Pyhittäjä Simon Mirhanvuodattaja, Simonos Petran luostarin perustaja

Pyhittäjä Simonin syntymäaikaa ja kotitaustaa ei tiedetä. Hän saapui Jumalanäidin puutarhaan, Athoksen pyhälle vuorelle 1200-luvulla. Hän alkoi heti etsiä itselleen hengellistä ohjaajaa. Hän löysikin munkkivanhuksen, jolla oli vankka kokemus kilvoitteluelämästä. Nuori Simon antautui täydellisesti vanhuksensa ohjaukseen, vaikka tämä saattoi olla välillä hyvinkin ankara. Moitteet ja jopa lyönnitkin kuuluivat hänen kasvatusmenetelmiinsä.

Ehdottomassa kuuliaisuudessa Simon kohosi nopeasti korkealle hengelliselle tasolle, niin että muut Athoksen munkit ja jopa hänen oma vanhuksensakin alkoivat kunnioittaa häntä. Vanhus ei enää pitänyt häntä kuuliaisuusveljenään vaan kilvoittelutoverinaan. Yleinen kunnioitus ei kuitenkaan miellyttänyt Simonia, joka oli valinnut Kristuksen nöyryyden tien. Niinpä hän alkoi pyytää vanhukseltaan siunausta vetäytyä yksinäisyyteen. Vanhus antoi sen, vaikka tunsikin suurta surua joutuessaan eroamaan hänestä.

Pitkään etsittyään Simon löysi Athoksen länsipuolen jyrkiltä kalliorinteiltä luolan, joka sijaitsi noin 300 metrin korkeudessa. Kärsivällisesti hän pysyi siinä, vaikka joutui ajoittain taistelemaan kasvotusten itseään Saatanaa vastaan. Kerran se ilmestyi hänelle lohikäärmeenä, joka pieksi hänet verille pyrstöllään. Yhä enemmän munkkeja alkoi vierailla hänen luonaan saamassa hengellistä opetusta. Tämä ei miellyttänyt Simonia. Eräänä yönä kun hän oli viettänyt luolassaan jo useita vuosia, hän pohti siirtymistä jonnekin vielä paremmin kätkössä olevaan paikkaan. Silloin valo ja ihana tuoksu täyttivät luolan ja kuului lempeä ääni: ”Simon, Poikani uskollinen ystävä ja palvoja, älä lähde täältä, sillä olen asettanut sinut tänne valoksi, ja tämä paikka tulee sinun tähtesi nauttimaan suurta kunnioitusta.”

Simon pelkäsi, että kyseessä oli taas uusi Paholaisen juoni. Niinpä hän harkitsi edelleen muuttoa. Eräänä yönä vähän ennen joulua kun hän astui ulos luolastaan, hän näki hämmästyttävän näyn. Hänestä näytti kuin yksi tähti olisi eronnut muista ja laskeutunut vastapäätä hänen luolaansa olevalle kallionjyrkänteelle. Tähänkään Simon ei kiinnittänyt huomiota, vaikka sama ilmiö toistui useampana yönä. Jouluaattona kun tähti oli jälleen kallion yläpuolella, kuului taivaasta ääni: ”Tuohon paikkaan sinun, Simon, tulee perustaa luostarisi ja johtaa siellä sieluja pelastukseen. Varokin, ettet osoita epäuskoa kuten edellisellä kerralla. Minä olen sinun apunasi.” Ääni toisti samat sanat kolme kertaa. Myöhemmin Simon kertoi oppilailleen, että hänestä tuntui kuin hän olisi ollut Betlehemissä yhdessä paimenten kanssa kuuntelemassa enkelten laulua ja tapaamassa Kristus-lasta. Hän ymmärsi, että hänen tehtäväkseen tulisi rakentaa Athokselle uusi luostari, jota hän alkoi kutsua ”Uudeksi Betlehemiksi”.

Jonkin ajan kuluttua kolme veljestä, rikkaiden vanhempien poikia jotka olivat kuulleet kerrottavan Simonin kilvoituksista, tuli hänen luokseen kuin kolme itämaan tietäjää ja tahtoi jäädä hänen oppilaikseen. Simon esteli heitä ensin ja vasta nähtyään heidän kestävyytensä suostui ottamaan heidät luokseen. Koetusajan jälkeen hän vihki heidät munkeiksi ja vasta vihkimispäivän iltana hän kertoi heille näystään ja otaksui, että Jumala oli lähettänyt heidät hänen luokseen sitä toteuttamaan.

