Marttyyripiispa Onufri, Kurskin arkkipiispa

Marttyyripiispa Onufri syntyi vuonna 1889 Lublinin läänissä nykyisessä Puolassa. Hänen ukrainalainen isänsä Maksim Gagaljuk työskenteli valtion metsänhoitajana Lublinin läänissä ja oli naimisissa puolalaisen katolilaisen Katariinan kanssa. Perheeseen syntyi kuusi lasta, kolme poikaa ja kolme tytärtä.

Kun Antoni, tuleva arkkipiispa Onufri, oli viisivuotias, perhettä kohtasi onnettomuus. Neljä valtion metsää laittomasti hakannutta miestä pahoinpiteli hänen isänsä kuoliaaksi ja poltti perheen talon. Antoni sijoitettiin Lublinin orpokotiin, josta hänen äitinsä sai työpaikan.

Aikanaan Antoni lähetettiin hengelliselle opintielle Chelmin pappisseminaariin. Hän kuitenkin haaveili lääkärin tai opettajan ammatista. Viimeisellä luokalla seminaarissa hän sairastui ja näki kuumehorteessa erikoisen pitkätukkaisen vanhuksen, jonka parta ulottui jalkateriin asti. Vanhus katsoi häntä lempeästi ja sanoi: ”Lupaa palvella Kristuksen kirkkoa ja Herraa Jumalaa, niin paranet.” Antoni pelästyi ja huudahti: ”Minä lupaan!” Samassa hän heräsi ja alkoi toipua. Myöhemmin ikoneita katsellessaan hän tunnisti hänelle ilmestyneen pyhän Onufrios Suureksi.

Antoni jatkoi opintojaan Pietarin hengellisessä akatemiassa. Toisen vuosikurssin jälkeen rehtori lähetti hänet Puolaan Jabłecznan Pyhän Onufrioksen luostariin pitämään teologian luentoja opettajakurssilla. Siellä Antoni sairastui uudelleen ja näki jälleen edessään pyhän Onufrioksen, Jabłecznan luostarin suojelijan. Pyhä katsoi häntä ankarasti ja sanoi: ”Sinä et ole täyttänyt lupaustasi. Tee se nyt; Herra siunaa.” Kun Antoni avasi silmänsä, hän näki, että keljassa toimitettiin rukouspalvelusta pyhän Onufrioksen ihmeitätekevän ikonin edessä, joka oli asetettu hänen vuoteensa viereen. Antoni kyyneltyi ja ilmoitti heti, että Pietariin palattuaan hän vihkiytyisi munkiksi. Näin myös tapahtui. Munkkivihkimyksessä Antoni sai nimen pyhän Onufrios Suuren mukaan. Viikon kuluttua hänet vihittiin munkkidiakoniksi ja pian pappismunkiksi.

Vuonna 1915 Onufri valmistui hengellisestä akatemiasta teologian kandidaattina. Hänet nimitettiin Venäjän kirkkohistorian, homiletiikan ja lähetystyön opettajaksi Hersonin hiippakunnassa Bizjukovin luostarin yhteydessä toimivaan seminaariin. Luostarin jumalanpalvelukset tekivät häneen voimakkaan vaikutuksen. Ne saivat hänet suremaan niiden puolesta, jotka eivät koskaan saaneet kokea oikeita luostaripalveluksia ja niiden herättämiä pyhiä tunteita.

Vuonna 1922 pappismunkki Onufri nimitettiin Pyhän Nikolaoksen kirkon kirkkoherraksi Krivoj Rogin kaupunkiin (Odessan hiippakunnassa) ja hänet korotettiin arkkimandriitan arvoon. Samana kesänä kirkossa syntyi neuvostovallan tukema uudistusmielinen liike (obnovlentsy), joka vaati radikaaleja reformeja kirkon elämään.

Elokuussa Kiovassa kokoontui piispainkokous, joka kannatti Onufrin valitsemista Hersonin ja Odessan hiippakunnan apulaispiispaksi. Uudistusmielisen lahkon johtaja metropoliitta Jevdokim (Meštšerski) teki kaikkensa estääkseen valinnan. Seuraavana vuonna (1923) Onufri kuitenkin vihittiin salaa piispaksi Kiovassa. Heti vihkimyksen jälkeen hän siirtyi uuteen määräpaikkaansa Elisabetgradiin (nyk. Kirovograd). Vihkimyksen toimittanut metropoliitta Mikael pidätettiin ja karkotettiin heti seuraavana päivänä.

