Pyhät piispa Paavali ja pappi Johannes

Piispa Paavali oli kotoisin Attaliasta, jossa hän syntyi 300-luvun lopulla. Lapsuudestaan lähtien hän rakasti suuresti sisäistä hiljaisuutta, hesykhiaa. Hän kehittyi nopeasti kaikissa hyveissä ja vartuttuaan hänestä tuli kotikaupunkinsa piispa. Kun piispa Paavali tajusi, millaisia vaikeuksia ja sekavuutta hänen hiippakunnassaan oli, hän heittäytyi Jumalan eteen ja pyysi Jumalaa näyttämään hänelle tien, jota hänen pitäisi pelastuakseen kulkea. Taivaallinen ääni vastasi hänelle, että pappeuden palvelutehtävän kautta maailman synnit pyyhitään pois. Paavali kuitenkin tahtoi mieluummin paeta kuin jatkaa tehtävässä. Hän otti vaatteensa ja lähti asettuakseen jonnekin, missä kukaan ei tuntisi häntä.
Jumalan armovoiman ohjaamana Paavali saapui Edessan kaupunkiin,¹ jonka kirkkoa johti kuuluisa Rabbula (k. 435). Paavali löysi kaupungista työtä tavallisena työläisenä. Palkastaan hän piti itselleen vain sen verran, mitä välttämättömästi tarvitsi. Jokaisen viikon lopussa hän jakoi leipää alueen munkeille ja seuraavana päivänä vei hedelmiä paikalliseen sairaalaan.

Paavali tutustui siunattuun piispa Johannekseen, joka huolehti kahdestatoista luolassa asuvasta erakosta. He sopivat, että joka yö työn päätyttyä Paavali menisi yhdessä Johanneksen kanssa viettämään yötä rukouksessa näiden kahdentoista erakon luona. Kerran kun he olivat erakkojen kanssa, beduiinijoukko otti heidät kaikki kiinni toivoen saavansa heistä orjia. Beduiinit veivät heidät leiriinsä ja sitoivat kahleisiin. Leirissä Paavalin rukousten kautta alkoi tapahtua ihmeitä. Kun leirin keskellä ollut suuri palmupuu kaatui rukouksen voimalla, beduiinien päällikkö ja koko heimo kääntyivät kristityiksi. Heidät kastettiin, ja yksi heidän teltoistaan muutettiin kirkoksi.
Paavali ja Johannes lähtivät tämän jälkeen Siinain vuorelle. He viettivät siellä neljä päivää rukouksessa saman vuoren huipulla, jolla Mooses oli nähnyt Jumalan. Sen jälkeen he menivät tutustumaan alueen muihin erakkoihin. Eräänä päivänä Paavali ilmoitti Johannekselle, että seitsemän kahdestatoista edessalaisesta erakosta oli kuollut. He päättivät palata Edessaan. Matkalla he tapasivat erakon, joka oli elänyt 35 vuotta puunlatvassa. Tämä tervehti heitä ja pyysi heitä jäämään hänen luokseen. Kolmen päivän kuluttua erakko kuoli ja matkalaiset hautasivat hänet.

Kun Paavali ja Johannes saapuivat takaisin Pyhälle maalle, he kohtasivat joukon erakkoja. Näitä johti kilvoittelija nimeltä Stefanos, joka oli saanut Jumalalta tietää kahden vaeltavan erakon koko tarinan. Stefanos moitti Paavalia siitä, että hän oli kätkenyt piispallisen asemansa. Paavali puolestaan huomautti, että Stefanos oli pitänyt luostarissaan nuorta naista pukien hänet eunukiksi. Näin Paavali osoitti oman ennalta tietämisen lahjansa. Kyseinen nainen kuoli samana iltana. Kun he olivat haudanneet hänet, matkalaiset jatkoivat taas matkaansa.