Veljesten tuomilla varoilla palkattiin rakennusmiehiä, mutta kun Simon vei heidät tulevan luostarin paikalle, he sanoivat: ”Oletko tosissasi, isä? Tälle jyrkänteelle on mahdotonta rakentaa mitään. Siinä olisi vaarassa paitsi meidän henkemme myös kaikkien niiden, jotka joutuisivat asumaan noin vaarallisessa paikassa.” Juuri silloin yksi veljeksistä tuli tuomaan rakennusmiehille juotavaa. Hän liukastui ja putosi alas kohtisuoraa jyrkännettä. Kaikista oli ilman muuta selvää, että hän oli ruhjoutunut kuoliaaksi. Mutta puolen tunnin kuluttua nuori munkki kiipesi miesten suureksi ällistykseksi takaisin heidän luokseen. Munkilla oli toisessa kädessään viinikannu ja toisessa lasi: nekään eivät olleet menneet rikki hänen pudotessaan. Tämä oli liikaa rakennusmiehille – he ryhtyivät kaikki munkeiksi ja alkoivat innokkaasti rakentaa luostaria, josta tulisi heidänkin asuinpaikkansa. Monia muitakin ihmeitä tapahtui rakennustöiden yhteydessä. Kerran Simon nosti rukouksen voimalla paikoilleen kulmakiven, jota joukko miehiä ei ollut saanut liikahtamaankaan.

Kun Uuden Betlehemin luostari, jota nykyisin kutsutaan rakennuttajansa mukaan Simonos Petran (”kallio”) luostariksi, oli valmis, sen veljestö alkoi kasvaa tasaisesti. Kerran luostarin satamaan saapui arabimerirosvoja. Simon meni parin munkin kanssa heitä vastaan tarjoten lahjoja siinä toivossa, etteivät he ryöstäisi luostaria. Hän ei kuitenkaan saanut hillittyä heitä. He hyökkäsivät häntä kohti ja yksi jo kohotti miekkansa lyödäkseen sillä pyhittäjää. Mutta yhtäkkiä he kaikki sokeutuivat ja miekan kohottajan käsi halvaantui. Kauhuissaan he alkoivat huutaa Allahia ja pyysivät itkien pyhittäjää: ”Paranna meidät, abba, ja meistä kaikista tulee kristittyjä.” Heti pyhittäjä lähetti oppilaansa hakemaan öljyä Kristuksen ikonin edessä palavasta lampukasta. Kun hän voiteli heidät sillä, he tulivat terveiksi. He katuivat, ottivat kasteen ja jäivät luostariin munkeiksi.

Vuosien mittaan Jumalan suosio Simonia kohtaan näkyi hänen monissa ihmeteoissaan ja profetioissaan. Ennen kaikkea hän oli armoitettu hengellinen opettaja. Syvässä vanhuudessa hän nukkui pois vuonna 1287 munkkiensa ympäröimänä kehotettuaan heitä vielä viimeisen kerran säilyttämään hänen antamansa järjestyksen ja elämään keskinäisessä rakkaudessa ja ehdottomassa kuuliaisuudessa igumenilleen.

Pian Simonin reliikeistä alkoi vuotaa tuoksuvaa mirhaa, mistä johtuen häntä alettiin sanoa Mirhanvuodattajaksi. Noin sata vuotta pyhittäjän kuoleman jälkeen serbialaisen ruhtinaan Jovan Uglješin (k. 1371) riivattu tytär parantui, kun häntä voideltiin pyhän Simonin mirhalla. Kiitollinen isä auttoi runsaskätisesti pyhän Simonin perustamaa, tuohon aikaan vielä vaatimatonta luostaria.

Pyhän Simonin hauta ja reliikit ovat kadonneet luostaria kohdanneiden hävitysten aikana, mutta pyhittäjän hengellinen läsnäolo on koettu luostarissa usein. Hän on suojellut kuuliaisia veljiä ja toisaalta ilmestynyt moittimaan välinpitämättömiä ja röyhkeitä. Jotkut ovat hänen vuosittaisena juhlapäivänään nähneet valon hohtavan hänen luolastaan tai ympäröivän hänen ikoniaan kirkossa. Nykyisin Simonos Petran luostari on Athoksen tärkeimpiä. Se tunnetaan ainutlaatuisen sijaintinsa lisäksi laajasta kirjastostaan, tasokkaasta kirkkolaulustaan ja vieraanvaraisuudestaan.

28
12