Sebasteian neljäkymmentä pyhää marttyyria

Sebasteian neljäkymmentä marttyyria kärsivät marttyyrikuoleman pyhän Konstantinus Suuren kanssahallitsijan Liciniuksen aikana (308–323). Licinius oli vuonna 313 allekirjoittanut yhdessä Konstantinus Suuren kanssa Milanon suvaitsevaisuusediktin, joka lopetti kristittyjen vainot. Mutta tultuaan valtakunnan itäisen osan hallitsijaksi ja riitaannuttuaan Konstantinuksen kanssa hän alkoi uudelleen vainota kristittyjä vuonna 320. Vaino päättyi, kun Konstantinus kukisti hänet ja tuli valtakunnan yksinvaltiaaksi vuonna 324. Näin Sebasteian marttyyrit kuuluivat viimeisiin kristittyihin, jotka uhrasivat henkensä uskonsa tähden alkukirkon aikana Rooman valtakunnan alueella.

Sebasteian marttyyrit olivat palkkasotureita, jotka taistelivat Liciniuksen armeijassa tämän sotiessa armenialaisia vastaan. He olivat kotoisin eri puolilta Rooman valtakuntaa, mutta heitä yhdisti se, että he kaikki olivat kristittyjä. He olivat erinomaisia, urheita sotureita, joita heidän aseveljensä kunnioittivat sekä heidän sotasaavutustensa että toverillisen käytöksensä tähden. He palvelivat Rooman valtakunnan 12. legioonassa, joka oli sijoitettu Sebasteian kaupunkiin, päällikkönään Lysias. Kappadokian ja Vähän Armenian maaherra Agricola oli kutsunut legioonan sinne suojelemaan aluettaan.

Kun kristittyjä sotilaita vaadittiin uhraamaan pakanallisille epäjumalille, he kieltäytyivät ja tunnustautuivat avoimesti kristityiksi. Agricola, joka oli tunnettu vihastaan kristittyjä kohtaan, yritti aluksi imarteluin ja lupauksin saada heidät uhraamaan. Yksi heistä vastasi kaikkien puolesta: ”Kun kerran olemme, kuten sanot, saattaneet elämämme vaaraan rakkaudesta maalliseen keisariin, niin sitä suuremmalla innolla meidän on nyt ryhdyttävä taisteluun rakkaudesta maailmankaikkeuden Valtiaaseen. Meille on olemassa vain yksi elämä ja se on kuolema Kristuksen tähden.” Vankilassa, jonne heidät suljettiin odottamaan kuulustelujen jatkumista, he heittäytyivät polvilleen ja rukoilivat Herraa säilyttämään heidän uskonsa ja vahvistamaan heitä taistelussa.

Seuraavana aamuna Agricola jatkoi houkuttelujaan, mutta yksi sotilaista Candidus paljasti hänen teennäisen lempeytensä alle kätketyn petomaisuuden, niin että hän joutui raivoihinsa. Hän ei kuitenkaan voinut tehdä mitään sotilaille, ennen kuin heidän päällikkönsä Lysias tulisi paikalle, ja niin heidät lähetettiin takaisin vankilaan. Siellä yksi heistä, Quirion, rohkaisi toisia muistuttamalla, kuinka he viimeisellä sotaretkellään olivat olleet erottamattomia kuin yksi sielu ja yksi mieli. ”Huolehtikaa, että tämä yksimielisyys säilyy myös nyt, kun olemme Kristuksen tunnustajia”, hän kehotti.

Seitsemäntenä päivänä Lysias saapui ja vangit vietiin hänen eteensä. Matkalla Quirion vielä muistutti heille: ”Meillä on kolme vihollista: Paholainen, Lysias ja maaherra. Mitä he voivat tehdä meille neljällekymmenelle Kristuksen sotilaalle?” Kun Lysias näki heidän lujuutensa, hän määräsi toisia sotilaita murskaamaan kivillä heidän hampaansa. Mutta Jumalan voimasta sotilaat joutuivat hämmennyksiin ja alkoivat jostain syystä mukiloida toisiaan. Silloin raivostunut Lysias tarttui itse kiveen ja yritti heittää sillä heitä, mutta kivi osuikin maaherraan. Kristityt sotilaat palautettiin vankilaan odottamaan päätöstä siitä, millä tavoin heidät kidutettaisiin kuoliaiksi.

