhteen miten haluaa. Nainen yritti vielä kaikin mahdollisin tavoin vietellä Mooseksen. Nähdessään kaikkien yritystensä kilpistyvän hän käski antaa Moosekselle sata ruoskaniskua joka päivä ja lopulta kuohita hänet.

Pian Jumala antoi oikeuden voittaa. Boleslaw sairastui äkisti ja kuoli vuonna 1025. Kansan parissa puhkesi kapina, jonka aikana monet aateliset saivat surmansa. Menehtyneiden joukossa oli myös Moosesta piinannut nainen. Kuusi vuotta kestäneiden koettelemusten jälkeen Mooses pääsi vapaaksi. Hän meni Kiovan luolaluostariin ja eli siellä pyhittäjä Antonin ohjauksessa rukouksen ja paaston täyttämää elämää vielä noin kymmenen vuotta. Hän saavutti hengellisen kypsyyden ja sai Jumalalta armon parantaa lihallisia himoja. Pyhittäjä Mooses nukkui rauhassa kuolonuneen 26. heinäkuuta 1043. Hänet haudattiin pyhittäjä Antonin luoliin. Vuosisatojen ajan hänen rukouksensa ovat vapauttaneet uskovia lihallisista kiusauksista.¹

Pyhä Gerontios oli Athosvuoren vanhimpiin kuuluneen Bouleuterian luostarin igumeni, mutta hänen tarkkaa elin- aikaansa ei tiedetä. Luostari sijaitsi Athoksen niemimaan etelärannalla ja siitä on maininta jo 900-luvulta. Merirosvot hyökkäilivät usein luostarin alueelle ja munkkien oli pakko paeta ”harhailemaan luoliin ja maakuoppiin” (Hepr. 11:38) Athosvuoren jyrkille rinteille. Kun rauha palasi, pyhä Gerontios ei enää asettunut veljestönsä kanssa meren ran- nalle, kuten aikaisemmin, vaan siirsi heidät alueen korkeimmalle paikalle, joka antaisi suojaa uhkaavina aikoina. Munkit rakensivat sinne vaatimattomia majoja ja elivät samankaltaista elämää kuin muinaiset erämaaisät aikoinaan.

Pyhä Gerontios halusi itsekin elää erakkoelämää ja asettui yhden oppilaansa kanssa Pyhän Panteleimonin erakkomajaan. Se sijaitsi kapealla jyrkällä kielekkeellä meren yläpuolella. Hänen oppilaansa valitteli veden saannin vaikeutta ja halusi palata muiden veljien luo. Pyhä kannusti häntä kärsivällisyyteen ja kääntyi Jumalanäidin puoleen. Neitsyt Maria, Athosvuoren suojelijatar, ilmestyi hänelle unessa ja näytti paikan, mistä puhdasta vettä löytyisi.

Kuuliaisuusveli oli tästä kovin iloinen ja alkoi kasvattaa vihanneksia ja käyttää vettä erilaisiin tarkoituksiin. Silloin lähde kuivui heti. Jumalanäiti ilmestyi jälleen Gerontiokselle muistuttaen, että vesi oli tarkoitettu heille ennen muuta juotavaksi. Tarkoitus ei ollut käyttää sitä kaikenlaisiin toimiin, jotka aiheuttaisivat huolta ja vaivaa ja siten irrottaisivat heidät hesykastisesta rukouksellisesta elämästä. Jumalanäiti kehotti heitä kaivamaan syvemmälle, ja lopulta he löysivätkin uuden lähteen, joka osoittautui ehtymättömäksi. Skiitan munkit saavat siitä siunausta ja virkistystä tänäkin päivänä.

Pyhä Gerontios vietti lopun elämänsä hiljaisesti ja rauhallisesti Jumalanäidin suojeluksessa. Elettyään hyvin vanhaksi hän vaipui kuolonuneen Herrassa. Lukuisat munkit, joiden joukossa on ollut kolmetoista pyhää askeettia ja joitakin uusmarttyyreja, seurasivat pyhän Gerontioksen jalanjälkiä Pyhän Annan skiitassa.
Välillä paikka autioitui, mutta 1600-luvun loppupuolella sinne vetäytyi patriarkka Dionysios, joka rakennutti sen yhteyteen kirkon. Vuonna 1686 hän toi sinne pyhän Annan reliikin. Tällöin paikan nimi vaihtui Lavran skiitasta Pyhän Annan skiitaksi. Pyhän Annan skiitta on edelleenkin ankaran ja pyhien isien traditioille uskollisen kilvoituspaikan maineessa.

