Karthagon pyhät marttyyrit Perpetua, Felicitas, Revocatus, Saturus, Saturninus, Secundus, Jucundus, Artaxius ja Quintus
Tunisia oli alkukirkon tärkeimpiä alueita, ja sieltä on tullut suuri joukko pyhiä. Kun keisari Septimus Severus (193–211) ryhtyi vainoamaan kristittyjä ja kielsi ketään kääntymästä kristinuskoon, ensimmäisten joukossa pidätettiin joukko katekumeeneja. Perpetua oli 22-vuotias jalosukuinen nainen, joka oli mennyt naimisiin noin vuotta aiemmin, ja hänellä oli muutaman kuukauden ikäinen vauva. Samalla pidätettiin Perpetuan palvelijatar Felicitas, joka oli raskaana, ja tämän aviomies palvelija Revocatus sekä kaksi nuorta miestä Saturninus ja Secundus. Heitä pidettiin ensin muutama päivä arestissa, ja Perpetuan isä kävi paikalla yrittäen muuttaa tyttärensä mielen. Tämä kuitenkin totesi olevansa kristitty eikä asia siitä miksikään muuttuisi.
Arestipäiviensä aikana Perpetua ja muut katekumeenit kastettiin. Heidän opettajansa ilmoittautui itse vapaaehtoisesti pidätettäväksi. Pian sen jälkeen heidät vietiin karthagolaiseen vankilaan. Kaksi diakonia lahjoi vartijat, niin että pidätetyt kristityt pääsivät vankilassa paremmalle osastolle. Vangitut rukoilivat hartaasti ja Pyhä Henki lohdutti heitä. Perpetua kirjoitti: ”Vankilastani on yhtäkkiä tullut palatsi, jossa olen mieluummin kuin missään muualla.” Perpetua oli palava rukoilija, joka oli saanut jumalallisia armolahjoja. Hänen veljensä pyysi häntä kysymään Jumalalta, odottiko Perpetuaa tuomio vai vapaus. Perpetua lupasi kertoa vastauksen seuraavana päivänä.
Yöllä Perpetua näki pronssiset portaat, jotka ulottuivat taivaaseen saakka mutta olivat niin kapeat, ettei niille mahtunut kahta kulkijaa rinnakkain. Molemmin puolin oli miekkoja, tikareita ja muita aseita. Portaiden juuressa oli suuri lohikäärme, joka yritti saada kiipeäviä saaliikseen. Ensimmäisenä portaat nousi heidän opettajansa Saturus, joka sanoi ylhäältä: ”Perpetua, minä odotan sinua. Varo, ettei peto pure sinua.” Perpetua vastasi: ”Jeesuksen Kristuksen nimessä se ei tee minulle mitään pahaa.” Sitten Perpetua astui lohikäärmeen pään päälle ja nousi ylös asti. Hän näki valtaisan puutarhan ja siellä harmaahapsisen lammaspaimenen sekä tuhansittain ihmisiä puettuina valkoisiin. Paimen antoi hänelle makeaa maitoa ja sanoi: ”Olen iloinen, että olet tullut, lapseni!” Kun Perpetua joi, kaikki ympärillä sanoivat: ”Aamen.”
Kun Perpetua kertoi tämän näyn, kaikki ymmärsivät mitä tuleman piti. Seuraavina päivinä surun murtama isä kävi vankilassa yrittäen vielä hartaasti vedota Perpetuaan. ”Ajattele poikaasi, joka jää jälkeesi. Sääli isääsi, joka on kasvattanut sinut näillä käsillä. Ajattele veljiäsi, äitiäsi ja tätiäsi: mehän emme kehtaa enää näyttäytyä missään”, hän selitti mutta turhaan. Sitten kristityt vietiin kuulusteltaviksi. Forumilla oli odottamassa suuri kansanjoukko. Jokainen tunnusti vuorollaan olevansa kristitty. Kun Perpetuan vuoro tuli, hänen isänsä astui yleisöstä poikalapsen kanssa esiin ja huusi: ”Uhraa! Sääli vauvaasi!” Perpetua kieltäytyi uhraamasta. Kun isä ei rauhoittunut, maaherra Hilarianus hermostui ja määräsi hänet ruoskittavaksi. Perpetua suri isänsä rangaistusta enemmän kuin omaansa. Sitten oikeudenkäyntiä jatkettiin ja kaikki kristityt tuomittiin syötettäviksi pedoille. He vastaanottivat tuomion iloisina ja siirtyivät vankilaan odottamaan voittoseppeleitään.
