Suurmarttyyri Aretas ja Najranin marttyyrit

Etiopian kristillistä valtakuntaa hallitsi kuudennen vuosisadan alussa Aksumista käsin pyhä kuningas Elesbaan (Kalib Ella Asbeha), jolla oli hyvät suhteet Itä-Rooman keisari Justinos I:n (518–527) kanssa. Elesbaanin valta ulottui Himyariin eli Jemeniin asti, jossa myös oli paljon kristittyjä. Himyarin syrjäytetyn hallitsijasuvun edustaja Dhu Nuwas (Dunaan) nousi vastarintaan vuoden 520 tienoilla. Hän oli kääntynyt juutalaisuuteen ja ottanut uudeksi nimekseen Jusuf eli Joosef. Hän kokosi voimakkaan armeijan, jossa oli 12 000 sotilasta, ja hyökkäsi alueen kristittyjä vastaan.

Dhu Nuwasin tavoitteena oli hävittää kristityt kokonaan Arabian niemimaan eteläosista, erityisesti Najranista, joka oli ollut Jemenin kirkon keskuspaikka jo parin vuosisadan ajan. Dhu Nuwas piiritti kaupungin ja vannoi katkaisevansa kaikkien kaulat, elleivät he antaudu ja kiellä uskoaan. Hänen kiihkonsa sai kuitenkin kristityt puolustautumaan entistä päättäväisemmin. Kärsittyään tappioita Dhu Nuwas muutti taktiikkaa ja alkoi esiintyä sovinnollisesti pyytäen päästä sisään kaupunkiin pienen saattueen kanssa. Portit avattiin ja Dhu Nuwas tuli kaupunkiin. Hän kehui vuolaasti kaupungin kauneutta ja kukoistusta ja sen asukkaiden yksimielisyyttä. Lähtiessään hän pyysi kaupungin johtomiehiä vastavierailulle leiriinsä seuraavana päivänä.

Najranin johtaja oli Aretas, joka kuului Beni Harith-heimoon ja oli arabialaiselta nimeltään Abdullah Ibn Kahn. Hän oli viisas ja hyveellinen 95-vuotias vanhus, jota kaikki kunnioittivat, ja hänellä oli runsaasti jälkeläisiä kolmessa polvessa. Aretaksen johdolla kaupungin johtomiehet lähtivät seuraavana aamuna portista tapaamaan Dhu Nuwasia, mutta tämä määräsi heidät välittömästi pidätettäviksi. Hänen sotilaansa yllättivät puolustajat ja ottivat Najranin kaupungin haltuunsa.

Dhu Nuwas kohdisti vihansa ensimmäiseksi kaksi vuotta aiemmin kuolleeseen pyhään piispa Paavaliin, jonka haudan hän avasi ja määräsi pyhäinjäännökset poltettaviksi. Dhu Nuwas keräsi kaupungin papiston, munkit ja nunnat, yhteensä 477 henkeä, ja poltatti heidät elävältä. Tämän jälkeen hän mestautti vielä 127 hurskasta kristittyä.

Dhu Nuwasin eteen tuotiin leskeksi jäänyt rikas ylimysnainen, jota hän yritti turhaan suostutella puolelleen. Hän alkoi uhkailla naista julmilla kidutuksilla, ellei tämä kieltäisi uskoaan. Kun naisen 12-vuotias tytär näki, kuinka hänen äitiään ahdistettiin, hän juoksi Dhu Nuwasin eteen ja sylki tätä kasvoihin. Tyranni julmistui ja tyttö mestattiin välittömästi. Dhu Nuwas pakotti äidin juomaan maljallisen tyttärensä verta ennen kuin mestautti hänetkin.

Seuraavana päivänä pyhä Aretas ja 340 muuta kristittyä tuotiin tyrannin eteen. Aretas oli kannettava paikalle, sillä nähtyään omat kaupunkilaisensa kidutettavina ja surmattuina hän oli murtunut niin, että oli menettänyt kaikki voimansa. Dhu Nuwasia lähestyessään hän kuitenkin vahvistui ja alkoi täysin tyynenä rohkaista seuralaisiaan saavuttamaan täydellistymisen marttyyrikuoleman kautta ja olemaan iloisia saadessaan osallistua Vapahtajan kärsimyksiin ja niiden kautta myös Hänen kunniansa ikuiseen iloon. ”Älkää luulko, että minä kaipaan kuolemaa vain siksi, että olen jo iäkäs. Minä kutsun kaikkia teitä, sillä kaikki kuolevat, niin nuoret kuin vanhatkin. Mikään kuolema ei ole niin kunniakas kuin marttyyrin.” Väki itki vuolaasti kuunnellessaan hänen puhettaan ja vakuutti yhteen ääneen, että se rakkauden side, joka yhdisti heitä tässä väliaikaisessa elämässä, kestäisi katkeamattomana kuolemaan asti ja että he kaikki olisivat valmiit ottamaan marttyyrikruunun yhdessä hänen kanssaan.

Kun Dhu Nuwas näki väkijoukon päättäväisyyden, hän ei enää yrittänyt saada heitä luopumaan uskostaan vaan antoi käskyn teloittaa heidät joen lähellä. Rukoiltuaan viimeisen kerran marttyyrit tervehtivät toisiaan pyhällä suudelmalla, samaan tapaan kuin liturgian hengelliseen uhriin valmistautuvat papit. Ensimmäisenä surmattiin Aretas, jonka kaksi muuta tuomittua kantoi mestauspaikalle. Toiset riensivät voitelemaan otsansa pyhän marttyyrin verellä ja kävivät sitten omaan kuolemaansa rohkein mielin.

Myöhemmin mestauspaikalle tuli kristitty nainen viisivuotiaan poikansa kanssa. Hänkin riensi pyhän Aretaksen ruumiin luo ja voiteli itsensä marttyyrin veripisaroilla. Sotilaat pidättivät hänet ja veivät hallitsijan eteen. Tyranni määräsi hänet saman tien elävältä poltettavaksi. Kun tulta sytytettiin, naisen poika itki katkerasti kuin linnunpoika, joka on menettämässä emonsa. Pojan ulkonäkö miellytti kuningasta, joka otti hänet syliinsä ja yritti lohduttaa häntä. Hän kysyi lapselta, mitä tämän teki mieli kaikkein eniten, ja sai yllätyksekseen kuulla, että pienokainen tahtoi kuolla marttyyrina äitinsä kanssa. ”Mutta mitä tarkoittaa olla marttyyri?”, kuningas kysyi. ”Kuolla Kristuksen tähden ja tulla taas eläväksi”, pienokainen vastasi. ”Mutta onko sinulla mitään käsitystä siitä, kuka tämä Kristus on?” ”Tule kirkkoon, niin minä näytän sinulle”, lapsi vastasi luottavaisesti. Hallitsija lupasi pojalle hedelmiä, mutta pienokainen pysyi kannassaan osoittautuen näin tämän maailman aikuisia viisaammaksi. Nähdessään äitinsä heitettävän tuleen hän puri kuningasta, tempautui irti hänen otteestaan, juoksi tulta kohti ja heittäytyi empimättä liekkeihin saadakseen olla äitinsä kanssa yhtä Kristuksessa.

Dhu Nuwas otti vielä tuhansia kristittyjä orjikseen. Nämä hirmuteot tapahtuivat vuonna 523. Tieto tapahtumista levisi nopeasti kaikkialle kristittyyn maailmaan, ja Najranin marttyyreita alettiin kunnioittaa pyhien joukossa.