Amorionin 42 pyhää marttyyria Teodoros, Konstantinos, Teofilos, Basoes ja heidän toverinsa

Amorionin kaupunki sijaitsi Fryygiassa Vähän-Aasian keskiosassa. Bysanttilaisena aikana se oli tärkeä linnoitus arabien ja turkkilaisten hyökkäyksiä vastaan. Se seisoi paikallaan vuosisatoja mutta välillä koki tuhojakin. Näistä pahin oli kaupungin täydellinen tuhoutuminen keisari Teofiloksen aikana vuonna 838. Bagdadin kalifi al-Mutasim (833–842) valloitti kaupungin, tappoi sen kaikki asukkaat ja hajotti sen maan tasalle. Taistelu kaupungista oli kiivas ja verinen: kummallakin puolella kerrotaan kaatuneen noin 70 000 miestä. Arabien voittoon vaikutti ratkaisevasti kristittyjen joukoissa taistellut kavaltaja Baditzes, joka paljasti muslimeille puolustuksen heikon kohdan. Tuon ajan kristityt surivat Amorionin valloitusta lähes yhtä paljon kuin vuosisatoja myöhemmin surtiin Konstantinopolin joutumista turkkilaisten käsiin. Kristillisissä piireissä Amorionin menetys tulkittiin Jumalan rangaistukseksi keisari Teofilokselle, jonka kotikaupunki se oli. Teofilos nimittäin suhtautui kielteisesti pyhiin ikoneihin ja vainosi niiden kunnioittajia. Myöhemmin Bysantti valloitti Amorionin joksikin aikaa takaisin, mutta se ei koskaan saanut takaisin entistä loistoaan. Lopullisesti Bysantin valtakunta menetti kaupungin vuonna 1110.

Valloitettuaan Amorionin kalifi al-Mutasim säästi kuolemalta vain 42 kaupungin korkeinta sotilas- ja hallintomiestä. Hän vei heidät omaan maahansa ja sulki likaiseen vankilaan, joka vilisi syöpäläisiä. Se oli niin pimeä, etteivät he pystyneet näkemään edes toisiaan. Heidän ruokanaan oli homeinen leipä, jota vartijat silloin tällöin heittivät heidän eteensä. Lopulta jotkut heistä saivat luvan vartioituina ja kahleissa käydä kaupungin kaduilla kerjäämässä leipää, jonka he sitten jakoivat keskenään vartijoiden otettua ensin osansa.

Kaikki tämä kurjuus ei kuitenkaan saanut kristittyjä miehiä menettämään rohkeuttaan ja jalouttaan. Kun he olivat jo äärimmäisen heikkoja, kalifi lähetti heidän luokseen ystävällisyyttä teeskenteleviä lähettiläitään, joiden tehtävänä oli houkutella heidät kääntymään islamiin. Kristityille luvattiin, että heidän ei tarvitsisi tehdä muuta kuin esiintyä rukoilemassa yhdessä kalifin kanssa. ”Tekisittekö te saman, jos olisitte meidän asemassamme?” kristityt kysyivät. Muslimit vastasivat: ”Tietenkin, sillä mikään ei ole tärkeämpää kuin vapaus.” Silloin vangit sanoivat: ”Emme huoli neuvoja ihmisiltä, jotka eivät ole lujia vakaumuksessaan.”

Parin päivän päästä toiset lähettiläät olivat säälivinään heidän tilaansa ja toivat heille almuja. He kertoivat omasta uskonnostaan, joka lupaa heille monenlaisia lihallisia nautintoja. Urheat kristityt vastasivat, että sellaisia lupaava uskonto vain alistaa järjellisen sielumme lihan hirmuvaltaan. Islamilaisille askeeteille he puolestaan todistivat, ettei kukaan profeetta ole koskaan ennustanut Muhammedin tulosta, kun taas Vanha Testamentti on täynnä profetioita Jeesuksesta Kristuksesta.

Näin kului seitsemän vuotta. Vankien usko ei horjunut. He ylläpitivät sitä rukoillen, laulaen psalmeja sekä yksin että yhdessä ja kiittivät Jumalaa, joka oli nähnyt heidät arvollisiksi kestämään näin suuria koetuksia Hänen takiaan.

Maaliskuun 5. päivänä vuonna 845 vankilaan tuli salaa kavaltaja Baditzes, joka oli auttanut kalifia valloittamaan Amorionin ja oli itse kääntynyt islamiin. Hän pyysi luokseen Konstantinoksen, patriisi Teofiloksen sihteerin, ja ilmoitti tälle, että vangeille oli lopulta julistettu kuolemantuomio, joka toteutettaisiin seuraavana päivänä. Baditzes ehdotti, että he sittenkin rukoilisivat kalifin kanssa säilyttäen samalla oman uskonsa sydämessään. Konstantinos karkotti luopion tekemällä ristinmerkin ja ilmoitti Teofilokselle, että heidän viimeinen hetkensä lähestyi.

Seuraavana aamuna upseeri tuli sotilasosaston kanssa hakemaan kristityt vankilasta. Upseeri yritti viimeisen kerran taivuttaa heitä rukoilemaan kalifin kanssa. Kristityt sanoivat, että he rukoilevat kyllä vihollistensa puolesta mutta Kristuksen opettamalla tavalla. He pyysivät Jumalaa valaisemaan muslimien mielet ja ohjaamaan heidät totuuden tuntemiseen. He julistivat anateeman Muhammedille ja kaikille, jotka tunnustavat hänet profeetakseen. Silloin heidät sidottiin ja vietiin Eufratin rannalle Samaran kaupunkiin, jonne suuri joukko muslimeja ja kristittyjä oli kokoontunut seuraamaan heidän mestaustaan. Nähdessään vankien tulevan pyövelit alkoivat uhkaavasti heilutella miekkojaan heidän silmiensä edessä saadakseen heidät pelkäämään.

Upseeri kutsui vangeista eteensä ensin Teodoros Krateroksen, joka oli ollut pappi mutta luopunut pappeudesta ja liittynyt armeijaan, missä hän oli kohonnut korkeaan arvoon. Hän sanoi: ”Eikö sinun, joka olet tarttunut aseisiin ja tappanut ihmisiä, olisi parempi pyytää avuksesi Muhammedia, koska et voi enää panna toivoasi Jeesukseen Kristukseen kiellettyäsi hänet luopumalla pappeudesta?” Teodoros vastasi vakaasti: ”Ei, päinvastoin juuri siitä syystä minun pitää vuodattaa vereni Hänen tähtensä, että siten pyyhkisin pois syntini.” Sitten hän pyysi siunauksen heidän joukkonsa johtajalta patriisi Teofilokselta ja laski päänsä mestauspölkylle. Toiset seurasivat hänen esimerkkiään, ja arabitkin ihailivat heidän rohkeuttaan.

Marttyyrien saatua voitonseppeleensä kalifi kutsui kavaltajana toimineen Baditzeksen luokseen ja sanoi: ”Jos olisit ollut kunniallinen ihminen, et olisi luovuttanut kaupunkiasi minun käsiini. Ja jos olisit ollut hyvä kristitty, et olisi luopunut uskostasi kavalluksesi jälkeen.” Sitten hän mestautti tämänkin.

Amorionin marttyyrit olivat ensimmäisiä marttyyreja, joita sanottiin ”kolmiottelijoiksi”. Ensinnäkään he eivät hyväksyneet keisari Teofiloksen edustamaa ikonoklasmin harhaoppia, toiseksi he taistelivat urhoollisesti isänmaansa puolesta ja kolmanneksi he kärsivät rohkeasti marttyyrikuoleman uskonsa vuoksi.