Sabbas Pyhitetty

Jumalankantajaisä Sabbas, enkeli lihassa ja Palestiinan erämaan mestari, syntyi Kappadokian Kesareassa, Mutalaskan kylässä vuonna 439. Hän alkoi tuntea kaiken maailmallisen turhuuden ja Jumalan rakkauden kutsun jo lapsuudessaan. Hänen isänsä oli armeijan palveluksessa ja joutui olemaan paljon poissa kotoa. Kerran vanhempiensa matkustettua Aleksandriaan Sabbas jäi setänsä huollettavaksi. Tämä oli kuitenkin hyvin kiivas ja äkkipikainen, ja Sabbas lähti toisen setänsä luokse. Hänen kotitaloaan hoitaneiden sukulaisten riitaannuttua keskenään Sabbas meni lähiseudulla olleeseen Flavianoksen luostariin. Sukulaiset yrittivät saada Sabbaksen muuttamaan mielensä ja palaamaan kotiin, mutta hän pysyi järkähtämättömästi kutsumuksessaan ja päätti ryhtyä munkiksi, vaikka oli vain kahdeksan vuoden ikäinen.

Jo nuorena Sabbas tunnettiin siitä, että hän oli maltillinen ja rakasti psalmien ulkoa lukemista. Eräänä päivänä hän puutarhassa työskennellessään alkoi himoita omenaa. Tarttuessaan siihen hän kuitenkin ponnisteli voitolle ahnehtimisen kiusauksesta ja alkoi mietiskellä itsekseen: ”Hedelmä, joka antoi minulle kuoleman Aadamin kautta, oli miellyttävä silmille ja hyvä syötäväksi. Aadam piti parempana sitä mikä miellytti hänen lihallisia silmiään ja keskittyi enemmän vatsansa tyydyttämiseen kuin hengellisiin iloihin. Älköön siis hengellinen horros vieraannuttako minua kärsivällisyyden loistosta.” Hän heitti omenan pois voittaen näin himonsa eikä maistanut omenaa enää koskaan tämän jälkeen.

Jo nuorukaisena Sabbas alkoi paastota ja valvoa vanhojen kilvoittelijoiden veroisella kypsällä päättäväisyydellä. Pian hän ylitti kaikki muut nöyryydessä, kuuliaisuudessa ja itsehillinnässä. Vietettyään kymmenen vuotta luostarissa hän sai igumeniltaan siunauksen lähteä Jerusalemiin, jonne häntä houkutteli erityisesti pyhän Euthymioksen (20.1.) maine.

Sabbas saapui Jerusalemiin talvella ja asui kuuluisan kappadokialaisen vanhuksen Passarionin (11.8.) luostarissa. Kevään tullen Sabbas tahtoi lähteä erämaaelämään ja pyysi pyhää Euthymiosta ottamaan hänet oppilaakseen. Euthymioksella ei kuitenkaan ollut tapana ottaa parrattomia nuorukaisia erämaaisien joukkoon, joten hän päätti lähettää Sabbaksen ensin Pyhän Teoktistoksen luostariin. Euthymios kirjoitti Teoktistokselle kirjeen pyytäen tätä pitämään nuorukaisesta hyvää huolta, sillä ”tulevaisuudessa Sabbas täyttäisi maailman kirkkaudellaan”. Teoktistoksen alaisuudessa Sabbas jatkoi kilvoituksiaan palvelemalla veljiä koko päivän ja ylistämällä Jumalaa rukoillen läpi yön. Hänen täydellistymisensä hyveissä oli niin ilmeistä, että pyhä Euthymios alkoi kutsua häntä ”lapsivanhukseksi”.

Vuonna 469 Teoktistos kuoli ja Sabbaksen sallittiin siirtyä elämään erakkona luolassa vähän matkan päähän luostarista. Hän ei syönyt lainkaan ruokaa viikon viitenä arkipäivänä. Hän vietti aikansa lakkaamattomassa rukouksessa ja punoi koreja palmunlehvistä. Lauantaina ja sunnuntaina hän palasi luostariin pyhää liturgiaa ja yhteistä ateriaa varten. Näin kului viisi vuotta.

Suuren paaston ajaksi pyhä Euthymios tapasi viedä Sabbaksen mukanaan Ruban erämaahan, jossa he harjoittivat ja jalostivat korkeimpia hyveitä. Ihmisten avun ja lohdun ulottumattomissa he saivat olla Jumalan kanssa hiljaisuudessa. Suuren paaston jälkeen he palasivat veljien luokse viettämään ylösnousemusjuhlaa.

