Pyhittäjä Simeon Avojalka

Pyhittäjä Simeon syntyi 1500-luvun alkupuolella nykyisen Voloksen alueella papin poikana. Käytyään hengellisen koulun hän siirtyi 15-vuotiaana hurskaasta elämästään tunnetun Dimitriaksen piispan Pakomioksen palvelukseen. Joidenkin vuosien kuluttua tämä vihki hänet ensin munkiksi ja sitten munkkidiakoniksi. Pian tämän jälkeen Simeon meni Kissavoksen luostariin Olymposvuoren alueelle. Siellä hän vietti todellista munkin elämää: paastosi ankarasti, nukkui vähän, käytti vain yhtä vaatekertaa. Yökaudet hän seisoi rukouksessa Jumalan edessä. Hän liikkui aina paljain jaloin, mistä hän sai lisänimen “avojalka”.

Vieläkin ankarampaa askeesia tavoitellen Simeon siirtyi Kissavosta Athoksen Suuren lavran luostariin. Siellä eräs hänen kanssaan alttarissa palvellut veli huomautti hänelle kerran puolileikillään: “Onpas sinulla, diakoni, kaunis tukka!” Vakava Simeon ei pitänyt tämänkaltaisesta käyttäytymisestä ja leikinlaskusta kirkossa. Hän meni keljaansa, leikkasi hiuksensa ja vei ne veljelle sanoen: “Ota, veli, hiukseni, kun ne kerran miellyttävät sinua.” Veli meni sanattomaksi ja muut läsnäolijat ihmettelivät ja ihailivat Simeonin tekoa.

Suuren lavran luostarissa Simeon vihittiin pappismunkiksi. Pian sen jälkeen hän siirtyi edelleen Athoksella pysyen Filotheoksen luostariin. Siellä hän suoritti kuuliaisuustehtäviä muiden veljien kanssa ja jatkoi entistä ankaraa elämäänsä. Hänestä tuli esikuva koko veljestölle. Kaikki kunnioittivat häntä ja lopulta pyysivät, että hän ryhtyisi luostarin igumeniksi. Hänen ei auttanut muu kuin suostua veljien itsepintaisiin pyyntöihin. Heidän ilokseen hän muiden tehtäviensä ohella piti heille päivittäin pieniä opetuspuheita.

Munkkien joukossa oli kuitenkin joitakin, jotka kadehtivat Simeonia ja alkoivat kiihottaa veljestöä häntä vastaan. Simeon kesti kärsivällisesti heidän juonittelujaan, kunnes eräänä pääsiäisenä tapahtui jotakin, mikä sai hänen mittansa täyttymään. Simeonia vastustavat veljet eivät pääsiäisaterian jälkeen mennetkään keljoihinsa vaan siirtyivät luostarin sisäpihalle ja alkoivat siellä hullutella, tanssia kansantansseja ja pelata erilaisia tuon ajan pelejä. Igumeni Simeon huokaili: “Voi minua, minkä vastauksen tulen antamaan Jumalalle! Munkit tanssivat ja huvittelevat kuin epäjumalanpalvelijat.” Kun sama meno jatkui seuraavana aamunakin ennen liturgiapalveluksen alkua, hän ei välittänyt hänelle uskollisten veljien varoituksista vaan meni pihalle ja nuhteli huvittelevia munkkeja ankarasti. Silloin nämä ryntäsivät hänen kimppuunsa, löivät häntä ja lukitsivat hänet luostarimuurin torniin. Sen jälkeen he jatkoivat tanssimista ja laulamista, joivat viiniä ja humaltuivat.

Simeonille uskolliset munkit laskivat hänet tornin ikkuna-aukosta köyden avulla maahan. Pihalla hän sanoi vielä suorat sanat riehuville munkeille ennustaen luostarin rappeutumisen, joka sittemmin toteutuikin. Sen jälkeen hän poistui kokonaan Athokselta ja meni Flamurionin vuorelle. Sieltä hän löysi sopivan paikan, missä hän eli villiomenapuun alla kärsien erityisesti kylmyydestä vuoristoseudun talvikausina. Kolmen vuoden kuluttua hänet löydettiin, ja hänen ympärilleen alkoi keräytyä oppilaita. Ensin paikalle rakennettiin puisia asuinrakennuksia ja seitsemän vuoden kuluttua kirkko, joka omistettiin Pyhälle Kolminaisuudelle ja jossa toimitettiin liturgia joka päivä. Myös kasvimaita ja peltoja raivattiin.