Paavali aloitti jälleen salaisen elämänsä: hän teki töitä päivällä ja rukoili Johanneksen ja erakkojen kanssa illalla luolassa. Kaupungin johtomies oli saanut ilmestyksen ja etsi hänet käsiinsä. Paavali paransi tämän vaimon, joka oli kärsinyt tuskallisesta sairaudesta jo kolmetoista vuotta. Tämä ihme teki Paavalin kuuluisaksi. Niinpä hän päätti lähteä kaupungista salaa kohti Nisibisin kaupunkia. Johannes, joka oli kadottanut ystävänsä, etsi häntä kiivaasti. Hän oli valmis kiertämään vaikka koko maailman löytääkseen hänet jälleen. Lopulta hän saapui Nisibisiin ja kohtasi siellä Paavalin, joka oli työskentelemässä rakennuksella. Johannes kutsui häntä, mutta Paavali katosi. Seuraavana yönä Paavali ilmestyi Johannekselle ja pyysi tätä olemaan etsimättä häntä, sillä mikään ei saisi häntä muuttamaan suunnitelmaa, jonka hän oli itselleen laatinut ‒ ei edes heidän hengellinen ystävyytensä. Paavali lähetti Johanneksen takaisin Edessaan ja lupasi, että he näkisivät pian toisensa Kristuksen kasvojen edessä.
Palattuaan Edessaan Johannes vietti kahdeksan kuukautta luolassa erakkojen kanssa. Sen jälkeen hän antoi sielunsa rauhassa Jumalan käteen. Paavalista ei tiedetä, mitä hänelle tapahtui.

¹ Syyriankielisen kristillisyyden pyhä kaupunki, joka tunnettiin pyhistä paikoistaan ja kilvoittelijoistaan. Nyky-Turkin Sanliurfa.

Pyhä Tsotne Dadiani Tunnustaja

Pyhä Tsotne Dadiani oli georgialainen Egrisin prinssi ja hyveellinen sotajoukkojen johtaja 1200-luvun puolivälissä, kun Georgia kärsi mongolien sorron ikeestä. Mongolit surmasivat kansaa ja hävittivät luostareita ennennäkemättömällä julmuudella. Kuningatar Rusudanin kuoltua mongolit alkoivat vaatia Georgian prinsseiltä koh- tuuttomia veroja ja määräsivät pakollisen asepalveluksen georgialaisille alamaisilleen. Tilanne muuttui kestämättömäksi, ja Georgian aatelisto suunnitteli voimallista vastarintaa maahantunkeutujia vastaan.
Kokoonnuttuaan Kokhtavuoren huipulle Meskhetin alueella Etelä-Georgiassa hallitsijat kaikkialta Georgiasta sopivat keräävänsä sotajoukot Kartliin ja hyökkäävänsä yhdellä rintamalla. Tsotne Dadiani ja Ratšan hallitsija olivat ensimmäiset, jotka saivat joukkonsa kokoon, mutta heidän joukossaan oli pettureita, jotka paljastivat salaliiton mongoleille. Nämä piirittivät Kokhtavuoren ja pidättivät kapinalliset lukuun ottamatta Tsotne Dadiania ja Ratšan hallitsijaa. Vangitut vietiin mongolihallitsijan luokse Širakavaniin, ”tuhannen ja yhden kirkon kaupungin” Anin lähistölle.¹ Vangitut kiistivät kaikki syytökset ja vakuuttivat, että Kokhtavuoren kokoontumisen tarkoituksena oli kerätä mongoliviranomaisten vaatimat verot. Kapinasta raivostuneet mongolit riisuivat heidät alastomiksi, sitoivat heidän kätensä ja jalkansa, voitelivat heidän kehonsa hunajalla, jättivät heidät makaamaan paahtavan auringon alle ja kuulustelivat heitä joka päivä Kokhtavuoren kokouksesta.