Pyhä Anna, josta tuli Jumalan armosta Herramme Jeesuksen Kristuksen isoäiti lihassa, oli Leevin heimoa. Annan vanhemmat sisaret Maria ja Sovia solmivat avioliitot Betlehemissä. Maria synnytti Salomen, joka myöhemmin toimi kätilönä Kristuksen syntymässä, ja Sovialle syntyi Elisabet, josta tuli pyhän Johannes Edelläkävijän äiti. Anna solmi avioliiton viisaan Joakimin kanssa Galileassa, ja Jumalan armosta synnytti pitkän hedelmättömyyden jälkeen kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän Marian. Siten Salome, Elisabet ja Maria olivat serkuksia, ja maallisen syntymänsä perusteella Kristus oli Johannes Edelläkävijän pikkuserkku.

Pyhä Anna synnytti Jumalanäidin, josta Jumala teki kaiken inhimillisen pyhyyden huipentuman, ainoan kyllin puhtaan kantamaan sisällään maailman Vapahtajaa. Luovutettuaan kolmivuotiaan Marian temppeliin puhtaana ja virheettömänä uhrina Anna vietti lopun ikäänsä paastoten, rukoillen ja laupeudentöitä tehden odottaen Jumalan lupausten täyttymystä. Hän antoi sielunsa Jumalan käsiin, kun Maria asui temppelissä ja oli yhdentoista vuoden ikäinen.

Seitsemän vuosisataa myöhemmin pyhän Annan reliikit siirrettiin Konstantinopoliin, jonne rakennettiin kirkko hänen kunniakseen hänen ilmestyttyään keisari Justinianos II:n vaimolle. Näistä reliikeistä osa on säilynyt Athoksella Pyhän Annan skiitassa ja Kutlumusionin luostarissa.

Herran esivanhempia, pyhiä vanhurskaita Joakimia ja Annaa, muistellaan kaikkeinpyhimmän Valtiattaremme Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian syntymäjuhlaa seuraavana päivänä 9.9. Pyhän Annan hedelmöittymistä muistellaan erikseen yhdeksän kuukautta ennen tätä eli 9.12.

Pyhä Olympias syntyi Konstantinopolissa joskus vuosien 361‒368 tienoilla ylhäiseen perheeseen. Hänen molemmat vanhempansa kuolivat hänen ollessaan vielä lapsi, ja hänen huoltajakseen tuli hänen sukulaisensa Prokopios, joka oli Konstantinopolin maaherra. Tämä puolestaan luovutti tytön kasvatuksen Teodosialle, joka oli Ikonionin piispan Amfilokhioksen (23.11.) sisar. Olympias luki paljon ja hänestä tuli pyhän Gregorios Teologin, pyhän Gregorios Nyssalaisen ja muiden tunnettujen kirkonmiesten ystävä.

Aikuisiän saavutettuaan Olympiaksesta kehittyi kaunis neito, joka loisti niin ulkonaisella kauneudellaan kuin viisaudellaan ja hartaudellaan. Vuonna 386 hän lupautui avioliittoon Konstantinopolin käskynhaltijan Nebridioksen kanssa. Tämä kuoli kuitenkin hyvin pian jo ennen avioliiton toteutumista. Tämän jälkeen Olympias päätti pyhittää elämänsä kokonaan Herralle, olihan hän tavallaan sekä leski että neitsyt. Koko suuren rikkautensa hän antoi kirkon käyttöön.

Kun Olympias kieltäytyi toisesta avioliitosta keisari Teodosioksen sukulaisen Elpidioksen kanssa, keisari takavarikoi hänen omaisuutensa ja esti häntä vierailemasta kirkonmiesten luona. Mutta kun Teodosios palasi taistelusta Länsi-Rooman keisari Maximuksen joukkoja vastaan (388), hän alkoi antaa tunnustusta Olympiaksen askeettiselle innolle ja hyveille. Lopulta hän palautti Olympiaksen omaisuuden. Olympias alkoi heti luovuttaa pois suunnattomia rikkauksiaan niin almuina kuin monenlaisena hyväntekeväisyytenä. Hän myi pois omaisuuksiaan Traakiassa, Galatiassa, Kappadokiassa ja Bityniassa samoin kuin ylellisiä talojaan Konstantinopolissa. Tuloilla Olympias rakennutti majataloja, kirkkoja ja luostareita. Hän rakennutti uudestaan Hagia Sofian kirkon eteläisen rakennelman. Aluksi se oli tarkoitettu ennen kaikkea hänen palvelijoilleen ja sukulaisilleen, mutta myöhemmin siihen alkoi liittyä myös muita ylhäisönaisia. Lopulta siellä oli yli 200 naisen yhteisö.

