Autuas Prokopi Ustjugilainen, houkka Kristuksen tähden

Prokopi oli varakkaan saksalaisen kauppiaan poika, joka oli kasvatettu roomalaiskatoliseen uskoon. Läntisten lähteiden mukaan hän oli kotoisin Lyypekin hansakaupungista. 1240-luvulla hän purjehti tavaralastin kanssa suosittua kauppareittiä Lyypekistä Novgorodiin käydäkseen siellä kauppaa venäläisten kanssa. Novgorodin lukuisat kirkot ja luostarit ja jumalanpalvelusten kauneus tekivät häneen niin suuren vaikutuksen, että hän päätti liittyä ortodoksiseen kirkkoon ja alkoi etsiä ihmistä, joka voisi opettaa hänelle ortodoksisen uskon sisältöä.

Hutynin luostarissa Prokopi tapasi vanhus Varlaamin, joka otti hänet ohjaukseensa ja perehdytti hänet ortodoksiseen oppiin, pyhien isien kirjoituksiin ja pyhien elämäkertoihin. Jumalan rakkaus valtasi Prokopin, niin että hän luopui kaikesta omaisuudestaan ja jäi luostariin. Hänen kääntymyksensä herätti Novgorodissa suurta huomiota ja hänen tekoaan ylistettiin. Lopulta Prokopi saamastaan huomiosta kiusaantuneena lähti luostarista ja vaelsi kauas itään Ustjugin kaupunkiin. Siellä hän alkoi kilvoitella vähäjärkisenä houkkana varmistaen näin sen, ettei ihmisiltä tuleva kunnia enää saattaisi häntä kiusaukseen.

Prokopi vaelteli päivät kaupungilla kannellen käsissään kolmea hiilihankoa tai koukkupäistä keppiä. Repaleinen paita verhosi hädin tuskin hänen ruumiinsa. Kun hän paaston ja valvomisen näännyttämänä kaipasi lepoa, hän heittäytyi pitkäkseen mihin sattui: avoimeen latoon, lantakasalle, paljaalle maalle tai kivelle. Lopulta hän valitsi vakituiseksi asuinpaikakseen Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkon eteisen. Hän eli saamillaan almuilla. Kesäisin hän istuskeli usein kivellä Suhonajoen varrella ja rukoili joella liikkuvien puolesta. Kun hän puhui hurskaiden ihmisten kanssa, hänen jokainen sanansa oli täynnä hengellistä opetusta ja varoituksia. Monilla hänen teoillaan oli profeetallinen merkitys.

Kuuluisin Prokopin profetioista tapahtui kolmetoista vuotta ennen hänen kuolemaansa. Eräänä sunnuntaina vuonna 1290 hän puhui kirkossa kehottaen asukkaita katumaan, ettei kaupunki tuhoutuisi hehkuvassa kivisateessa niin kuin muinoin Sodoma ja Gomorra. Kaupunkilaiset vain nauroivat hänen puheilleen, minkä jälkeen Prokopi itki kaksi päivää. Kolmantena päivänä hän kulki ympäri Ustjugia ja kehotti kyyneliä vuodattaen ihmisiä katumaan, mutta sai osakseen vain pilkkaa.

Seuraavana sunnuntaina taivaalle ilmestyi musta pilvi ja päivä muuttui pimeäksi kuin yö. Jyrinän täyttäessä ilman kansa muisti Prokopin saarnan, ja kaikki juoksivat kirkkoon rukoilemaan Jumalanäidin suojelusta. Autuas Prokopi oli jo kirkossa ja rukoili Jumalansynnyttäjän ilmestysikonin eteen polvistuneena. Kun hän oli rukoillut pitkään ja hartaasti, ikonista alkoi vuotaa mirhaa ja hyvä tuoksu täytti kirkon. Samalla sää muuttui. Painostava helle hellitti ja jyrinä taukosi. Pian saatiin tietää, että 20 kilometrin päässä Ustjugista oli satanut hehkuvia kiviä ja metsää oli kaatunut isolta alalta. (Kyseessä oli ilmeisesti meteoriitti.) Kukaan ei kuitenkaan vahingoittunut. Mirhaa vuoti ikonista niin paljon, että sitä kerättiin kirkon astioihin. Monet paranivat taudeistaan voideltuaan sillä itseään ja kaksi riivattua naista vapautui pahoista hengistä.