Kuultuaan tästä Tsotne Dadiani suri syvästi tapahtunutta ja syytti itseään tästä traagisesta käänteestä. Kahden palvelijan saattamana hän matkusti vapaaehtoisesti Aniin pannakseen henkensä alttiiksi ja kärsiäkseen yhdessä veljiensä kanssa. Saavuttuaan paikalle ja nähdessään heimolaisensa odottamassa kuolemaa prinssi riisuutui, sitoi jalkansa ja asettui makaamaan heidän rinnalleen korventavan auringon alle. Mongolit eivät olleet uskoa silmiään. He ilmoittivat hallitsijalleen omituisesta miehestä, joka oli vapaaehtoisesti asettunut tuomittujen asemaan. Hallitsija kutsui hänet luokseen ja vaati selitystä. ”Me kokoonnuimme vain kerätäksemme verot ja noudattaaksemme teidän käskyänne. Jos maanmiehiäni rangaistaan siitä, haluan jakaa heidän kohtalonsa!” rohkea prinssi vastasi. Tsotnen ritarillinen ele teki vaikutuksen mongoleihin, jotka päästivät kaikki vangitut vapaiksi. Tsotnea ei mainita seuraavan mongoleja vastaan suunnitellun salaliiton yhteydessä vuonna 1259, joten hän oli ilmeisesti nukkunut pois sitä ennen.

Pyhän Tsotne Dadianin hyveet tunnetaan kaikkialla Georgiassa. Hänen urheutensa ja tinkimättömyytensä ovat uskon, rakkauden ja hurskauden esikuvina kaikille sukupolville, jotka kunnioittavat hänen pyhää nimeään. Georgian ortodoksisen kirkon synodi totesi Tsotne Dadianin vuonna 1999 pyhäksi tunnustajaksi.

¹ Sekä Ani että sen pohjoispuolella sijainnut Širakavan olivat entisiä Armenian pääkaupunkeja, jotka tunnettiin armenialaisista kirkoistaan.

Pyhittäjä Herman Solovetskilainen

Pyhittäjä Herman oli kotoisin Totman kaupungista Permin hiippakunnasta. Hänen hurskaat vanhempansa eivät kyenneet opettamaan hänelle lukutaitoa, mutta kristillisen hurskauden he istuttivat hänen mieleensä ja sydämeensä. Saavutettuaan kypsän iän Herman antautui palvelemaan Jumalaa munkkina. Rakkaus erämaakilvoitukseen sai hänet hakeutumaan Vienanmeren rannalle. Kesällä 1428 hän kävi paikallisten kalastajien kanssa Solovetskin saarella. Paikka oli mitä soveliain hesykastiseen rukouselämään, mutta Herman ei rohjennut jäädä sinne talveksi yksin, vaan palasi kalastajien mukana mantereelle ja asettui Uikujoen varrella olevan rukoushuoneen luokse. Siellä hän kilvoitteli paastoten ja rukoillen.

Pian Uikujoelle saapui munkki Savvati (27.9.), joka oli lähtenyt Valamon luostarista jumalallisen rakkauden ajamana päämääränään asettua erakkoelämään Solovetskin saarelle. Uikujoella hän tapasi Hermanin, jolta kuuli lisää saaresta ja sen soveltuvuudesta hesykastiseen kilvoitukseen. Valmistettuaan veneen ja varattuaan mukaansa ruokatarpeita ja työkaluja he purjehtivat yhdessä Solovetskin saarelle noin vuonna 1429. Siellä he asettuivat Sekirnajamäen alle kilometrin päähän rannasta ja aloittivat pelastavaisen kilvoituksen. Herra lohdutti ja rohkaisi heitä ilmestymällä ja siunaamalla saaren munkkikilvoituksen paikaksi. Sen tähden maallikot eivät voineet asettua saarelle pysyvästi.

Herman ja Savvati kilvoittelivat yhdessä noin kuusi vuotta. Vuonna 1435 pyhittäjä Herman siirtyi Äänisjoelle. Sillä välin pyhittäjä Savvati nukkui kuolonuneen, mutta ei saarella, vaan Uikujoella, jonne hän oli siirtynyt tuntiessaan kuoleman lähestyvän.

Pian Herra kuitenkin johdatti Hermanin luo toisen kilvoittelijan, nuoren munkki Zosiman (17.4.), jonka kanssa hän palasi Solovetskiin. Zosima asettui kilvoittelemaan noin puolen kilometrin päähän Hermanin erakkomajasta. Tästä lähtien pyhittäjä Herman kilvoitteli Solovetskissa harjoittaen Jeesuksen rukousta ja auttaen Zosimaa luostarin perustamisessa saarelle. Hän eli Solovetskissa kaik- kiaan 50 vuotta. Vaikka hän oli itse lukutaidoton, hän kehotti veljiä kirjoittamaan muistiin, miten hän oli tullut Solovetskiin pyhittäjä Savvatin kanssa sekä erinäisiä tapahtumia ensimmäisten munkkien elämästä. Näiden muistiinpanojen pohjalta Hermanin oppilas Dosifei kirjoitti sittemmin pyhien Zosiman ja Savvatin elämäkerran.