Olympias pukeutui aina vaatimattomasti eikä käyttänyt ehosteita. Hänen ruumiissaan näkyivät vigiliapalvelusten ja öisten rukousten jäljet. Rukous oli hänelle tärkeämpää kuin ruoka ja juoma. Olympiaksen sydän oli rauhaisa ja kaikki maallinen uteliaisuus oli vierasta hänen hengelleen. Vaikka hän joutui kestämään paljon koettelemuksia, hänen huuliltaan ei koskaan kuulunut valitusta. Hänen hyväntekeväisyytensä kuului kaikille, niin arvollisille kuin arvottomillekin. Olympias oli kuin kaiken hyvän esikuva. Hän mietiskeli Kristusta lakkaamatta ja kyyneleet olivat alati hänen silmissään.

Olympiaksen maine oli niin suuri, että hänet vihittiin diakonissaksi jo 30-vuotiaana, vaikka normaali vihkimisikä oli tuolloin 60 vuotta. Hänestä tuli pyhän patriarkka Nektarioksen neuvonantaja monissa kirkollisissa kysymyksissä.
Kun pyhästä Johannes Krysostomoksesta tuli vuonna 398 patriarkka Nektarioksen seuraaja, Olympias sai hänestä sellaisen hengellisen isän, jota oli jo pitkään toivonut. Johanneksesta hän löysi myös kaipaamansa pyhän Raamatun tulkitsijan ja paimenen, joka välitti enemmän lampaistaan kuin omasta itsestään. Olympiakselle hänestä tuli myös toveri ja ystävä niin onnen kuin koettelemusten päivinä. Hän antautui koko innollaan palvelemaan pyhää Johannesta, huolehti hänen maallisista tarpeistaan ja jakoi almuja hänen neuvojensa mukaan. Tämä oli ainoa mieshenkilö, jolla oli pääsy Olympiaksen luostariin. Pyhä Johannes kävikin siellä usein opettamassa nunnia ja vihki monia heistä diakonissoiksi.

Kun Johannes Krysostomos oli karkotettu Armenian vuorille, Olympias kieltäytyi tunnustamasta hänen seuraajaansa ja alkoi puolustaa pyhän Johanneksen asiaa. Prefekti Optatos puolestaan alkoi syyttää Olympiasta, että tämä oli aiheuttanut tulipalon Hagia Sofian kirkossa, joka oli sitten sytyttänyt myös lähellä olevan palatsin. Olympias kieltäytyi myöntämästä mitään tällaista, mutta joutui siitä huolimatta maksamaan suuria vahingonkorvauksia. Sen jälkeen hän vetäytyi Kyzikokseen. Kun hän seuraavan kerran näyttäytyi prefektin edessä, hänet karkotettiin saman tien maanpakoon Nikomedeiaan.

Pyhä Johannes Krysostomos kirjoitti Olympiakselle Nikomedeiaan seitsemän suurenmoista lohdutuskirjettä. Niissä hän rohkaisi Olympiasta kestämään koettelemukset ja epäoikeudenmukaisuudet kärsivällisesti ja nöyrästi. Krysostomoksen rohkaisu sai aikaan, että maanpaosta tuli pyhälle Olympiakselle tilaisuus kasvaa kärsivällisyydessä ja nöyryydessä. Hän oli taistellut urhoollisesti kirkon puolesta, oli kunnioittanut papistoa, johdattanut monia naisia hyveen tielle ja antanut itsensä ja omaisuutensa piispojen käyttöön. Kaiken tämän jälkeen hän antoi pyhän sielunsa Jumalan käsiin Nikomedeiassa kesäkuun 25. päivänä ja sai uskontunnustajien kirkkaan kruunun.