Vankilassa rukoillessaan Hengessä Perpetua huomasi yhtäkkiä rukoilevansa seitsenvuotiaana kuolleen veljensä puolesta ja alkoi pohtia tämän kohtaloa. Yöllä hän näki näyn, jossa veljen sielu kärsi janoa ja ahdistusta. Perpetua jatkoi rukoilemista veljensä puolesta, ja eräänä yönä hän näki uuden näyn, jossa veli oli puhdas ja hyvinvoiva ja joi vettä kultaisesta maljasta. Perpetua ymmärsi, että veljen sielulla oli rauha.
Felicitas oli kahdeksannella kuukaudella raskaana. Hän pelkäsi, että raskautensa takia häntä ei syötettäisi pedolle yhdessä toisten kristittyjen kanssa. He rukoilivat Jumalalta apua. Pian alkoivat synnytyspoltot, ja synnytys oli kovin kivulias. Vartija kysyi, kuinka Felicitas kestäisi petojen hampaissa, jos jo pelkkä synnyttäminenkin oli noin tuskallista. Felicitas vastasi: ”Sen minkä kärsin nyt, kärsin yksin. Mutta silloin sisälläni on toinen, joka kärsii puolestani niin kuin minäkin kärsin hänen puolestaan.” Kaksi päivää ennen marttyyrikilvoitustaan hän synnytti tytön.
Vankien iloinen ja valoisa olemus ja voimakkaat rukoukset tekivät vaikutuksen vartijoihin, jotka päästivät heidän luokseen yhä enemmän vieraita. Vanginvartijoiden johtaja kääntyi lopulta itsekin kristityksi. Ennen pitkää levisi huhu, että kristityt aikoivat paeta vankilasta taikakeinoin, ja siksi heitä alettiin vartioida tiukemmin ja otteita kovennettiin. Perpetua kuitenkin vetosi sotilastribuuniin todeten, että heidän kilvoituksensa tapahtuisi keisarin syntymäpäivänä ja mikäli jalosukuiset naiset olisivat täysin näännyksissä areenalle tullessaan, se ei olisi keisarille kunniaksi. Tämän jälkeen heille sallittiin sukulaisten ja tuttavien vierailu sekä yhteinen ateriointi heidän seurassaan.
Myös Saturus sai vankilassa ollessaan nähdä hengessään ilmestyksiä. Hän näki, kuinka marttyyrit olivat jättäneet ruumiinsa ja neljä enkeliä saattoi heidän sielujaan kohti itää. He nousivat ylöspäin, kunnes näkivät kirkasta valoa. Saturus sanoi Perpetualle: ”Tämä on se, minkä Herra on meille luvannut, ja me olemme nyt saaneet sen.” Puutarhassa, jossa oli ruusupensaita, kaikenlaisia kukkia ja suuria puita, odotti neljä kirkkaasti sädehtivää enkeliä, jotka lausuivat: ”He ovat täällä.” He siirtyivät aukiolle ja näkivät siellä saman vainon aikana surmatut pyhät marttyyrit Jucunduksen ja Artaxiuksen, jotka oli poltettu elävältä, sekä Quintuksen, joka oli menehtynyt vankilassa. Saturus olisi tahtonut puhutella heitä, mutta enkelit sanoivat: ”Tulkaa ensin tervehtimään Herraa.” He etenivät palatsiin, joka koostui valosta. Sen edessä seisoi neljä enkeliä, jotka panivat heidän ylleen valkoiset viitat. Kaikkialta kuului lakkaamaton veisuu ”Pyhä Pyhä Pyhä”. He näkivät vanhan valkohiuksisen miehen, jolla oli nuorekkaat kasvot. Hänen molemmilla puolillaan oli neljä vanhinta ja muita oli heidän takanaan. Saturuksen ryhmä astui sisään ja lankesi valtaistuimen eteen, enkelit nostivat heidät ylös ja mies kosketti kädellään heidän kasvojaan.