Kun Prokopi tuli Ustjugiin, siellä eli vielä hurskas aviopari Johannes ja Maria (29.5.) Kulkiessaan houkkana kaupungilla Prokopi pistäytyi joskus heidän luonaan puhumassa sielua hyödyttävistä asioista.

Prokopin viimeisenä elinvuotena talvi oli ankarampi kuin miesmuistiin. Kerran kauhean lumimyrskyn ja hyytävän viiman aikana Prokopi pelästyi ja ajatteli, ettei hän kaikessa alastomuudessaan selviä yöstä hengissä. Hän lähti kirkon eteishuoneesta etsimään parempaa suojaa. Ensin hän pyrki joidenkin köyhien ihmisten mökkeihin, mutta nämä ajoivat hänet ‒ ”iljettävän houkan” ‒ takaisin lumimyrskyn armoille. Sitten hän koetti paneutua makuulle johonkin piha- rakennukseen koirien viereen siinä toivossa, että ne pitäisivät hänet lämpimänä, mutta koirat juoksivat pois. Prokopi ajatteli mielessään olevansa niin iljettävä, että koiratkin karttavat häntä, ja päätti palata Jumalanäidin suojiin kirkon eteishuoneeseen saadakseen edes kuolla pyhässä paikassa. Hän käpertyi kirkon eteisen nurkkaan ruumis kylmästä sinisenä ja läpikotaansa vapisten. Hän piti kuolemaansa varmana ja rukoili enää vain pelastusta sielulleen. Äkkiä hän tunsi miellyttävää lämpöä. Herran enkeli ilmestyi hänelle, kosketti häntä kukkivalla oksalla ja palautti elämänvoiman ja lämmön kylmettyneeseen ruumiiseen.

Ilmestyksen jälkeen Prokopi juoksi hurskaan pappi Simeonin luo, joka oli ollut kovin huolissaan hänestä. Hän kertoi tapahtuneesta, mutta pyysi Simeonia säilyttämään salaisuuden hänen kuolemaansa asti. Simeonin puolisosta Mariasta Prokopi oli lausunut profetian, että tästä tulisi Permin piispan Stefanin äiti. Maria oli tuolloin vain kolmevuotias tyttönen eikä Perminmaalla vielä ollut ainoatakaan kristittyä. Aikanaan hänen pojastaan kuitenkin tuli Permin valistaja pyhä Stefan (26.4.).

Prokopi oli Ustjugiin tullessaan vielä nuorehko mies. Hän kilvoitteli kaupungissa yli 50 vuotta ja saavutti korkean iän. Harmaantuneenakin hän säilytti hengellisen reippautensa ja nuorekkuutensa. Kukaan ei aavistanut kesällä 1303, että hän eli viimeisiä päiviään. Herran enkeli ilmestyi hänelle hänen rukoillessaan yöllä kirkon eteisessä ja ilmoitti hänen lähtönsä hetken olevan lähellä. Iloiten Prokopi valmistautui lähtöönsä.

Heinäkuun 8. päivän vastaisena yönä Prokopi lähti kirkon eteisestä ja kävi rukoilemassa pyhittäjä Kiprianin (29.9.) perustaman luostarin edessä. Sitten hän kävi pitkäkseen luostariin johtavan sillan päähän, asetti kätensä ristiin rinnalle ja antoi henkensä Herralle. Kesäisestä vuodenajasta huolimatta yöllä satoi lunta, joka peitti pyhän ruumiin. Niinpä kaupunkilaiset löysivät sen vasta kolmen päivän kuluttua ja hautasivat juhlallisesti Suhonajoen varrelle paikkaan, jossa Prokopi oli usein istunut ja jonne hän oli toivonut tulevansa haudatuksi.