Pyhittäjä Zosima Solovetskilainen, Karjalan pyhä

Solovetskin luostarin igumeni pyhittäjä Zosima syntyi 1400-luvun alussa Tolvuan kylässä Äänisjärven rannalla. Hän sai vanhemmiltaan Gabrielilta ja Varvaralta hurskaan kotikasvatuksen. Opittuaan lukemaan hän paneutui Raamatun ja hengellisten kirjojen tutkimiseen. Vartuttuaan nuorukaiseksi hän päätti kieltäytyä avioliitosta ja omistaa elämänsä Jumalan palvelemiseen. Kun vanhemmat yrittivät taivuttaa hänet menemään naimisiin, hän lähti kotoaan ja vetäytyi yksinäisyyteen. Zosimaa kuitenkin vaivasi se, ettei hänellä ollut kokemusta kilvoituselämästä, ja hänen valitsemansa paikkakin sijaitsi liian lähellä lapsuudenkotia. Hän päätti siirtyä kauemmaksi ja rukoili Jumalaa lähettämään hänelle kokeneen hengellisen ohjaajan. Jumala vastasi nuorukaisen rukoukseen. Sumajoen suussa hän tapasi vanhus Hermanin (30.7.).

Zosima kertoi Hermanille etsivänsä sopivaa kilvoituspaikkaa ja mainitsi myös salaisen toiveensa perustaa erakkomunkkien luostari. Herman puolestaan kertoi hänelle kilvoittelustaan Solovetskin saarella yhdessä pyhittäjä Savvatin kanssa, joka oli siirtynyt Herran luo vuotta aiemmin. Nuoren Zosiman sydämessä syttyi halu päästä Solovetskiin. Yhdessä Hermanin kanssa he purjehtivat saarelle, rakensivat sinne majan ja toimittivat kokoöisen jumalanpalveluksen anoen kilvoitteluelämälleen Jumalan siunausta. Astuessaan aamulla ulos majasta pyhittäjä Zosima näki tavattoman kirkkaan valon loistavan kaikkialla majan ympärillä. Hän kohotti katseensa itään ja näki ilmassa suuren valkoisen kirkon. Näystä hämmästyneenä hän palasi majaan kertoakseen siitä Hermanille, joka sanoi: “Minusta tuntuu, että Herra kokoaa tänne sinun kauttasi paljon munkkeja.” Pitäen näkyä Jumalan siunauksen merkkinä he alkoivat kaataa puita keljojen rakentamista varten. He myös raivasivat kasvimaan ja hankkivat elantonsa omalla työllään hellittämättä kuitenkaan vähääkään rukouskilvoitustaan.

Kerran pyhittäjä Herman lähti veneellä mantereelle hankkimaan täydennystä erakoiden leipäviljavarastoon. Talven tulo kuitenkin yllätti hänet ja hän joutui viipymään mantereella kevääseen asti. Saarelle yksin jäänyttä Zosimaa uhkasi nälkäkuolema. Paholainen käytti tilaisuutta hyväkseen ja hyökkäsi ankarasti hänen kimppuunsa pelotellen häntä kaikenlaisilla juonilla ja näyillä. Zosima pani kaiken toivonsa Jumalaan ja turvautui voittamattomiin aseisiin: ristinmerkkiin ja rukoukseen. Ennen pitkää hänen luokseen ilmestyi kaksi tuntematonta miestä, jotka toivat hänelle leipää, jauhoja ja öljyä. Hämmästynyt Zosima ei edes ymmärtänyt kysyä, mistä he olivat tulleet, kun he jo poistuivat eivätkä enää palanneet. Näin Jumala enkeleidensä kautta varjeli Zosiman nälkäkuolemalta.

Keväällä Herman palasi saarelle mukanaan kalastaja Markus, joka myös kaipasi askeettista elämää. Hän vihkiytyi munkiksi ja liittyi kilvoittelijoiden joukkoon. Hänen esimerkkiään seurasivat pian muutamat rannikon asukkaat. Yhteisvoimin munkit rakensivat ensimmäisen puukirkon Herran kirkastumisen kunniaksi paikalle, jossa Zosima oli nähnyt ihmeellisen ilmestyksensä, ja kirkon yhteyteen sivualttarin pyhälle Nikolaokselle. Kirkko ja keljat ympäröitiin aidalla. Näin sai alkunsa Solovetskin luostari.

Luostarissa otettiin käyttöön yhteiselämän säännöt. Veljestön kasvaessa pyhittäjä Zosima lähetti erään kuuliaisuusveljen Novgorodiin arkkipiispa Joonan luo pyytäen tätä nimittämään luostariin igumenin ja antamaan siunauksensa kirkon vihkimiselle. Arkkipiispa lähetti Solovetskiin pappismunkki Paavalin, joka vihki Kristuksen kirkastumisen kirkon, mutta ei kestänyt vaikeaa elämää erämaassa, vaan palasi pian Novgorodiin. Samoin kävi hänen seuraajakseen lähetetylle igumeni Feodosille. Silloin Solovetskin luostarin veljestö päätti kokouksessaan valita igumenikseen pyhittäjä Zosiman, vaikka tämä suuressa nöyryydessään yritti kieltäytyä. Vasta arkkipiispan siunaus sai hänet taipumaan. Vuonna 1452 Zosima matkusti Novgorodiin papiksi vihkimistä ja igumeniksi nimittämistä varten. Kun hän Solovetskiin palattuaan toimitti ensimmäisen liturgiansa luostarissa, hänen kasvonsa loistivat kuin enkelin kasvot ja kirkon täytti sanomattoman hyvä tuoksu.