Pyhittäjä Herman yritti aina olla hyödyksi luostarille. Hän kävi usein mantereella luostarin asioita hoitamassa. Pyhittäjä Zosiman kuoltua (1478) tämän seuraaja igumeni Arseni lähetti hänet vuonna 1479 Novgorodiin. Siellä Pyhittäjä Antoni Roomalaisen luostarissa hän tunsi kuolinhetkensä koittavan. Tunnustettuaan syntinsä ja otettuaan vastaan pyhän ehtoollisen hän antoi henkensä rauhassa Herralle. Viiden vuoden kuluttua heinäkuun 30. päivänä vuonna 1484 Solovetskin munkit siirsivät hänen maalliset jäännöksensä omaan luostariinsa. Ne haudattiin kunnianosoituksin pyhittäjä Savvatin reliikkien viereen.

Pyhittäjä Anatoli Optinalainen Nuorempi

Pyhittäjä Anatoli (Aleksander Potapov) on yksi Optinan luostarin viimeisistä pyhistä ohjaajavanhuksista. Hän oli moskovalaisen kauppiaan poika. Jo nuorena hän tunsi vetoa hengelliseen kilvoituselämään, mutta hänen äitinsä pidätteli häntä lähtemästä luostariin. Vasta äitinsä kuoltua ja täytettyään itse 30 vuotta hän meni Optinan luostariin vuonna 1885. Hänet otettiin luostarin skiittaan pyhittäjä Amvrosi Optinalaisen (10.10.) keljapalvelijaksi yhdessä Nektari Optinalaisen (29.4.) kanssa. Pyhittäjä Amvrosi näki, että molemmista kelja-apulaisista tulisi aikanaan hengellisiä ohjaajia. Hän lähetti heidät usein toinen toisensa luo pohtimaan jotakin hengellistä kysymystä totuttaakseen heitä yhteistyöhön ja neuvon kysymiseen.

Pyhittäjä Amvrosin kuoltua Aleksander vihittiin munkiksi ja hän sai nimen Anatoli. Hän alkoi osallistua hengelliseen ohjaamiseen. Vuonna 1906 hänet vihittiin pappismunkiksi ja nimitettiin heti Šamordinon nunnaluostarin rippi-isäksi. Hänen luokseen tulijoiden määrä kasvoi nopeasti. Optinan luostarin johtajan siunauksella hän siirtyi skiitasta luostariin sairaalakirkon yhteydessä olevaan keljaan. Kirkossa oli aina kansaa odottamassa pääsyä hänen luokseen.
Kansa kutsui nöyrää Anatolia, joka ei koskaan ollut allapäin, ”lohduttajaksi” tai ”toiseksi Serafimiksi” verraten häntä pyhittäjä Serafim Sarovilaiseen (2.1.). Vanhuksen rakkaus, valoisat kasvot, muutama viisas sana ja pieni lahja mutta ennen kaikkea hänen ympärillään vallinnut erityinen ilmapiiri saivat ihmiset tuntemaan olevansa kuin ”kultaisessa armosateessa”. Isä Anatoli otti vastaan kaikki tulijat ilman aikarajoituksia välittämättä väsymyksestään, tyrän aiheuttamasta kivusta ja verta vuotavista jaloistaan. Joskus hän ei käynyt yöllä vuoteeseen lepäämään, vaan torkkui aamupalveluksessa katismojen lukemisen aikana. Hän oli aina lempeä ja sydämellinen. Hänellä oli parantamisen lahja, mutta hän kätki sen lähettämällä sairaat kumartamaan jonkun pyhän reliikkejä, vanhus Amvrosin haudalle tai paransi sairaan jonkin antamansa lahjan, vaikkapa päärynän, kautta.

