Armenian Nikopoliksen 45 marttyyria

Pakanallinen keisari Licinius aloitti uudelleen kristittyjen vainot koko itäisessä Bysantin keisarikunnassa vuoden 316 tienoilla. Hän lähetti Armenian Nikopolikseen¹ uuden käskynhaltijan nimeltä Lysias. Tämä oli valmis vuodattamaan verta, jos joku vastustaisi keisarillisia määräyksiä. Kaupungin johtomiehet Leontios, Maurikios, Daniel ja Antonios sekä 39 muuta kristittyä menivät oma-aloitteisesti Lysiaksen eteen. He tunnustivat rohkeasti olevansa Kristuksen seuraajia ja kehottivat käskynhaltijaa toteuttamaan uhkauksensa. Lysias käski heidän kokoontua tuomioistuimensa eteen. Siellä Leontios julisti, että he kieltäytyivät palvelemasta epäjumalia, koska he tahtoivat pysyä uskollisina Kristukselle, joka oli itse naulittu ristiin ja noussut kuolleista pelastaakseen kaikki. Heidän rohkeutensa raivostuttamana käskynhaltija määräsi, että heidän leukansa piti murskata kivillä. Kun heidän toverinsa kirosivat maaherraa, Leontios lausui heille: ”Veljet, älkää kirotko niitä, jotka itse ansaitsevat oman kirouksensa, vaan siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat.” (vrt. Matt. 5:44)

Lysias yritti kuitenkin lupauksin voittaa kristityt puolelleen, mutta pyhät vastasivat pilkallisesti hänen tyhjiin puheisiinsa. Lopulta hän heitti heidät vankilaan ja kielsi vartijoita antamasta heille mitään syötävää ja juotavaa, vaikka sää oli hehkuvan helteinen. He astuivat vankilaan ylistäen Jumalaa, joka oli pitänyt heitä arvollisina kärsimään Hänen nimensä vuoksi. Leontios rohkaisi heitä kestämään loppuun saakka. Hän muistutti heitä loisteliaista kilvoituksista, joita aiemmat marttyyrit olivat suorittaneet. Nainen nimeltä Blasiana onnistui välttämään vartioiden huomion ja toi heille vettä. Seuraavana aamuna he astuivat jälleen Lysiaksen eteen. Tämä oli jo valmistanut heille julmia kidutuksia. Heidän ruumiitaan poltettiin soihduilla ja syntyneitä haavoja raavittiin ruukunsirpaleilla. Pyhät kestivät urheasti kidutukset aina puoleenpäivään saakka, jolloin heidät vietiin takaisin vankilaan. Myös Blasiana tuli taas sinne huolehtimaan heistä.

Yöllä heille ilmestyi loistava enkeli, joka ilmoitti, että heidän kilvoituksensa lähenee loppuaan ja että heidän nimensä on kirjoitettu taivaan kirjoihin. Vanginvartijat Meneas ja Birilades olivat todistamassa näkyä ja riensivät heittäytymään vankien jalkoihin tunnustaen uskonsa Kristukseen. Vangit ottivat veljellisellä rakkaudella vastaan nämä ”yhdennentoista hetken tulijat”. He vakuuttivat entisille vartijoilleen, että nämä saisivat voitonseppeleet siinä kuin he itsekin. Kun maaherran korviin tuli tieto vanginvartijoiden kääntymyksestä, hän raivostui ja käski tuoda kaikki 45 marttyyria eteensä. Sotilaat katkaisivat kirveillä heidän kätensä ja jalkansa ja työnsivät heidät sen jälkeen tuleen.

Se, mitä marttyyreista jäi jäljelle, heitettiin Lykosjokeen, josta hurskaat kristityt myöhemmin löysivät heidän jäännöksiään. Ne vietiin Nikopolikseen, missä heitä siitä lähtien kunnioitettiin kaupungin suojeluspyhinä, joiden kunniaksi vietettiin vuosittain suuri muistojuhla. Kun Basileios Suuri muutamia vuosikymmeniä myöhemmin lähetti Nikopoliksen seurakunnalle kirjeen, hän kehotti heitä kestämään kaikenlaiset vaikeudet muistamalla kärsineitä edeltäjiään: ”Te olette tunnustajien lapsia, te olette marttyyrien lapsia.”²

¹ Nyk. Keski-Turkin Sivasin alueella.

² Basileios Suuri: Kirje 240.