Maaherra Agricola keksi, että vangit pitäisi tappaa kylmään. Sebasteia sijaitsee Vähän-Aasian sisäosissa 1300 metrin korkeudessa, ja talvella parinkymmenen asteen pakkanen on siellä tavallista. Kaupungin länsipuolella oli järvi, joka muodostui Alyos-joen vesistä ja varsinkin talvella vesi oli korkealla. (Nykyisin järvi on kuivattu.) Tähän järveen Agricola käski heittää vankinsa alastomina. Kun sotilaat kuulivat maaherran päätöksen, he kilpailivat keskenään, kuka riisuutuisi nopeammin, niin kuin he olivat aiemmin kilpailleet sotasaaliista. ”Talvi on julma mutta paratiisi suloinen”, he toistelivat toisiaan rohkaisten, ”Olkaamme kärsivällisiä, niin saamme yhden lyhyen yön kärsimyksillä osaksemme ikuisen ilon. Sitten saammekin lämmitellä ainaisesti Abrahamin helmassa! Tämä katoava ruumiimme kuolee joka tapauksessa, olkaamme nyt valmiita kuolemaan vapaaehtoisesti elääksemme ikuisesti. Herra, ota vastaan tämä kokonaisuhri, jota ei Sinun eteesi kanna tuli vaan kylmyys.”

Aikalaisten kuvauksista jää epäselväksi, oliko jää niin heikkoa, että marttyyrit vajosivat jäiseen veteen, kuten ikoneissa tavallisesti esitetään, vai joutuivatko he värjöttelemään pakkasessa jään päällä, mitä kuvaustapaa ikoneissa on myös käytetty. Houkutellakseen heitä uhraamaan epäjumalille maaherra oli käskenyt rakentaa rannalle saunan, jonne luopiot voisivat mennä lämmittelemään. Kun kauhea kylmyys hiipi heidän jäseniinsä aiheuttaen sietämätöntä kipua, yksi heistä ei kestänyt vaan syöksyi ylös järvestä ja kiiruhti saunaan. Äkillinen lämpötilan muutos oli kuitenkin niin rankka, että hän menehtyi saunaan.

Loput 39 marttyyria olivat syvästi murheissaan toverinsa periksi antamisesta ja menehtymisestä. He rukoilivat entistä enemmän toistensa puolesta. Yhtäkkiä valo lankesi alas taivaasta lämmittäen pyhiä marttyyreita, ja enkeleitä laskeutui painamaan heidän päähänsä 39 voitonseppelettä. Tämän näki yksi heidän vartijoistaan nimeltä Aglaios, joka oli lämmittelemässä saunan vierellä. Näkyä katsellessaan hänenkin sisimpänsä valaistui. Kun Aglaios näki neljännenkymmenennen seppeleen vielä leijuvan ilmassa ikään kuin odottaen kenen päälle laskeutuisi, hän herätti toiset viittoihinsa kääriytyneinä nukkuvat vartijat ja hyppäsi itse järvelle huutaen: ”Minäkin olen kristitty!” Marttyyrit ilahtuivat suuresti, kun heidän lukumääränsä näin täydentyi.