Päivää ennen tuomion täytäntöönpanoa Perpetua näki vielä unen, jossa diakoni Pomponius tuli vankilaan valkoisessa tunikassa ja sanoi: ”Tule Perpetua, me odotamme sinua.” Uni jatkui niin, että he kulkivat käsi kädessä amfiteatteriin ja kävelivät keskelle areenaa. Diakoni sanoi: ”Älä pelkää. Minä olen täällä ja kilvoittelen kanssasi.” Perpetua jäi yksin ja katseli valtavaa yleisöä. Yhtäkkiä hän huomasi olevansa mies ja käymässä taisteluun egyptiläistä gladiaattoria vastaan. Suunnattoman kookas kuninkaallinen hahmo purppuranvärisessä viitassa ilmoitti, että jos Perpetua kukistaisi egyptiläisen, hän saisi voittajien seppeleen. Pitkän kamppailun jälkeen Perpetua pääsi niskan päälle ja painoi egyptiläisen pään jalkansa alle. Sitten purppuraviittainen mies lausui: ”Rauha sinulle, tyttäreni”, suuteli häntä ja antoi seppeleen. Perpetua lähti kävelemään kohti elämän porttia, josta voittajat kulkevat. Tähän hän heräsi suuresti virvoittuneena näkemästään.
Viimeisenä iltanaan kristityt pitivät juhlan ja nauttivat yhteisen rakkaudenaterian. He puhuivat kaikille paikalla olleille ja kertoivat ilosta, joka heitä odotti kärsimyksissä. He laskivat hyväntahtoista leikkiä niistä, jotka surivat heidän kohtaloaan. Saturus sanoi, että kuolisi mieluiten leopardin hampaisiin, koska pelkäsi kuollakseen karhuja. Saturninus ilmoitti haluavansa kuolla mahdollisimman monen pedon hampaissa saadakseen kirkkaamman kruunun. He myös varoittivat kuulijoitaan Jumalan tuomiosta. ”Katsokaa meitä nyt, niin tunnistatte meidät sinä päivänä”, Saturus sanoi.
Kun tuomion täytäntöönpanon päivä koitti, kristityt lähtivät kohti amfiteatteria iloiten. Heidän käskettiin pukeutua Saturnuksen papiston asuihin, mutta Perpetua kieltäytyi jyrkästi. ”Olemme tulleet tähän tilanteeseen vapaasta tahdostamme, koska emme halua tahria omaatuntoamme. Mehän olemme valmiit kuolemaan juuri siksi, ettei meidän tarvitse suostua mihinkään tällaiseen.” Sotilastribuuni hyväksyi tämän perustelun.
Perpetua käveli areenalle laulaen psalmin sanoja. Saturus, Saturninus ja Revocatus alkoivat puhua kansanjoukolle varottavaan sävyyn. Nähdessään Hilarianuksen he viittilöivät hänelle eleillä: ”Sinä olet tuominnut meidät, Jumala tuomitsee sinut.” Kansa raivostui heidän uhmakkuudestaan, ja niin heidät ruoskittiin.