Kerrotaan, että pyhän Olympiaksen oman valan mukaisesti hänet kiedottiin käärinliinoihin ja laskettiin mereen. Kun hänen ruumiinsa läheni Pyhän Tuomas Broktoioksen luostaria Bosporin Aasian puoleisella rannikolla, enkeli ilmoitti sen tulosta igumenille, joka lähti ruumista vastaan ja löydettyään reliikit asetti ne alttarin tuntumaan. Pyhän Tuomaan luostari Konstantinopolissa tuhoutui sittemmin Niketaksen kapinassa vuonna 532, mutta keisari Justinianos rakennutti sen pian uudelleen. Persialaisten hyökätessä 600-luvulla reliikit siirrettiin turvaan Konstantinopoliin.

Pyhä Eupraksia oli keisari Teodosioksen (379‒395) sukulainen. Kun hänen isänsä senaattori Antigonos kuoli ennenaikaisesti, äiti antoi tuolloin kuusivuotiaan tyttärensä keisarin hoiviin. Keisari kruunasi tytön heti erään ylimyksen pojan morsiameksi, ja häät oli määrä pitää lasten vartuttua.

Kun Eupraksia varttui ja ymmärsi, mitä oli tapahtumassa, hän tahtoi säilyttää neitsyytensä ja omistautua Kristukselle. Hän pakeni Egyptiin yhdessä leskiäitinsä kanssa, joka hänkin omalla kohdallaan tahtoi välttää uuden avioliiton. Matkalla he antoivat lahjoituksia luostareille ja saapuivat lopulta Thebaissa sijaitsevaan naisluostariin, jossa yli 130 nunnaa vietti enkelimäistä elämää. Heidän elämäntapaansa ihailleet ylhäisönaiset pidensivät oleskeluaan luostarissa. Lopulta Eupraksia kertoi äidilleen tahtovansa jäädä lopullisesti luostariin nunnaksi. Luostarin igumenia Teodule kuvaili Eupraksialle luostarin vaatimattomia oloja, mutta mikään ei pystynyt muuttamaan neidon mieltä.

Kun äiti näki, ettei mitään ollut tehtävissä, hän kääntyi Kristuksen puoleen ja antoi tyttärensä Hänelle morsiameksi. Äiti luovutti tyttärensä igumenian haltuun ja lähti kyynelsilmin pois Egyptistä saaden kaikki sisaret liikuttumaan. Sitten hän matkusti ympäri itäisiä maita jakaen pois omaisuuttaan. Jonkin ajan kuluttua äiti sairastui ja pääsi vaivoin palaamaan Thebain luostariin. Siellä hän annettuaan viimeiset neuvonsa tyttärelleen nukkui rauhallisesti kuolonuneen.

Tuolloin vain 12 vuoden ikäinen Eupraksia ei aikaillut jakaa pois äitinsä jättämää omaisuutta köyhille, luostareille sekä Egyptin kirkoille. Tämän jälkeen hän saattoi keskittyä askeettiseen elämään ilman huolehtimisia ja häiriöitä.
Keisari oli kuullut Eupraksian äidin kuolemasta ja oletti hänen tyttärensä tahtovan päästä nopeasti Konstantinopoliin solmimaan avioliiton ja nauttimaan perinnöstä. Eupraksia lähetti kuitenkin hallitsijalle vastauksen, että hänet oli kruunattu Kristuksen morsiameksi, ja pyysi keisaria lahjoittamaan hänen vanhempiensa Konstantinopolissa olevan omaisuuden köyhien auttamiseen.

Nämä asiat selvitettyään Eupraksia saattoi omistautua täydellisesti paastoamaan, valvomaan ja rukoilemaan. Koko voimallaan hän riensi taivaallisen Sulhasensa puoleen. Hän söi vain leipää ja vettä neljänä päivänä viikossa. Siitä huolimatta hän pystyi tekemään kaikki hänelle sisariston keskuudessa uskotut työt. Huomatessaan kiusausten vaivaavan hän lisäsi kilvoituksiaan entisestään.

Nähdessään, ettei pystynyt voittamaan Eupraksiaa, Paholainen sai aikaan, että hän putosi kaivoon. Huutaen avukseen Herran nimeä Eupraksia ui pintaan ja sai kiinni köydestä. Sisaret nostivat hänet ylös. Hänelle sattui onnettomuuksia myös hänen omasta kokemattomuudestaan, sillä aatelistyttönä hänellä ei ollut kokemusta käytännön töistä. Mikään ei kuitenkaan kukistanut hänen päätöstään pysyä kiinni Herrassa Kristuksessa ja luostariyhteisön palveluksessa.

