Pyhittäjä Sergei, Radonežin igumeni ja koko Venäjän ihmeidentekijä

Pyhittäjä Sergei Radonežilainen syntyi Varnitsan kylässä Rostovin lähellä vuonna 1314. Hänen vanhempansa Kiril ja Maria (28.9.) olivat hyviä ja Jumalalle otollisia ihmisiä, jotka noudattivat kirkon perinnäistapoja ja auttoivat köyhiä. Eräänä sunnuntaipäivänä, kun Maria raskausaikanaan oli kirkossa liturgiassa, lapsi huudahti kolme kertaa hänen kohdussaan ja antoi näin jo ennen syntymäänsä ennusmerkin siitä, että hänestä tulee Pyhän Kolminaisuuden palvelija. Kun poika syntyi, hän sai nimen Bartolomeus. Pian kävi ilmi, että lapsi ei imenyt rintaa, jos äiti oli sattunut syömään lihaa, eikä keskiviikkona ja perjantaina suostunut syömään mitään. Kun äiti jätti pois liharuoan, pienokainen imi äidin maitoa normaalisti keskiviikkoa ja perjantaita lukuun ottamatta.

Kun Bartolomeus oli seitsemän vuoden ikäinen, hänet lähetettiin kouluun. Tuohon aikaan lukutaidon opettelua pidettiin pyhänä asiana, sillä se antoi avaimen pyhien kirjoitusten lukemiseen ja ymmärtämiseen. Lukeminen ei kuitenkaan ottanut sujuakseen, mikä suretti sekä vanhempia että lasta. He rukoilivat apua Jumalalta, ja Herra oli armahtavainen. Bartolomeus tapasi kerran pellolla tammen alla munkkivanhuksen ja kertoi hänelle vaikeuksistaan koulunkäynnissä. Vanhus rukoili hänen puolestaan ja antoi hänelle palasen kirkkoleipää. Hänen siunauksensa ansiosta Bartolomeus oppi lukemaan sujuvasti Psalttaria ja sai Jumalalta viisautta ja ymmärrystä. Hän karttoi lasten meluisia leikkejä ja noudatti ankaraa paastoa. Hän rukoili mielellään öiseen aikaan ja anoi: “Herra, suo minun pienestä asti rakastaa Sinua koko sydämestäni ja koko sielustani.”

Pian Bartolomeuksen perhe muutti Radonežiin. Poika pyysi usein vanhemmiltaan siunausta mennä luostariin, mutta nämä pyysivät häntä saattamaan ensin vanhempansa hautaan, minkä jälkeen hän olisi vapaa toteuttamaan toiveensa. Munkkilaisuuden henki välittyi pojalta vanhemmille. Elämänsä loppupuolella Kiril ja Maria menivät Hotkovon Jumalanäidin suojeluksen luostariin, missä he kuolivat suureen skeemaan vihittyinä vuonna 1339. Tämän jälkeen Bartolomeus jätti maailman ja meni vanhemman veljensä, munkki Stefanin, kanssa erämaahan. Kilvoittelupaikakseen he valitsivat synkän metsän, jonne he rakensivat kirkon ja keljan. Kirkko pyhitettiin vuonna 1340 Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Stefan lähti pian moskovalaiseen luostariin, ja Bartolomeus jäi yksin kilvoittelemaan erämaahan. Hän tottui nopeasti enkelielämään, ja muutaman vuoden kuluttua igumeni Mitrofan tuli vihkimään hänet munkiksi nimellä Sergei. Seitsemänä päivänä igumeni toimitti vaatimattomassa kirkossa liturgian ja antoi ehtoollista Sergeille, jonka sielu riemuitsi ja paloi jumalallista tulta.

Erämaan yksinäisyydessä nuori munkki alkoi käydä hengellistä taistelua sielunvihollista vastaan. Siinä ajatukset eivät tottele järkeä vaan vaeltavat sinne tänne, rukous ei toimi sydämessä ja sielu pyrkii kiihkeästi pakenemaan kilvoituksia. Liha ja maailma yllyttävät kilvoittelijaa luopumaan yksinäisyydestä. Tarvitaan kyyneliä, sydämen itkua, valvomista, maahankumarruksia ja puutteen kestämistä. Tämä maailma on monille tuntematon, mutta pyhittäjä kulki tuota kapeaa tietä iloiten ja halukkaasti. Kun pahat henget ottivat villipetojen ja matelijoiden muodon ja kävivät hänen kimppuunsa, hän turvautui rukoukseen ja voitti ne Jeesuksen nimen avulla. Jumalalta hän sai vallan hallita pahoja henkiä. Hän ei enää pelännyt villipetoja vaan seurusteli niiden kanssa niin kuin Aadam ja Eeva paratiisissa. Sillä kun ihminen nöyrtyy Jumalan edessä, alkavat eläimetkin totella häntä tunnistaessaan hänessä Jumalan kuvan. Näin hän täytti ensimmäisen käskyn, joka kehottaa rakastamaan Jumalaa.