Vähitellen Sabbas saavutti suurimpien uskon sankareiden mitan. Pyhän Euthymioksen kuoleman jälkeen hän vetäytyi pysyvästi erämaahan kohdatakseen Saatanan ja hänen kätyrinsä taistelussa aseenaan vain ristinmerkki ja Jeesuksen pyhän nimen avuksihuutaminen.

Kerran Sabbas tapasi erämaassa neljä arabia, jotka olivat nääntymäisillään nälkään ja janoon. Sabbas vei heidät luolaansa ja antoi heille vähäisiä ruokiaan: vettä, ruokoja ja villikasvien juuria. Arabit kunnioittivat hänen anteliaisuuttaan ja muutaman päivän kuluttua toivat hänelle juustoa, leipää ja taateleita. Sabbas ihmetteli itsekseen: ”Voi kiittämätöntä sieluparkaani! Niin pientä palvelusta vastaan nämä barbaarit lähettävät minulle näin yltäkylläisen maksun. Entä me, jotka saamme Kaikkivaltiaalta niin monia lahjoja – mitä me annamme Hänelle?”

Vietettyään neljä vuotta erämaassa enkeli ohjasi Sabbaksen luolaan, joka sijaitsi korkealla rotkon reunalla Kidronin laakson varrella. Siellä pyhä Sabbas vietti viisi vuotta mietiskellen ja rukoillen, kunnes sai Jumalalta varmuuden, että hänen olisi aika ottaa vastaan omia oppilaita. Vuoden 478 tienoilla Sabbas perusti laura[1]-tyyppisen luostarin ja järjesti jokaiselle tulijalle oman keljan alueen luolista. Hän opetti heille erakkoelämää oman kokemuksensa pohjalta. He kärsivät suuresti kuivuudesta, mutta kun oppilaiden määrä oli noussut 66:een, Sabbaksen rukouksen voimalla rotkoon puhkesi lähde, joka helpotti suuresti heidän elämäänsä. Veljet tapasivat kokoontua yhteiseen rukoukseen valtaisaan kirkkomaiseen luolaan, jonka Sabbas oli löytänyt.

Pyhän Sabbaksen laura kasvoi vähitellen 150 erakkomunkin yhteisöksi. Pyhiinvaeltajien vuo virtasi sinne etsien pelastusta ja tuoden lahjoja veljestön tarpeisiin, jotta munkit saisivat olla vapaita maailman huolista ja hälinästä. Eräät veljet alkoivat kuitenkin puhua pahaa johtajastaan, jota he pitivät moukkamaisena ja sivistymättömänä näin ison yhteisön johtajaksi. Jerusalemin patriarkka Sallustios (486–494) ei kuitenkaan pitänyt näitä syytöksiä perusteltuna vaan päätti vihkiä Sabbaksen papiksi. 53-vuotiaana Sabbas viimein suostui ottamaan vastaan papillisen palvelustehtävän hengellisen laumansa hyödyksi.

Oppilaiden suuresta lukumäärästä huolimatta Sabbas pysyi hiljaisuuden ja yksinäisyyden rakastajana ja säilytti hengellisen isänsä Euthymioksen tavan viettää jokavuotinen suuri paasto syvällä erämaassa. Erään kerran hän asettui demonien täyttämälle Kastellion-nimiselle kukkulalle, jonka hän puhdisti rukouksellaan.

Sabbaksen äiti Sofia myi leskeksi jäätyään kaiken perimänsä omaisuuden ja matkusti poikansa luostariin. Poikansa hengellisestä menestyksestä iloinnut Sofia päätti suostua tämän kehotuksiin vihkiytyä nunnaksi. Vähän aikaa veljestön luona viivyttyään hän nukkui pois. Sabbas käytti äitinsä tuomat rahat rakennuttaakseen luostarin tarvitsemia rakennuksia, ennen muuta majatalon pyhiinvaeltajia varten.