Vallankumouksen jälkeen vanhus Anatoli pidätettiin. Matkalla vankilaan hän sairastui vakavasti. Sairautta luultiin lavantaudiksi ja hänen päänsä ajeltiin paljaaksi. Kun lääkäri totesi väärän diagnoosin, hän päästi Anatolin lähtemään. Anatoli palasi luostariin henkihieverissä, mutta valoisasti hymyillen ja Jumalaa kiittäen. Pidätysmatkasta hän kertoi kuin olisi ollut pyhiinvaelluksella. Vuonna 1921 hänet vihittiin luostarin johtajan pyhittäjä Iisakin (26.12.) ehdotuksesta suureen skeemaan.

Heinäkuun 29. päivänä 1922 valtiollisen poliisin komissio tuli luostariin pidättämään vanhus Anatolin. Hän ei vastustellut, pyysi vain lykkäämään pidätystä vuorokaudella saadakseen valmistautua matkalle. Tähän suostuttiin. Yöllä Anatolin vointi huononi. Lääkäri kävi katsomassa häntä, muttei todennut mitään vakavaa. Aamun koittaessa kelja-apulainen löysi Anatolin rukoukseen polvistuneena. Vanhus oli rauhassa antanut henkensä Jumalalle. Kun komissio tuli pidättämään häntä, hän makasi pöydällä arkussa matkaan valmistautuneena. Vanhus Anatoli haudattiin pyhittäjä Amvrosi Optinalaisen viereen paikkaan, jossa hän oli seisonut kaksi viikkoa ennen kuole- maansa sanoen: ”Tähän voi hyvin panna vielä yhden. Juuri sopivasti tilaa yhdelle haudalle.”

Pyhä neitsytmarttyyri Serapia Antiokialainen ja pyhä marttyyri Sabina Umbrialainen

Pyhä neitsytmarttyyri Serapia (Serafia, Serafima) oli kotoisin Antiokiasta, josta hänen perheensä muutti Roomaan keisari Hadrianuksen hallituskaudella (117–138). Vanhempiensa kuoleman jälkeen Serapia myi kaiken omaisuutensa ja jakoi rahat köyhille. Lopuksi hän myi itsensäkin orjaksi Sabina-nimiselle naiselle, joka oli kotoisin Umbriasta, ja antoi saamansa rahat köyhille. Tämä kaikki teki Sabinaan sellaisen vaikutuksen, että hänkin kääntyi kristinuskoon.

Kristittyjen vainojen puhjettua Roomassa kuvernööri Beryllus määräsi, että Serapia oli tuotava oikeuden eteen. Toivoen saavansa Herralta marttyyrin kruunun Serapia lähti heti saman tien tuomarin eteen uskollisen Sabinan saattaessa häntä. Nähdessään arvostetun Sabinan tuomari ensin päästi Serapian vapaaksi, mutta muutaman päivän kuluttua tämä haastettiin uudelleen oikeuteen. Pyhä Serapia tuomittiin kuolemaan. Ruoskinnan jälkeen hänen kaulansa katkaistiin, ja hän siirtyi pyhien joukkoon.

Sabina hautasi pyhän Serapian hautaholviin, jonka oli valmistanut itselleen. Hän itse kärsi marttyyrikuoleman seuraavana vuonna. Heidän haudastaan tuli yksi varhaiskristittyjen kokoontumispaikoista. Roomassa vihittiin 3.9.430 heidän kunniakseen kirkko, joka nykyään tunnetaan nimellä Santa Sabina. Syyskuun 3. päivä jäi Roomassa heidän yhteiseksi muistopäiväkseen.

Pyhä marttyyri Kallinikos Gangralainen

Marttyyri Kallinikos oli kotoisin kauniista ja hedelmällisestä Kilikian maakunnasta. Hän oli kristitty jo lapsesta lähtien. Vartuttuaan hän kierteli eri puolilla julistaen Kristuksen hyvää sanomaa. Tällä tavoin hän voitti monta sielua pelastukseen. Kun hän saapui Galatian Ankyraan, hän alkoi saarnata pakanoille kehottaen heitä luopumaan turhien ja elottomien epäjumalien palvonnasta ja niiden sijaan palvelemaan elävää Jumalaa, kaiken Luojaa.