Kun Agricola tuli aamulla katsomaan, mitä oli tapahtunut, hän hämmästyi ja kiukustui nähdessään Aglaioksen uhriensa joukossa. Hän käski tuoda heidät kaikki järveltä rantaan, missä heidän sääriluunsa katkaistiin. Sen jälkeen heidän ruumiinsa lastattiin vankkureihin ja vietiin poltettaviksi. Nuorin heistä, Meliton oli vielä elossa, ja Agricolan miehet jättivät hänet rannalle toivoen saavansa hänet vielä uhraamaan epäjumalille. Melitonin äiti, hurskas kristitty leski, oli kuitenkin tullut paikalle vahvistamaan poikaansa marttyyrikilvoituksessa, ettei tämä vain kieltäisi Kristusta. Omin käsin hän nosti poikansa vankkureihin muiden joukkoon sanoen: ”Poikani, älä kadota voitonseppelettäsi vaan mene tovereittesi kanssa ikuiseen iloon.” Kasvot loistaen äiti käveli vankkurien vierellä roviolle, jolla marttyyrien ruumiit poltettiin. Tuhka hajotettiin ilmaan ja marttyyrien luut heitettiin jokeen. Näin kaikki jäljet heistä pyrittiin hävittämään. Kolmen päivän kuluttua pyhät marttyyrit kuitenkin ilmestyivät Sebasteian piispalle Pietarille ja kertoivat, missä kohden jokea heidän luunsa olivat. Tämän seurauksena heidän reliikkejään sijoitettiin eri paikkoihin, ja heidän kunnioituksensa levisi laajalle.

Ennen marttyyrikilvoitustaan pyhät olivat sanelleet testamenttinsa nuorelle orjalle nimeltä Eunoikos. Siinä he pyytävät, että samoin kuin he kilvoittelivat yhdessä, myös heidän jäännöksensä sijoitettaisiin samaan paikkaan. He lohduttavat omaisiaan ja esittävät toivomuksen, etteivät nämä surisi heitä vaan ennemminkin heitä muistaen auttaisivat köyhiä. He myös toivovat, että heidän läheisensä saisivat osasia heidän reliikeistään muistoksi ja lohduksi. Eunoikos säilytti testamentin jälkipolville ja huolehti sittemmin pyhäköstä, johon suuri osa heidän reliikeistään sijoitettiin, niin kuin marttyyrit olivat toivoneet.

Testamentin lopussa on mainittu kaikkien neljänkymmenen marttyyrin nimet. Ne ovat Akakios, Aetios, Aleksanteri, Athanasios, Candidus (tai Claudius), Kyrillos, Dometianus, Domnus, Ekdikios, Elias, Eunoikos, Eutykhios, Flavius, Gaios, Gorgonios ja toinen Gorgonios, Helianos, Herakleios, Hesykhios, Johannes, Khudion, Leonikios, Lysimakhos, Meletios, Meliton, Nikolaos, Filoktemon, Priskos, Quirion, Sakerdon, Severinus, Sisinios, Smaragdos, Teodulos, Teofilos, Valens, Valerius, Vivianus, Ksanthias ja Aglaios.

Heti Sebasteian marttyyrien kilvoituksensa jälkeen suuret kirkon opettajat alkoivat kirjoittaa heidän kunniakseen ylistyspuheita. Euodios, josta tuli pyhän Basileioksen seuraaja Kesarean piispanistuimelle, on kirjoittanut ensimmäisen laajemman esityksen heistä. Myös pyhän Efraim Syyrialaisen kirjoituksissa on ylistyspuhe heille. Erityisen läheisiä marttyyrit olivat pyhän Basileios Suuren perheelle. Basileioksen vanhemmat olivat heidän aikalaisiaan, ja heillä oli kotonaan heidän pyhäinjäännöksiään. He rakennuttivat ensimmäisen Sebasteian 40 marttyyrille omistetun kirkon Irisjoen rannalle Pontoksessa sijainneelle maatilalleen. Myös Basileioksen sisar pyhä Makrina omisti perustamansa nunnaluostarin heidän muistolleen.

Sebasteian pyhille marttyyreille on sittemmin omistettu lukuisia kirkkoja kaikkialla ortodoksisessa maailmassa. Athosvuorella Kseropotamoksen luostari on omistettu heille. Heidän muistopäivänään, joka sattuu lähes aina suuren paaston aikaan, öljyn ja viinin käyttö on aina sallittu vastoin tavallista suuren paaston arkipäivien käytäntöä.

9
3