Elisabetgradissa Onufri toimitti ensimmäisen piispallisen liturgiansa täpötäydessä kirkossa. Muutaman päivän kuluttua hänen luokseen tuli uudistusmielisen liikkeen edustaja tiedustelemaan, mitä kirkollista suuntausta hän kannattaa. Onufri vastasi kiertelemättä, ettei hän tunnusta eikä tule koskaan tunnustamaan uudistusmielisiä piispoja ja pappeja ja että hän pitää kanonisena esimiehenään metropoliitta Mikaelia. Seuraavana päivänä hänet pidätettiin. Häntä syytettiin siitä, ettei hän ollut virallisesti rekisteröitynyt piispaksi ja että hän johti rekisteröimätöntä patriarkan alaisuuteen kuuluvaa kirkkoyhteisöä. Lisäksi häntä yritettiin syyttää vakoilusta sillä perusteella, että hän oli tiedustellut häntä pidättämään tulleelta valtion turvallisuuspalvelun mieheltä, mitä organisaatiota tämä edusti.

Seuraavat kuukaudet piispa Onufri vietti eri kaupunkien vankiloissa. Hän istui varkaiden ja murhaajien kanssa samoissa selleissä. Vankiloiden ilmapiiri ei masentanut häntä, vaan synnytti heltymyksen tunteen. Hän muisteli kaikkia tahtoen ja tahtomattaan tekemiään syntejä ja iloitsi siitä, että Herra salli hänen juoda kärsimysten maljasta. Rikolliset antoivat hänen olla rauhassa ja suhtautuivat häneen hyväntahtoisesti. Kerran hän oli jonkin aikaa samassa sellissä kymmenen varkaan kanssa. Nämä tuomittiin kuolemaan ja siirrettiin toiseen selliin. Kun heitä sitten vietiin käytävää pitkin teloitettavaksi, he onnistuivat heittämään piispa Onufrin sellin ikkunasta sisään lapun, jossa oli esirukouspyyntö ja heidän kaikkien nimet. Tapaus liikutti piispaa ja toi hänen mieleensä viisaan ryövärin. Vielä monen vuoden kuluttua hän muisti yhä heidän nimensä.

Eräässä toisessa vankilassa muuan nuori teologi oli samassa sellissä piispa Onufrin kanssa. Vapauduttuaan hän kirjoitti Onufrille, että yhteinen aika vankilassa tämän kanssa oli ollut hänen elämänsä parasta aikaa.

Muutaman kuukauden kuluttua Onufri vapautettiin, mutta hänet pakotettiin muuttamaan pois Odessan alueelta. Hän asettui Krivoj Rogiin, jossa hän oli ollut kirkkoherrana ennen piispaksi vihkimistään. Siellä hän aloitti määrätietoisen taistelun uudistusmielistä liikettä vastaan. Hänen lyhyestä toiminnastaan Krivoj Rogissa muodostuikin ortodoksisuuden voittokulku. Hänen toimittamansa jumalanpalvelukset kokosivat kirkon täyteen eri-ikäisiä rukoilijoita. Nuoriso unohti tavanomaiset ajanvietteensä ja kokoontui kuuntelemaan omaa piispaansa.

Lokakuussa 1923 piispa Onufri pidätettiin. Pidätyksen syynä oli hänen uskoville soittamansa paimenkirje, jossa hän varoitti heitä kääntymästä neuvostovallan tukeman ”Elävän kirkon” puoleen. Kirje luokiteltiin neuvostovastaiseksi ja Onufri teljettiin vankilaan. Kolmen kuukauden kuluttua hänet vapautettiin ja määrättiin asumaan Harkovissa ilman poistumislupaa. Hän jatkoi välittömästi aktiivista toimintaansa ja selitti niin kirjeissään kuin saarnoissaankin vallitsevaa kirkollista tilannetta.

Harkovissa oli samaan aikaan karkotettuna seitsemän piispaa. Onufri ei ollut heistä vanhin sen enempää iältään kuin vihkimykseltään, mutta kaikki piispat tunnustivat hänet johtajakseen. Kaikki seitsemän piispaa ja noin 25 pappia palvelivat kaupungin ainoassa toimivassa kirkossa. Kirkon isännöitsijänä oli valtion kätyri, joka suhtautui heihin halveksuvasti ja karkeasti. He kuitenkin kestivät kaiken saadakseen pitää kirkon. Vain uskonasioissa he olivat peräänantamattomia.