Nunna nimeltä Germana oli täynnä kateutta siunattua Eupraksiaa kohtaan. Hän moitti tätä väittäen Eupraksian haluavan igumeniaksi ja harrastavan äärimmäisiä askeettisia kilvoituksia vain voittaakseen sisariston kunnioituksen ja varmistaakseen itselleen luostarin johtajan paikan. Kun Germana sai rangaistuksen pahoista puheistaan, Eupraksia itse meni igumenian luo pyytämään Germanalle anteeksiantoa.

Kun pyhä Eupraksia oli saavuttanut 20 vuoden iän, hänen kilvoittelunsa oli Jumalalle jo niin mieluista, että hän sai armon tehdä ihmeitä. Hän paransi rukouksillaan paikallisten asukkaiden sairauksia, ja he tulivat luostariin kuin pelastuksen satamaan. Rukouksillaan hän teki terveeksi halvautuneen lapsen. Erään miehen hän vapautti pahojen henkien pauloista lyömällä häntä sauvallaan. Mies oli hetkeä aikaisemmin ollut niin hurjassa tilassa, ettei kukaan ollut uskaltanut edes lähestyä häntä. 30 vuotta täytettyään Eupraksialle koitti aika siirtyä tästä maailmasta taivaan iloihin, taivaallisen Sulhasensa luokse.

Toinen Konstantinopolissa pidetty ja kaiken kaikkiaan viides yleinen kirkolliskokous kokoontui vuonna 553 keisari Justinianos I:n koollekutsumana. Kokoukseen osallistuivat lähinnä itäisen kirkon piispat: latinankielisestä lännestä oli vain kuusi piispaa. Rooman paavi Vigilius oli riitaantunut keisarin kanssa kieltäydyttyään tuomitsemasta tiettyjä keisarin halveksimia antiokialaisen koulukunnan kirjoittajia. Puhetta johti Konstantinopolin patriarkka Eutykhios.

Kokouksen 165 jumalankantajaisää vahvistivat vuoden 451 kirkolliskokouksen ortodoksisuuden ja tuomitsivat useita erilaisia harhaoppiseksi katsottuja näkemyksiä. Tuomion saivat keisari Justinianoksen johdolla ensinnäkin Origeneen ja varsinkin niin sanottujen ”origenistien” erheet, jotka liittyivät sielun ennaltaolemiseen ja aineellisen todellisuuden arvon vähättelyyn. Toisekseen tuomittiin antiokialaisen koulukunnan kirjoittajia, jotka olivat syyllistyneet Kristuksen ihmisyyden ja jumaluuden liialliseen erillään pitämiseen.

Näin pyhät isät korostivat Kristuksen ykseyttä ja vahvistivat, että Jumalan Sana, joka tuli lihaksi, on sama persoona, joka kärsi ristillä ‒ ei niin että Mariaan tullut ikuinen Sana olisi yksi ja ristillä kärsinyt toinen. Jumalan Sanan ja ihmislihan yhteys toteutui hypostaattisesti niin, että ”Kristuksen mysteerissä synteettinen unioni ei ainoastaan suojele yhdistyneitä luontoja sekaantumattomana vaan ei myöskään salli niiden erkaantumista.” Samasta syystä vahvistettiin, että pyhä Jumalansynnyttäjä ainainen neitsyt Maria on koko Kristuksen persoonan synnyttäjä ‒ ei niin, että hän olisi synnyttänyt ihmisen, jonka Jumalan Logos valitsi asuinsijakseen. Vastaavasti Kristusta on palvottava yhtenä persoonana kahdessa luonnossaan – ei niin, että hänen ihmisyyttään ja jumaluuttaan ylistettäisiin ja palvottaisiin eri tavoin.

Pyhittäjä Makari syntyi vuonna 1349 hurskaiden vanhempien Johanneksen ja Marian perheeseen Nižni Novgorodissa. Sylilapsena hän alkoi itkeä aina kirkonkellojen ilmoittaessa jumalanpalveluksen alkamisen ja vaikeni heti, kun vanhemmat veivät hänet kirkkoon. Seitsemänvuotiaana hän hämmästytti opettajansa oppimalla nopeasti lukemaan pyhiä kirjoituksia. Kahdentoista vuoden ikäisenä hän lähti salaa vanhempiensa kodista ja meni Nižni Novgorodin luolaluostariin pyytäen päästä sen veljestöön. Luostarin perustajan pyhän Dionisin¹ kysymyksiin hän vastasi olevansa orpo ja tahtovansa palvella Jumalaa. Pyhä Dionisi otti hänet hengelliseen ohjaukseensa ja kolmen vuoden kuluttua vihki hänet munkiksi.