Kastellionin kukkulalle Sabbas perusti yhteiselämäluostarin kokeneita munkkeja varten. Vastikään maailmasta luopuneita varten hän perusti kolmannen yhdyskunnan lauran pohjoispuolelle, jotta he voisivat harjaantua askeettiseen elämään ja opetella psalmiveisua. Erakkoelämään hän siunasi vain sellaisia munkkeja, jotka pystyivät valvomaan ajatuksiaan ja erottamaan niiden alkuperän ja joilla oli nöyrä sydän ja alttius kieltää oma tahtonsa täydellisesti. Nuorimmat parrattomat veljet hän lähetti saamaan ohjausta pyhän Teodosioksen (11.1.) luostariin. Erämaarakennusten lisäksi Sabbas rakennutti Jerusalemiin Daavidin tornin viereen luostarin ja majatalon pyhiinvaeltajille. Hän kävi Jerusalemissa aina Pyhän haudan kirkon vihkimisen vuosijuhlassa 13. syyskuuta.

Pyhä Sabbas otti luostariinsa Jeremia-nimisen hurskaan armenialaisen ja tämän kaksi oppilasta. Hän antoi heille entisen oman keljansa ja siunasi heidät toimittamaan lauantain ja sunnuntain yhteiset jumalanpalvelukset armenian kielellä. Vähitellen heidän ympärilleen kertyi lisää armenialaista veljestöä.

Erään suuren paaston aikana Sabbakselle tapahtui onnettomuus. Erämaassa Kuolleenmeren itäpuolella hän putosi jonkinlaiseen bitumivarantoon polttaen partansa ja kasvonsa niin pahasti, että hänet saattoi tuntea vain äänen perusteella. Iho turmeltui niin, ettei parta enää kasvanut. Sabbas piti tätä onnettomuutta Jumalan kaitselmuksena ja kiitti Jumalaa tästä nöyryytyksestä, joka esti häntä ylpeilemästä partansa pituudella.

Jerusalemin patriarkka Sallustios päätti vuonna 493 ryhtyä toimiin pitääkseen luostariliikkeen yhtenäisenä monofysiittien ja khalkedonilaisten ortodoksien välisen skisman syvetessä. Hän nimitti Teodosioksen ja Sabbaksen Palestiinan luostarien arkkimandriitoiksi:[2] edellisen vastuulla olivat kaikki yhteiselämäluostarit, Sabbaksen vastuulla olivat kaikki erakkoyhteisöt sekä seitsemän hänen itse perustamaansa luostaria.

Pahojen henkien kanssa voitokkaasti taistellut pyhä Sabbas oli niin täynnä lempeyttä ja nöyryyttä kaikkia ihmisiä kohtaan, että munkkien niskoitellessa hän ei ryhtynyt väittämään vastaan tai vetoamaan asemaansa vaan vetäytyi pois kaikessa hiljaisuudessa. Autuaan himottomuuden saavutettuaan tämä erämaan mestari saattoi kesyttää villieläimiä, parantaa sairaita ja tuoda sateen kuivuudesta ja nälänhädästä kärsineelle alueelle. Hän johti kilvoittelijoidensa hengellisiä sotajoukkoja viisaasti ja pyrki pitämään heidät uskon yhteydessä.

Jerusalemin patriarkka lähetti Sabbaksen vuonna 512 Konstantinopoliin pyytämään verohelpotuksia Jerusalemin kirkolle sekä puolustamaan ortodoksista uskoa keisari Anastasioksen (491–518) edessä tämän alettua suosia monofysiittejä. Surkeissa puhkikuluneissa vaatteissaan Sabbasta luultiin pääkaupungissa kerjäläiseksi eikä häntä ensi alkuun päästetty palatsiin. Lopulta nöyrä erakko teki kuitenkin syvän vaikutuksen keisariin, joka pyysi Sabbasta usein seuraansa. Oleskeltuaan pääkaupungissa pitkään Sabbas palasi lopulta Palestiinaan.

Sabbas ja Teodosios onnistuivat kokoamaan yli 6 000 munkkia Khalkedonin kirkolliskokouksen päätösten taakse. Aavistaen keisari Anastasios I:n olevan valmis käyttämään väkivaltaa heitä vastaan Sabbas lähetti keisarille vetoomuksen heidän kaikkien puolesta. Anastasios I kuitenkin kuoli samana vuonna, ja hänen seuraajansa Justinos I (518–527) määräsi Khalkedonin päätökset lisättäväksi pyhiin diptyykkeihin vahvistaen näin ne ortodoksiseksi tunnustukseksi. Pyhä Sabbas lähetettiin Skythopolikseen ja Kesareaan julistamaan ja juhlimaan ortodoksisuuden voittoa.