Jatkuvasti kasvavan veljestön tarpeisiin rakennettiin uusia keljoja sekä suuri puukirkko Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kunniaksi. Zosima myös siirrätti Solovetskin saaren ensimmäisen kilvoittelijan pyhittäjä Savvatin pyhäinjäännökset mantereelta Solovetskiin (ks. 27.9.) ja antoi haudata ne uuden kirkon alttaripäätyyn. Haudalle rakennettiin tsasouna, jossa pyhittäjä Zosima rukoili usein läpi yön aina aamunkoittoon asti. Novgorodilainen kauppias Johannes, joka oli tavannut pyhittäjä Savvatin vähän ennen tämän kuolemaa, maalasi Savvatin ikonin ja lahjoitti sen luostariin.

Vuonna 1470 pyhittäjä Zosima matkusti Novgorodiin pyytämään apua ja tukea arkkipiispa Feofililta, sillä Solovetskin ympäristön asukkaat olivat jo jonkin aikaa häirinneet luostarin elämää, taloudenhoitoa ja kalastusta. Samalla Zosima tapasi monia vaikutusvaltaisia ihmisiä. Heidän joukossaan oli erään rikkaan hallitusmiehen leski Marfa Boretskaja, joka ensin karkotti Zosiman töykeästi luotaan, mutta katui sitten ja kutsui hänet luokseen aterialle. Perimätiedon mukaan pyhittäjä Zosima katsoi aterian aikana murheellisena ja kauhistuneena kuutta pöydän ääressä istunutta pajaria. Jälkeenpäin hän sanoi oppilaalleen Danielille nähneensä ennalta miesten marttyyrikuoleman, sillä hänestä oli näyttänyt kuin he olisivat istuneet pöydän ääressä päättöminä. Pian tämän jälkeen tuli tietoon, että tsaari Iivana III oli mestauttanut miehet.

Pyhittäjä Zosima eli hyvin vanhaksi. Vähän ennen kuolemaansa hän kaivoi itselleen haudan ja alkoi valmistautua lähtöönsä tästä elämästä. Sairastuttuaan hän kutsui luostarin veljet luokseen ja pyysi heitä valitsemaan keskuudestaan uuden igumenin. Murheissaan munkit sanoivat, että he haluaisivat itse tulla haudatuiksi Zosiman kanssa, jos se olisi heidän vallassaan. He myös sanoivat, etteivät he osanneet valita hänelle seuraajaa ja toivoivat, että Kristus itse pyhittäjä Zosiman kautta osoittaisi heille uuden johtajan. Silloin Zosima valitsi igumeniksi hyveellisen munkki Arsenin.

Hyvästeltyään veljestön pyhittäjä Zosima kohotti sammuvat silmänsä kohti taivasta ja lausui: “Ihmisiä rakastava Valtias, anna minun seisoa oikealla puolellasi, kun tulet kunniassa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita ja antamaan kullekin hänen tekojensa mukaan.” Sitten hän asettui vuoteelle ja antoi henkensä Herralle, jota hän oli palvellut koko elämänsä.

Pyhittäjä Zosima lähti tästä elämästä huhtikuun 17. päivänä vuonna 1478 kilvoiteltuaan Solovetskin saarella 42 vuotta. Hänet haudattiin Kristuksen kirkastumisen kirkon alttaripäätyyn, hänen itsensä kaivamaan hautaan. Veljestö rakensi haudalle rukoushuoneen, jossa monet uskovat paranivat sairauksistaan ja saivat lohdutusta murheisiinsa. Vuonna 1547 Moskovan metropoliitta Makari (30.12.) määräsi, että pyhittäjä Zosiman muistoa tuli viettää hänen kuolinpäivänään huhtikuussa.

Solovetskin luostarin ihmeidentekijöiden pyhittäjien Zosiman ja Savvatin yhteistä muistopäivää vietetään lisäksi elokuun 8. päivänä, jolloin muistellaan heidän pyhäinjäännöstensä kahta siirtämistä. Reliikkien ensimmäinen siirto tapahtui vuonna 1566, jolloin heidän hautansa avattiin ja heidän pyhäinjäännöksensä siirrettiin vastarakennettuun Kristuksen kirkastumisen kivikirkkoon, jossa on heidän muistolleen pyhitetty sivualttari.

Neuvostovallan aikana pyhittäjien Zosiman, Savvatin ja Hermanin pyhäinjäännökset päätyivät luostarin sulkemisen jälkeen ensin Solovetskin vankileirin museoon ja sieltä erinäisten vaiheiden jälkeen Leningradiin Uskonnon ja ateismin museoon. Kesäkuussa vuonna 1990 reliikit palautettiin Venäjän kirkolle ja elokuussa 1992 ne siirrettiin juhlallisesti Solovetskin luostariin, jossa ne ovat nyt kunnioituksen kohteena.

17
4