Pian Makarin epätoivoiset vanhemmat saivat kuulla hänen olevan luostarissa ja hänen isänsä tuli tapaamaan häntä. Makari ei kuitenkaan suostunut näyttäytymään hänelle, vaan vetosi evankeliumin sanoihin: ”Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle.” (Matt. 10:37) Isänsä pyynnöstä hän kuitenkin ojensi tälle kätensä ikkunasta, minkä jälkeen isä palasi kotiinsa lohdutuksen saaneena ja Jumalaa ylistäen.
Makari jatkoi palavan innon siivittämää kilvoitustaan. Hiljaisuutta kaivaten hän vetäytyi salaa Luhjoelle, jossa hän eli yksinäisyydessä seuranaan vain villieläimiä. Pian hänen ympärilleen kerääntyi kilvoituselämää kaipaavia veljiä. Makari rakennutti heitä varten luostarin, joka omistettiin teofanialle eli Jumalan ilmestymiselle. Itse hän vetäytyi Volgan vasemmalla rannalla sijaitsevalle Želtojärvelle ja jatkoi kilvoittelua kaivamassaan luolassa. Hänen ympärilleen kerääntyi uusi veljestö. Vuonna 1435 Makari rakennutti heitä varten Pyhän Kolminaisuuden kirkon ja otti vastaan vihkimyksen uuden luostarin igumeniksi. Hänen rakkautensa ja nöyryytensä teki vaikutuksen paitsi alueen ortodokseihin myös islaminuskoisiin tataareihin ja pakanallisiin suomensukuisiin heimoihin. Makari kastoi monia heistä läheisessä järvessä.

Vuonna 1439 tataarikaani Ulu-Mehmet valtasi Kazanin. Tataari- joukot hyökkäsivät myös Venäjän ruhtinaskuntiin ja hävittivät Makarin perustaman luostarin. Makari joutui tataarien vangiksi, mutta hän teki näihin sellaisen vaikutuksen, että kunnioituksesta häntä kohtaan he päästivät hänet vapaaksi. Makarin pyynnöstä he vapauttivat myös 400 kristittyä. Makari sai tataareilta luvan haudata kuolleet munkit, mutta ei jälleenrakentaa luostaria, sillä tataarit sanoivat maan kuuluvan heille. Makari varoitti vapautuneita kristittyjä olemaan asettumatta entisille asuinsijoilleen, muuten tataarit surmaisivat heidät. Kaikki suostuivat seuraamaan häntä Galitšin alueelle noin 250 kilometrin päähän. Kulkiessaan asumattomien metsien halki he väsyivät ja nälkiintyivät. Makarin matkatoverit näkivät hirven ja halusivat tappaa sen saadakseen ruokaa. Makari ei kuitenkaan antanut siunaustaan, vaan pyysi heitä odottamaan vielä kolme päivää, kunnes apostolien paasto päättyisi. Jumalan armosta he kaikki, myös pienet lapset, säilyivät hengissä pyhien apostolien juhlaan saakka. Tuona päivänä he näkivät hirven uudelleen, pyydystivät sen ja viettivät pyhien apostolien juhlaa.

Saavuttuaan joukkoineen Unža-nimiselle paikkakunnalle Makari rakensi itselleen keljan järven rannalle noin 15 kilometrin päähän kaupungista ja jatkoi siellä hiljaista kilvoituselämää. Hän paransi rukouksellaan sokean riivatun tytön. Aika ajoin hän kävi kaupungissa puhumassa sen asukkaille pelastuksen sanoja. Tällaisella matkalla ollessaan heinäkuun 25. päivänä 1444 hän antoi henkensä Herralle 95 vuoden ikäisenä. Hänen kuolinhetkellään kaupungin täytti hyvä tuoksu, mistä kaikki ymmärsivät, että hänen puhdas sielunsa oli siirtynyt taivaaseen. Pyhittäjä Makari haudattiin kilvoituspaikalleen kaupungin ulkopuolelle. Pian hänen kuolemansa jälkeen sinne syntyi luostari.

Pyhittäjä Makari suojeli Galitšin seutua erityisesti tataarien hyökkäyksien aikana. Hänet kanonisoitiin pyhäksi vuonna 1619 hänen haudallaan tapahtuneiden lukuisten ihmeiden johdosta.