Mutta Simeonin vaikutus ei päättynyt tähän. Kun hän oli saanut luostarin toimimaan, hän lähti sieltä opettamaan turkkilaisvallan alla huokailevaa kansaa. Väki oli Kreikan sisämaan vuoristoissa oppimatonta ja tietämätöntä maalaisväestöä, maanviljelijöitä ja paimenia, joilta turkkilaiset keräsivät raskaita veroja. Kiusaus vapautua veroista kääntymällä islamiin oli suuri. Simeon kierteli kaikkialla Thessalian ja Boiotian maakunnissa saarnaten evankeliumia ja vahvistaen kansaa uskossa. Hän kehotti heitä keskinäiseen yksimielisyyteen, käski välttämään kaikkea taikauskoa ja ennustajien puoleen kääntymistä ja pitämään sunnuntai lepopäivänä, jolloin käydään kirkossa.

Keski-Kreikasta Simeon siirtyi Ateenaan ja Euboian (Evia) saarelle. Rukouksillaan hän paransi monia sairaita. Tämä vahvisti ihmisten uskoa ja he tulivat suurin joukoin synnintunnustukselle hänen luokseen. Saaren turkkilaiset eivät pitäneet tästä ja syyttivät häntä sanoen, että hän käännyttää muslimeja kristinuskoon. Kun paikallinen turkkilainen johtomies sai kuulla tämän, hän käski vangita Simeonin. Tämä vietiin sidottuna torille, missä kansa jo kantoi puita rovioon hänen polttamisekseen. Kahleissaan hän itsekin auttoi puiden kantamisessa. “Tätä minä haluankin”, hän sanoi mutta lisäsi: “Vain jos se on Jumalan tahto, te voitte polttaa minut.”

Nähdessään mitä oli tapahtumassa eräs paikalla ollut etiopialainen ja muutamat naiset kiiruhtivat turkkilaisen johtomiehen äidin luo ja pyysivät tätä pelastamaan kuolemasta viattoman miehen. Äiti menikin heti poikansa luo ja sanoi tälle: “ Mitä oikein olet tekemässä? Mitä vahinkoa tuo mies on tehnyt sinulle, poikani? Miksi tahdot ottaa päällesi hänen verensä? Hän tekee työtä vain kristittyjen keskuudessa, ja kaikki muu on panettelua. Tiedäkin, että se, joka tekee hänelle vääryyttä, ei elä vuottakaan. Ja jos sinä kuolet, niin minä hukuttaudun!” Vielä äiti kehotti poikaansa kuulustelemaan Simeonia. Paljasjalkainen, kuluneeseen viittaan pukeutunut Simeon teki turkkilaiseen johtomieheen suuren vaikutuksen ja kysyttyään häneltä muutamia kysymyksiä päämies päästi hänet vapaaksi ja antoi hänelle luvan mennä, minne hän vain tahtoi.

Tämän jälkeen Simeon palasi Flamurionin luostariin veljien suureksi iloksi. Hän vihki munkeiksi kaikki vielä vihkimättömät veljet ja valitsi uusista tulijoista sopivimmat jäämään luostariin. Ne veljet, jotka olivat seuranneet häntä hänen vaelluksillaan, hän sijoitti eri luostareihin opetettuaan heille ensin luostarielämän periaatteita. Tämän jälkeen hän lähti taas liikkeelle ja meni Konstantinopoliin, jossa patriarkka otti hänet vastaan. Siellä hän sekä opetti että toimi rippi-isänä. Hän osasi Jumalan avulla antaa jokaiselle sopivan neuvon. Hänen suunsa oli kuin jatkuvasti pulppuava lähde, joka virvoitti ihmissieluja. Monet saivat hänen vaikutuksestaan luostarikutsumuksen, ja hän lähetti heidät Flamurionin luostariin. Uusien veljien joukossa oli myös rakennusmiehiä, jotka saivat tehtäväkseen viimeistellä luostarin kirkon ja aluetta ympäröivän muurin.

Iäisyyskutsu kohtasi Simeonia hänen Konstantinopolin vierailullaan. Hän siirtyi ajasta ikuisuuteen huhtikuun 19. päivänä 1594. Patriarkan läsnä ollessa hänen ruumiinsa haudattiin juhlallisesti Jumalanäidin kirkkoon Halkin saarelle. Kahden vuoden kuluttua Flamurionin luostarista tuli joitakin veljiä asioimaan Konstantinopolissa. He siirsivät luostarinsa perustajan tuoksuvat maalliset jäännökset puiseen arkkuun ja ottivat ne mukaansa luostariin. Niiden välityksellä on vuosisatojen kuluessa tapahtunut paljon ihmeitä. Esimerkiksi eräs vatsasyövän loppuvaihetta sairastanut mies parantui äkillisesti suudeltuaan pyhittäjän sormiluuta ja juotuaan vettä, johon sormi oli kastettu. Parantumisensa jälkeen hän lahjoitti luostarille koko omaisuutensa ja meni itse sinne munkiksi.

Pyhittäjä Simeonin elämäkerran kirjoitti 1760-luvun alussa pappismunkki Germanos, joka myös laati hänelle omistetun jumalanpalvelustekstin.