Sitten pedot laskettiin irti. Saturninuksen ja Revocatuksen kimppuun kävi ensin leopardeja ja sitten karhuja, jotka raatelivat heidät kappaleiksi. Näin heidän esittämänsä toive toteutui kirjaimellisesti. Saturus aiottiin sitoa kiinni villisikaan ja syöttää karhulle, mutta kun gladiaattori yritti sitoa villisian, se pääsi irti ja ruhjoi häntä sarvillaan. Gladiaattori menehtyi myöhemmin vammoihinsa. Kun Saturus oli sidottu, karhu kieltäytyi lähestymästä häntä. Lopulta leopardi tuli ja puraisi Saturusta niin, että verta tuli ryöppyämällä. ”Hyvin pesty! Hyvin pesty!” kansa huusi käyttäen kylpylöistä tuttua sananpartta. Verikasteen saanut Saturus sanoi Pudens-nimiselle sotilaalle: ”Hyvästi. Muista minua, ja muista uskoa. Älä anna tämän häiritä itseäsi vaan vahvistu.” Hän pyysi Pudensilta sormusta, kastoi sen vereensä ja antoi takaisin. Sitten Saturus menetti tajuntansa.
Naisia varten oli varattu raivokas härkä. Heidät riisuttiin alastomiksi, mutta kun kansa näki kyseessä olevan nuoren hienostonaisen sekä vastasynnyttäneen, jonka rinnoista valui vielä maitoa, yleisö kauhistui ja vaati heille vaatteita. Näin ollen heidät puettiin tunikoihin.
Kun härkä puski Perpetuan nurin, tämä jäi istumaan maahan. Kaikkien yllätykseksi hän aivan rauhallisesti pyysi itselleen hiuspinnaa sitoakseen tukkansa. Hän sanoi, ettei halunnut näyttää siltä kuin olisi hautajaisissa: ”Marttyyrin ei sovi kuolla hiukset hajallaan.” Kansa ei halunnut katsella tällaista näytöstä yhtään enempää, ja naiset vietiin pois. Areenalta poistuttuaan Perpetua yhtäkkiä ikään kuin havahtui ja alkoi kysellä, milloin heidät vietäisiin härkien tykö. Hän ei lainkaan muistanut olleensa areenalla eikä uskonut ennen kuin huomasi repeytyneen vaatteensa ja saamansa kolhut.
Lopulta pyhät marttyyrit vietiin mestauslavalle. He hyvästelivät toisensa antamalla rauhansuudelman. Ensimmäisenä kilvoituksensa päätti pyhä Saturus. Perpetuan kohdalla gladiaattori löi harhaan ja osui luuhun asti, niin että Perpetua huusi tuskasta. Perpetua tarttui gladiaattorin käteen ja vei sen kaulalleen näyttäen mihin kohtaan lyönnin pitäisi osua.
Pyhät marttyyrit saivat voittoseppeleensä vuonna 203. Heidän marttyyrikilvoituksensa on yksi parhaiten dokumentoiduista. Kertomus perustuu sekä aikalaistodistukseen että marttyyrien omiin muistiinpanoihin. Se on ollut suosittua lukemistoa varsinkin lännen kirkossa. Pyhiä marttyyreita Perpetuaa, Felicitasta ja heidän kumppaneitaan on kunnioitettu suuresti alkukirkon ajoista saakka niin idässä kuin lännessäkin. Heidän marttyyrikilvoitukseensa liittyvien paikkojen raunioita on säilynyt Karthagossa, Tunisian pääkaupungin Tunisin tuntumassa. Perpetua ja Felicitas on kuvattu muun muassa Ravennan kuuluisissa mosaiikeissa. Lännen kirkossa heidän muistopäivänsä on 7.3.1, mikä lienee myös heidän kuolinpäivänsä.
1 Lännessä juhlaa vietettiin muutaman vuosisadan ajan 6.3., jotta se ei jäisi Tuomas Akvinolaisen päivän (7.3.) varjoon.