Marttyyripiispa Arseni, Rostovin metropoliitta

Rostovin metropoliitta pyhä Arseni (Aleksander Matsejevitš) oli tsaari Pietari Suuren (1682–1725) kirkollisen reformin¹ viimeinen merkittävä vastustaja. Hän syntyi pappisperheeseen Volynian Vladimirissa vuonna 1697, opiskeli Kiovan hengellisessä akatemiassa ja vihkiytyi munkiksi. Pappismunkkina hän teki matkan Ustjugiin, Holmogoryyn ja Solovetskin luostariin. Solovetskissa hän väitteli sinne karkotettujen vanhauskoisten kanssa. Polemiikin tuloksena hän kirjoitti teoksen Uveštšavanie k raskolniku, ”Kehotus lahkolaiselle”.

Oppineena munkkina Arseni osallistui neljälle tutkimusretkelle, joiden aikana melkein koko Siperian pohjoisrannikko merkittiin kartalle. Retket olivat osa V. Beringin johtamaa tutkimusohjelmaa, jonka tavoitteena oli löytää meritie Venäjältä Kamtšatkan niemimaalle. Sairastuttuaan keripukkiin Arseni palasi Siperiasta Pietariin ja alkoi hoitaa opettajantehtävää Pietarin kadettikoulussa. Vuonna 1741 hänet vihittiin Tobolskin ja Siperian metropoliitaksi. Siperiassa hän puolusti juuri kristinuskoon kääntyneitä yksinkertaisia ihmisiä viranomaisten ja paikallisjohtajien mielivallalta sekä avusti ja tuki luostareita, kun maalliset viranomaiset pyrkivät puuttumaan niiden asioihin. Hänen kaitsijantoimensa Siperiassa jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä jo seuraavana vuonna hänet siirrettiin Rostovin hiippakuntaan, jota hän johti 20 vuotta.

Pyhä Arseni oli tuottelias kirjoittaja. Hän laati kaksitoista nidettä saarnoja ja hengellisiä kirjoituksia. Hän hoiti järkevästi hiippakuntansa kirkkojen ja luostareiden asioita ja nousi vastustamaan maallisen esivallan ja aateliston harjoittamaa papiston ja maaorjien sortoa. Hänen aikanaan vuonna 1752 Rostovissa löydettiin pyhän Dimitri Rostovilaisen (21.9.) maatumattomat pyhäinjäännökset.

Rostovissa pyhä Arseni ajautui kuitenkin ristiriitaan maallisen vallan kanssa. Hän toivoi tsaari Pietari Suuren lakkauttaman patriarkan viran uudelleen perustamista ja vastusti maallikkovirkamiesten asemaa kirkkoa johtavassa synodissa. Hänen kirjoituksensa O blagotšinii tserkovnom, ”Kirkkojärjestyksestä”, oli ensimmäinen piispojen keskuudesta noussut protesti Venäjän kirkon synodihallintoa vastaan. Omassa hiippakunnassaan Arseni vastusti aateliston yrityksiä päästä pakkolunastuksin käsiksi kirkon maaomaisuuteen; valtion hallintoelinten kanssa hän kiisteli puolustaen kirkon itsemääräämisoikeutta maanomistusasiassa. Hänen välinsä maalliseen valtaan kärjistyivät keisarinna Elisabet I:n (1741–1762) hallituskauden lopulla ja Katariina II:n (1762–1796) aikana.

Katariina II antoi vuonna 1762 määräyksen kirkon ja erityisesti luostareiden maiden siirtämisestä valtion omistukseen. Pyhä Arseni ilmaisi heti vastalauseensa. Synodi tulkitsi hänen kriittisen kirjeensä loukkaukseksi keisarinnaa kohtaan. Hänet pidätettiin ja kiidätettiin Moskovaan synodin kirkollisen tuomioistuimen tutkittavaksi. Tuomio, jonka langettamiseen keisarinnakin aktiivisesti osallistui, oli ankara: Arsenilta riistettiin pappeus ja hänet karkotettiin tavalliseksi munkiksi alennettuna Arkangelin lähelle Pyhän Nikolaoksen luostariin. Siellä hänet teljettiin vankikoppiin kirkon alakertaan. Munkit kuitenkin pitivät häntä marttyyrina ja totuuden puolesta taistelijana. He pyysivät häneltä siunauksen, ja arkkimandriittakin suhtautui häneen kuin piispaan.

Vuonna 1767 kaksi juoppoa munkkia panetteli kiukuspäissään Arsenia keisarinnalle syyttäen häntä synodin herjaamisesta, mistä seurasi uusi poliittinen tuomio. Arseni alennettiin maallikoksi, hänelle annettiin pilkkanimi Andrei Vral, ”Valehtelija”, ja hänet lähetettiin elinkautiseen vankeuteen Tallinnaan Grosstanportin linnoitukseen. Hänet vietiin Arkangelista Tallinnaan avovaunuissa, vaikka oli talvi ja matkaa 2000 kilometriä. Perillä 70-vuotias piispa oli niin huonossa kunnossa, ettei pysynyt enää jaloillaan. Tallinnassa häntä pidettiin täydellisessä eristyksessä vankikopissa, jonka koko oli 2 x 3 metriä. Esillä oli jatkuvasti suukapula, jolla vartijoiden piti tukkia hänen suunsa, jos hän yrittäisi puhua. Koska keisarinna pelkäsi erityisesti Arsenin vaikutusta papistoon, hän määräsi, että vasta kuoleman edellä tämän luo saisi päästää papin tuomaan pyhän ehtoollisen. Ankarista oloista huolimatta joidenkin Tallinnan venäläisten asukkaiden onnistui vierailla vankilassa.

Pietariin raportoitiin kuukausittain pyhän Arsenin rauhallisesta käytöksestä, mutta keisarinnan viha vain yltyi. Vuodesta 1771 Arseni käytännöllisesti katsoen haudattiin elävältä. Vankikopin ovi muurattiin kiinni, ja jäljelle jäi vain ikkunaluukku, josta hänelle annettiin ruokaa. Lopulta häneltä evättiin vaatteet ja normaali ruoka. Kaksi päivää ennen kuolemaansa pyhä Arseni pyysi saada osallistua pyhään ehtoolliseen. Ehtoollisen tuonutta pappia vaadittiin kuolemanrangaistuksen uhalla vaikenemaan näkemästään.

Pyhä metropoliitta Arseni kuoli vankikopissaan 28. helmikuuta vuonna 1772. Hänet haudattiin samana päivänä tavallisena maallikkona Tallinnan Pyhän Nikolaoksen kirkon viereen. Vankikopin seinään jäivät hänen raaputtamansa psalminsanat ”hyvä oli, että jouduin nöyrtymään” (Ps. 119:71).

Jo aikalaiset kunnioittivat metropoliitta Arsenia pyhänä. Arkangelissa Pyhän Nikolaoksen luostarissa pyhiinvaeltajat kävivät rukoilemassa hänen maanalaisessa keljassaan kuin pyhässä paikassa. Tallinnassa kansa kunnioitti häntä pyhänä, ja 1800-luvun loppuun saakka häntä muisteltiin Pyhän Nikolaoksen kirkossa jokaisessa jumalanpalveluksessa. Venäjän kirkko kanonisoi metropoliitta Arsenin vuonna 2000. Hänen reliikkinsä ovat edelleen Tallinnassa laajennetun Pyhän Nikolaoksen kirkon alla.