Joulukuussa 1925 patriarkan viranhoitaja metropoliitta Pietari (27.11.) pidätettiin. Seuraavana keväänä Siperiaan karkotettu metropoliitta Agafangel ilmoittautui kirkon johtoon patriarkan viranhoitajaksi (ks. 3.10.). Piispa Onufri tajusi heti, että tilanteessa piili kirkon hajoamisen vaara. Hän protestoi ja yritti saada metropoliitta Agafangelin perääntymään päätöksestään. Viranomaiset reagoivat välittömästi ja Onufri pidätettiin. Hänet vietiin Moskovaan Butyrkan vankilaan ja tuomittiin kolmeksi vuodeksi karkotukseen Uralille.

Karkotuspaikassaan Onufri tunsi elävänsä kuin suuressa vankilassa. Hän ei saanut toimittaa jumalanpalveluksia, ei pitää opetuspuheita eikä ottaa vastaan uskovia. Hän kärsi siitä, että joutui olemaan toimettomana samalla, kun uudet ja vanhat lahkot johtivat uskovia eksytykseen. Mutta syrjäisessä kylässäkin hän tunsi velvollisuudekseen tuoda ihmisille Kristuksen valoa, sanoa uskon sana satunnaiselle keskustelukumppanille ja tunnustaa avoimesti uskoaan. Kylässä oli myös toimiva kirkko, jossa hän saattoi käydä rukoilemassa ja osallistua pyhään ehtoolliseen.

Karkotuksessa piispa Onufri sai kuulla, että osa Venäjän kirkon piispoista oli irtaantunut patriarkan viranhoitajan sijaisena toimivan metropoliitta Sergein alaisuudesta tämän julkaistua uskollisuudenvakuutuksen neuvostovallalle vuonna 1927. Onufri suri kovasti tätä uutta hajaannusta vainotun kirkon riveissä. Vielä enemmän hänen mieltään kuitenkin painoi lännessä emigraatiossa tapahtunut kirkon hajaantuminen, kun osa piispoista metropoliitta Antoni Hrapovitskin (1863−1936) johdolla irtaantui samasta syystä Venäjän kirkosta muodostaen Venäjän Pakolaiskirkkona tunnetun itsenäisen kirkon.[1]

Lokakuussa 1928 piispa Onufri pidätettiin jälleen ja lähetettiin Siperiaan Tobolskiin. Kolmen kuukauden kuluttua seurasi uusi karkotus vielä kauemmas, yli 700 kilometrin päähän Surgutiin. Siellä oli vaatimaton kirkko, jossa Onufri saattoi osallistua pyhään ehtoolliseen. Koska hänellä ei ollut lupaa pitää kirkossa opetuspuheita, hän tarttui entistä tarmokkaammin kirjoitustyöhön. Jo edellisessä karkotuspaikassaan hän oli kirjoittanut yli 280 hengellistä artikkelia. Tobolskissa ja Surgutissa hän kirjoitti 600 artikkelia. Hän uskoi, että piispan kirjallisesta työstä oli hyötyä kirkolle, vaikka artikkelien painattaminen ei neuvosto-oloissa ollut mahdollista.

Piispa Onufrin karkotusaika päättyi vuoden 1929 lokakuussa. Valtiollinen poliisi kielsi häneltä asumisoikeuden suurissa kaupungeissa ja niiden läheisyydessä. Niinpä hän asettui Stary Oskolin kaupunkiin Kurskin alueella. Metropoliitta Sergei perusti häntä varten uuden hiippakunnan nimittäen hänet Stary Oskolin piispaksi. Kaupungissa oli jäljellä kuusi ortodoksista kirkkoa, mutta viranomaiset antoivat Onufrille luvan toimittaa palveluksia vain yhdessä. Muut kirkot olivat uudistusmielisen liikkeen käytössä. Piispan tulo kaupunkiin merkitsi kuitenkin suurta iskua uudistusmielisille. Onufri veti kansaa puoleensa. Jo hänen ensimmäinen jumalanpalveluksensa sytytti ihmisten sydämen. Muutamat itkivät häntä kuunnellessaan.