Monet kuuntelivat Kallinikosta mielellään, mutta oli myös niitä, jotka pitivät vanhojen jumaliensa puolta. He kantelivat Kallinikoksen toiminnasta kuvernööri Sakerdokselle. Tämän edessä Kallinikos tunnusti olevansa elävän Jumalan palvelija, joka oli tullut vapauttaakseen toisetkin tietämättömyydestä. Kuvernööri koetti taivutella häntä sanoen: ”Kaikkihan uhraavat jumalille, jotta he olisivat meille suopeita. He antavat meille kaikkea hyvää. Ainoastaan sinä, häpeämätön, uskallat halveksia heitä. Eikä sekään vielä riitä, vaan kaiken lisäksi yrität vaikuttaa myös muihin.” Kallinikos selitti, että hän puhui Kristuksesta ja Hänen opistaan sen vuoksi, että muutkin saisivat ikuisen elämän toivon. Lopuksi Kallinikos kehotti kuvernööriä itseäänkin luopumaan epäjumalien palvonnasta, mistä Sakerdos raivostui ja käski viedä hänet kidutettavaksi. Kallinikosta kidutettiin ruoskimalla häntä häränjänteillä, mutta hän nosti sielunsa silmät kohti Jumalaa ja kiitti Häntä mahdollisuudesta saada kärsiä Hänen tähtensä.

Kun sitten pyhän marttyyrin kidutusta jatkettiin silpomalla häntä rautanauloilla, hän kohotti sielunsa Jumalaa kohti kiitollisena siitä, että sai kärsiä Hänen tähtensä. Kallinikos jopa pilkkasi kiduttajiaan, jotka eivät pystyneet ottamaan hengiltä yhtä alastonta ja aseetonta miestä. Tämän kuultuaan kiihtynyt Sakerdos määräsi, että Kallinikoksen jalkoihin oli pantava rautasandaalit, joissa oli teräviä nauloja. Sitten hän antoi sotilaille käskyn vetää häntä hevostensa perässä koko matkan Paflagoniasta Gangraan saakka, jossa hänet poltettaisiin kuoliaaksi.

Tarinan mukaan Kallinikos juoksi koko pitkän matkan kovassa helteessä Jumalan armon voimalla, ja kun he saapuivat Matrika-nimiseen paikkaan, sotilaat olivat niin väsyneitä, etteivät enää jaksaneet jatkaa matkaa. Niinpä he lankesivat Kallinikoksen jalkoihin ja pyysivät apua. Tämä alkoi rukoilla, ja heti lähellä olevasta kalliosta puhkesi ilmoille raikas vesisuihku niin kuin aikoinaan heprealaisille Egyptin erämaassa. Paikkaa alettiin myöhemmin kutsua Pyhän marttyyri Kallinikoksen lähteeksi.

Kallinikoksen hyvyys teki sotilaisiin suuren vaikutuksen, ja perille päästyään he epäröivät noudattaa saamaansa määräystä. Kallinikos neuvoi kuitenkin heitä toteuttamaan käskyn, ettei Sakerdos tappaisi heitäkin. Palaen halusta liittyä Herraansa Kallinikos alkoi itse koota kokkoa. Kun se oli valmis ja tuli nuoleskeli sitä, hänet heitettiin
sen päälle. Viimeiseen saakka pyhä marttyyri ylisti suureen ääneen Jumalaa. Hän antoi autuaan sielunsa Herramme Jeesuksen Kristuksen puhtaisiin käsiin heinäkuun 29. päivänä vuonna 250. Pyhän Kallinikoksen reliikeistä tuli Gangran kristityille siunaus ja apu.

Pyhä marttyyri Teodote

Pyhä marttyyri Teodote ja hänen kolme poikaansa elivät keisari Diocletianuksen hallituskaudella (284–305). Teodote oli kristitty ja kotoisin Bitynian Nikeasta. Jäätyään leskeksi hän vietti hurskasta elämää ja kasvatti lapsiaan kristityiksi. Häntä yhdisti hengellinen ystävyys pyhän marttyyri Anastasian (22.12.), ”myrkytyksestä vapauttajan” kanssa.