Vuonna 531 Sabbas lähetettiin toisen kerran Konstantinopoliin, vaikka hän oli jo yli 90 vuoden ikäinen. Tällä kertaa hänen tehtävänään oli pyytää hurskaan keisari Justinianos I:n (527–565) apua ja suojelusta verisen samarialaiskapinan jälkeen. Pitkään alistettuina eläneet samarialaiset olivat valinneet oman kuninkaan ja tekivät armottomia hyökkäyksiä kristittyjä vastaan. Ainakin yksi piispa oli surmattu ja pappeja vangittu. Keisari kukisti kapinan ja surmautti samarialaisten kuninkaan, mutta hänelle oli kerrottu kapinan syyn olleen palestiinalaisissa itsessään. Sabbas lähetettiin lepyttämään keisari. Kun Sabbas tuli keisarin eteen, tämä näki hänen päänsä ympärillä sädehtivän seppeleen. Keisari nousi ja suuteli pyhän miehen päätä kunnioittavasti. Sabbas profetoi keisarille, että tämä valloittaisi Rooman ja Pohjois-Afrikan ja että hänen hallituskautensa kruunaisi lopullinen voitto monofysitismistä, nestoriolaisuudesta ja origenismista, jotka olivat pitkään aiheuttaneet ongelmia kirkossa.

Kun Sabbas palasi syksyllä Jerusalemiin, hänet otettiin vastaan riemukkaasti. Uupumaton Jumalan palvelija perusti vielä Jeremian luostarin ennen kuin vetäytyi lopullisesti Suureen lauraan. 94 vuotta täytettyään pyhä Sabbas sairastui ja nukkui Herran lepoon sunnuntaina 5. joulukuuta 532. Suuri määrä munkkeja ja kansaa osallistui hänen hautajaisiinsa. Hänen leposijakseen tuli sama luostari, jossa hän päätti kunniakkaat kilvoituksensa. Pyhän Sabbaksen ruumis on säilynyt turmeltumattomana meidän päiviimme asti. Ristiretkien aikaan se vietiin Venetsiaan, mutta vuonna 1965 se palautettiin omaan luostariinsa. Reliikkien äärellä on tapahtunut monia ihmeitä, ja pyhä Sabbas on ilmestynyt lukuisia kertoja kärsivien avuksi.

Pyhän Sabbaksen luostari, joka sijaitsee noin 15 kilometriä Jerusalemista kaakkoon, muutettiin myöhemmin yhteiselämäluostariksi. Siitä muodostui tärkeä hengellinen keskus Palestiinan kirkolle ja yksi kaikkien aikojen tärkeimpiä ortodoksisia luostareita. Siellä ovat kilvoitelleet muun muassa pyhät Johannes Damaskolainen (4.12.), Kosmas Maiumalainen (12.10.) ja Andreas Kreetalainen (4.7.). Pyhän Sabbaksen luostarissa on laadittu merkittävä osa ortodoksisista jumalanpalvelusteksteistä. Sabbaksen luostarin tapa toimittaa jumalanpalveluksia levisi kaikkialle ortodoksiseen maailmaan, sillä sieltä on peräisin tärkein Typikon, jonka järjestyksen pohjalta palveluksia nykyäänkin toimitetaan. Luostari ehti jo autioitua ja raunioitua, mutta Venäjän hallitus rakennutti sen uudelleen vuonna 1840, ja nykyään se on jälleen kreikkalaisortodoksisen kilvoituselämän keskus. Luostari tunnetaan myös pyhän Sabbaksen nimen arameankielisellä muodolla Mar Saba.


[1] Laura tarkoittaa alun perin Palestiinassa kehittynyttä kilvoittelumuotoa, jossa munkit elivät omissa majoissaan samalla alueella. Lauantaisin ja pyhäpäivinä he kokoontuivat yhteiseen jumalanpalvelukseen ja yhteiselle aterialle. Vähitellen laurat muuttuivat tavallisiksi yhteiselämäluostareiksi, jolloin “laura” alkoi tarkoittaa samaa kuin “luostari”. Suomalaisessa Synaksarionissa laura viittaa alkuperäiseen erakkoyhteisön kilvoittelumuotoon, kun taas muotoa lavra käytet&aml;än tietyistä luostareista, jotka ovat vanhoja ja historiallisesti merkittäviä.

[2] Noihin aikoihin arkkimandriitta tarkoitti useiden luostarien ylintä kaitsijaa. Nykyään arkkimandriitan titteli myönnetään kreikkalaisortodoksisessa traditiossa useimmille teologisen koulutuksen saaneille pappismunkeille.

5
12