Vaikka Onufrilla ei ollut poistumislupaa kaupungista, se ei estänyt häntä johtamasta hiippakuntaa menestyksekkäästi. Hiippakuntakansliaakaan ei ollut, vaan hän otti kaikki vieraat, niin papit kuin maallikot, vastaan pienessä asuinhuoneessaan. Hän suhtautui kaikkiin rakkaudellisesti ja yritti voimiensa mukaan täyttää kaikkien pyynnöt. Hänen toimintansa ansiosta uudistusmielisten kannatus romahti. Kolmessa kuukaudessa toimivien ortodoksisten kirkkojen määrä hiippakunnassa nousi 20:stä 161:een.

Eräs pappi pelkäsi pidätystä ja pyysi piispa Onufrilta lupaa lopettaa joksikin aikaa opetuspuheiden pitämisen kirkossa. Piispa ei tuota lupaa antanut. ”Jos me vaikenemme, kuka silloin puhuu?” hän kysyi. ”Herra itse on lähettänyt meidät julistamaan Jumalan valtakuntaa, ja voi meitä, jos emme sitä julista!” Onufri itse toimitti jumalanpalvelukset päivittäin ja piti opetuspuheita aamuin illoin.

Vuonna 1933 tuli kuluneeksi 10 vuotta Onufrin piispaksi vihkimisestä. Melkein puolet tuosta ajasta hän oli ollut vankiloissa ja karkotettuna. Hänen mielensä oli kuitenkin täynnä kiitollisuutta siitä, että hän sai palvella Jumalaa juuri piispana.

Samana vuonna Onufri pidätettiin jälleen. Epämääräiset todisteet eivät kuitenkaan riittäneet syytteen nostamiseen ja hänet vapautettiin. Metropoliitta Sergei korotti hänet arkkipiispaksi ja siirsi Kurskin hiippakunnan johtoon.

Kurskin ortodoksit ottivat uuden piispan vastaan riemuiten. Viranomaiset puolestaan alkoivat heti vainota ja ahdistella Onufria. Hänen annettiin taaskin palvella vain yhdessä kirkossa. Kun hän suhtautui tuohon rajoitukseen tyynesti aivan kuin ei olisi huomannutkaan sitä, hänet siirrettiin pienempään kirkkoon ja lopulta aivan pieneen. Näin yritettiin rajata niiden ihmisten määrää, jotka pääsivät kuulemaan hänen saarnojaan. Kurskissa piispa Onufrin äiti, joka asui samassa talossa hänen kanssaan, vihkiytyi nunnaksi saaden nimen Natalia.

Onufri eli hyvin vaatimattomasti ja askeettisesti. Hänellä ei ollut asunnossaan mitään ylimääräistä. Uskovat yrittivät auttaa häntä tuomalla hänelle lahjoja, ja hän puolestaan auttoi köyhiä.

Heinäkuussa vuonna 1935 viranomaiset pidättivät arkkipiispa Onufrin. Häntä syytettiin siitä, että hän piti kirkossa liian usein opetuspuheita, että hän oli antanut siunauksensa muutamille nunnaksi vihkimisille, muun muassa oman äitinsä nunnaksi vihkimiselle, ja että hän auttoi köyhiä, erityisesti vankilasta vapautuneita pappeja. Kotietsinnässä häneltä takavarikoitiin muistikirja, johon hän oli kopioinut otteita pyhien isien ja hengellisten opettajien kirjoista. Sen sisältöä pidettiin vastavallankumouksellisena.

Pyhä Onufri tuomittiin kymmeneksi vuodeksi keskitysleirille. Hän ei valittanut epäoikeudenmukaisesta tuomiosta. ”Herra on aina oikeudenmukainen”, hän kirjoitti. Keskitysleirillä Amurin alueella vangit kävivät peltotöissä. Onufrilla oli sydänvaivoja ja yskää. Kirjeissä äidilleen hän kertoi oloistaan mutta päätti kirjeensä aina Jumalan kiittämiseen: ”Sieluni on rauhallinen; kiitän kaikesta Luojaa, joka aina huolehtii meistä”, hän kirjoitti.

Vuonna 1937 Neuvostoliiton hallitus antoi asetuksen, jonka nojalla vankiloissa ja leireillä viruvat uskontunnustajat määrättiin teloitettaviksi. Onufria vastaan nostettiin uusi tekaistu syyte ja hänet tuomittiin kuolemaan. Tuomio pantiin toimeen Blagoveštšenskissa toukokuun 19. päivänä (1.6.) vuonna 1938.