Kun kristittyjen vainot alkoivat, molemmat naiset pidätettiin. Oikeudenkäynnin aikana Bitynian käskynhaltija Leukadios ihastui Teodoteen ja päätti ottaa hänet vaimokseen. Jouduttuaan Leukadioksen taloon poikiensa kanssa Teodote piti itsensä puhtaana eikä antanut periksi viekoitteluille ja uhkauksille.

Suuttuneena Teodoten sinnikkyydestä Leukadios lähetti hänet lapsineen kuulusteltavaksi. Kun tuomari uhkasi Teodotea kidutuksilla, tämän vanhin poika Euodos sanoi, etteivät kristityt pelkää kidutuksia vaan pikemminkin joutumista eroon Jumalasta. Poikaa kidutettiin verisesti hänen äitinsä nähden. Teodote rukoili, että Herra vahvistaisi hänen poikaansa, iloiten siitä, että Euodos saisi kärsiä marttyyrikuoleman totuuden puolesta. Teodote luovutettiin miesten käsiin, jotta he voisivat tehdä hänelle mitä tahtoivat, mutta Herran enkeli esti heitä lähestymästä Teodotea. Tuomari päätteli sen olevan noituutta ja tuomitsi hänet ja hänen poikansa kuolemaan tulessa.

Pyhä Johannes Sotilas

Pyhä Johannes Sotilas palveli Rooman armeijassa keisari Julianos Luopion (361–363) aikana. Kun hänet lähetettiin yhdessä toisten sotilaiden kanssa vainoamaan kristittyjä, hän oli hoitavinaan tehtävää mutta salaa avusti vankeja ja auttoi heitä pakenemaan. Hän vietti päivänsä paastoten ja rukoillen. Johannes osoitti myötätuntoa kovaosaisia kohtaan, jakoi oman palkkansa köyhille, kävi katsomassa sairaita ja sorrettuja ja onnistui näin parantamaan heidän olojaan.

Vietettyään koko elämänsä Jumalan mielen mukaisia tekoja tehden ja asemansa vaatimuksista huolimatta pyhä Johannes Sotilas nukkui pois rauhassa ja hänet haudattiin Pandektes-nimiseen paikkaan, joka oli varattu muukalaisille. Jonkin ajan kuluttua hän ilmestyi näyssä eräälle naiselle paljastaen hänelle nimensä ja elinaikaiset tekonsa. Tämän jälkeen hänen kauttaan alkoi tapahtua ihmeitä. Erityisesti monet vapautta kaivanneet orjat ovat saaneet apua pyhältä Johannes Sotilaalta. Hän on myös ilmestynyt varoittaen tulevista hyökkäyksistä ja auttanut saamaan kiinni varkaita.

Pyhä tunnustaja Lupus, Troyes’n piispa

Pyhä piispa Lupus (Leu) syntyi noin vuonna 383 Toulissa ylhäiseen gallialais-roomalaiseen perheeseen ja sai hyvän klas- sisen koulutuksen. Hän otti vaimokseen Pimeniolan, joka oli pyhän Arlesin piispa Hilarionin (5.5.) sisar ja pyhän Arlesin piispa Honoratuksen (16.1.) sukulainen. Kuusi vuotta avioliitossa elettyään he päättivät omistautua kokonaan Jumalan ja kirkon palvelukseen. Pimeniola meni nunnaluostariin ja Lupus pyhän Honoratuksen mai- neen houkuttelemana Lerinsin luostariin. Vuoden kuluttua Lupus kuitenkin valittiin Troyes’n piispaksi (426). Hän pysyi uskollisena luostarilupauksilleen. Piispanakin hän nukkui kovalla alustalla, piti yllään jouhipaitaa, söi ja nukkui joka toinen päivä ja auttoi köyhiä ja vangittuja.

Vuonna 429 Lupus lähti paavi Celestinus I:n ja Gallian piispo- jen toivomuksesta pyhän Germanus Auxerrelaisen (31.7.) kanssa Britanniaan torjumaan pelagiolaista harhaoppia, jonka mukaan ihminen ei tarvitse Jumalan armoa. Siellä Lupus käännytti monia sieluja oikeaan uskoon sekä kauttaan tapahtuneiden ihmeiden että innoittuneiden sanojensa avulla.

Vuonna 451 hunnien sotajoukko marssi kohti Troyes’ta. Kaupunki oli hyökkääjien armoilla, koska sillä ei ollut varuskuntaa eikä linnoitusta. Piispa kehotti kansaa rukoilemaan ja kaksinkertaisti omat kilvoituksensa. Lupus lähti piispan puvussaan papiston saattamana Attilaa vastaan ja teki tähän sellaisen vaikutuksen, että Attila pysäytti miehensä, jotka olivat jo käymässä puolustuskyvyttömien tulijoiden kimppuun. Lupus sanoi Attilalle: ”Jos sinä olet ’Jumalan ruoska’, niin kuin väität, rankaise meitä siinä määrin kuin sinua johtava Jumalan käsi sallii.” Sanat koskettivat barbaarin sydäntä, ja hän säästi kaupun- gin, mutta otti piispan panttivangiksi kulkiessaan kaupungin halki Reinille. Sitten hän kuitenkin päästi Lupuksen vapaaksi ja pyysi hänen esirukouksiaan.

Lupuksen palattua häntä epäiltiin yhteistyöstä hunnien kanssa, minkä vuoksi hän vetäytyi kahdeksi vuodeksi Lassoisvuorelle ja sitten Maconiin, missä hänen kauttaan tapahtui ihmeellisiä parantumisia. Niiden ansiosta hänestä tuli niin tunnettu, että jopa alemannien kuningas salli hänen vapauttaa vankeja. Palattuaan Troyes’han Lupus näki vaivaa korjatakseen sen aineellisen ja hengellisen vahingon, jota barbaarien hyökkäys oli aiheuttanut kaupungin ja sen ympäristön asukkaille. Monista hänen oppilaistaan tuli aikansa tunnetuimpia piispoja.
Pyhä Lupus antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin 29. heinäkuuta vuonna 479 palveltuaan esipaimenena 52 vuotta. Clermontin piispa Sidonius Apollinariksen sanoin pyhä Lupus oli ”isien isä ja piispojen piispa”.

Pyhä marttyyri Evstati Mtskhetalainen

Pyhä marttyyri Evstati syntyi 500-luvulla Arbuketin kylässä persialaisen tulenpalvojapapin poikana. Nuorena hän oppi räätälin ammatin. Hän asettui 30-vuotiaana asumaan Georgian Mtskhetan kaupunkiin. Kristittyjen usko ja evankeliumin mukainen käytös saivat hänet kiinnostumaan kristinuskosta, hänet kastettiin ja hän solmi avioliiton georgialaisen naisen kanssa.

Kun Evstati kieltäytyi osallistumasta persialaisten järjestämään räätälien ammattikunnan juhlaan, hänet ilmiannettiin ja vangittiin. Sitten hänet lähetettiin Persian kuvernöörin eteen Tbilisiin yhdessä kahdeksan muun persialaisen kanssa, jotka olivat omaksuneet kristinuskon. Kuvernööri antoi kiduttaa heitä armahtaen vain kaksi luopiota, jotka kielsivät uskonsa. Katolikos Samuelin ja muiden tunnettujen georgialaisten puhuttua heidän puolestaan heidät vapautettiin.

Kolme vuotta myöhemmin Tbilisin persialaiset ilmiantoivat Evstatin uudelle kuvernöörille. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli kääntynyt kristinuskoon, hän vastasi, että osallistuessaan jumalalliseen liturgiaan hän oli uskonut olevansa taivaassa enkelien seurassa. Kovasydäminen tuomari tuomitsi hänet mestattavaksi. Tämä tapahtui vuonna 589. Evstatin ystävät ottivat talteen hänen reliikkinsä. Ne ovat yhä Mtskhetan katedraalin alttaripöydän alla ja tuovat lohtua ja paranemista uskoville. Pyhän Evstatin elämä kirjoitettiin ylös kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, ja se on varhaisimpia georgiaksi laadittuja teoksia.