Koitti lähimmäisenrakkauden aika. Ensin pyhittäjän luokse alkoi tulla ihmisiä keskustelemaan sielulle hyödyllisistä asioista, sitten löytyi niitäkin, jotka halusivat asettua asumaan hänen luokseen ja jotka olivat valmiit kestämään kaikkea ahdinkoa “mennäkseen Jumalan valtakuntaan” (Ap.t. 14:22). Näin sai alkunsa pyhittäjä Sergein lavra. Aluksi oppilaita oli kaksitoista. He noudattivat tarkkaan päivittäistä jumalanpalveluskiertoa ja rukoilivat lakkaamatta. Pyhittäjä Sergei palveli veljiä nöyrästi. Hän rakensi keljoja, pilkkoi puita, jauhoi viljaa, keitti ruokaa ja ompeli vaatteita. Veljestön keskuudessa vallitsi evankeliumin mukainen rauha ja rakkaus. Vuonna 1354 Sergei vihittiin pappismunkiksi ja asetettiin luostarin igumeniksi. Tämä oli veljien toivomus, sillä he halusivat tunnustaa syntinsä omalle igumenille ja saada häneltä pyhän ehtoollisen. Eräässä heille pitämässään opetuspuheessa pyhittäjä kehottaa: “Veljet, pyydän teitä kaikkia tarkkailemaan itseänne. Säilyttäkää ennen kaikkea Jumalan pelko, sielun puhtaus ja teeskentelemätön rakkaus. Olkaa myös vieraanvaraisia ja nöyriä, paastotkaa ja rukoilkaa. Ruokaa ja juomaa käyttäkää kohtuullisesti. Älkää rakastako mainetta ja kunniaa, vaan ennemminkin pelätkää niitä. Muistakaa kuoleman hetkeä ja Kristuksen toista tulemista.”

Aluksi veljestö eli köyhästi. Kirkossa luettiin päreen valossa ja ruoasta oli puutetta. “Murheet ovat ankaria mutta paratiisi on suloinen, vaivannäkö on tuskallista mutta palkkio ikuinen”, pyhittäjä opetti. Kun puute oli suurimmillaan, luostariin tuli ihmeellisellä tavalla elintarvikelähetys. Kun oli pula vedestä, pyhittäjä meni itse metsäiseen notkelmaan, rukoili ja siunasi paikan, jolloin maasta puhkesi lähde. Sen vedellä oli parantava vaikutus ja sitä riitti kaikille.

Maailma tuli yhä lähemmäksi erämaata. Rakennettiin teitä ja kyliä, ja luostarissa kävi entistä enemmän pyhiinvaeltajia. Pyhittäjä paransi rukouksillaan vaikeasti sairaita. Kerran rukoillessaan hän näki suuren lintuparven ja kuuli äänen sanovan: “Näin suuri tulee olemaan oppilaidesi joukko.” Tiedetään, että jo hänen eläessään hänen vaikutuksestaan syntyi 25 luostaria, myöhemmin niiden määrä kohosi 70:ään. Nämä luostarit olivat hänen itsensä, hänen oppilaidensa tai näiden oppilaiden perustamia.

Kun pyhittäjä halusi kitkeä veljestön keskuudesta kaiken kateuden, oman edun tavoittelun ja kehuskelun, hän päätti ottaa luostarissaan käyttöön yhteiselämän säännöt. Konstantinopolin patriarkka Filoteos oli lähettänyt hänelle siunauskirjeen kinobialuostarin perustamiseksi, ja myös metropoliitta Aleksi (12.2.) siunasi aikeen. Rakennettiin yhteinen trapesa ja varastot eikä kukaan saanut enää sanoa mitään omakseen, vaan kaikki oli yhteistä. Luostari kasvoi ja puutteen sijasta koitti runsauden aika. Ylimääräisiä varoja alettiin käyttää pyhiinvaeltajien hyväksi. Kaikki veljet eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä kinobiaan. Muutamat lähtivät luostarista, toiset taas eivät enää halunneet pitää Sergeitä igumenina. Silloin pyhittäjä poistui joksikin aikaa luostarista ja asettui asumaan yksikseen erään joen varrelle, missä hänen ympärilleen syntyi nopeasti uusi yhteisö ja luostari. Pyhittäjä itse palasi pian omaan Pyhän Kolminaisuuden luostariinsa, josta metropoliitta oli karkottanut Sergein vastustajat. Näin luostariin palasi rauha.

Metropoliitta Aleksi toivoi pyhittäjä Sergeistä itselleen seuraajaa, mutta tämä kieltäytyi nöyrästi piispanvirasta sanoen, että se on hänen voimansa ylittävä tehtävä. Luostaristaan käsin hän vaikutti Venäjän vapautumiseen aasialaisten kaanien ikeestä ja edisti kotimaansa hengellistä uudistumista.

1300-luvun lopulla mongolikaani Mamai eteni joukkoineen Venäjälle. Moskovan suuriruhtinas Dimitri Donskoi (ks. 19.5.) kävi sotapäällikköineen Pyhän Kolminaisuuden luostarissa, missä pyhittäjä Sergei siunasi hänet taisteluun, vihmoi hänet pyhällä vedellä ja ennusti hänelle voittoa vihollisesta. Taistelu käytiin Donin varrella Kulikovon kentällä 8.9.1380. Sen kestäessä pyhittäjä kutsui koko veljestön luostarikirkkoon, jossa hän uppoutui rukoukseen. Ruumiissaan hän oli kirkossa rukoilemassa mutta hengessään Kulikovon kentällä. Hän mainitsi nimeltä kaatuneita sotilaita ja rukoili heidän sieluilleen lepoa ja lopulta ilmoitti vihollisen tappiosta. Taistelun jälkeen suuriruhtinas Dimitri tuli uudelleen Pyhän Kolminaisuuden luostariin kiittämään Jumalaa saavutetusta voitosta. Hän kertoi, että mongolit olivat taistelussa surmanneet suuren joukon kristittyjä sotilaita, ja pyysi pyhittäjää muistamaan heitä esirukouksissaan. Siitä sai alkunsa tapa toimittaa panihidoja ja vainajien muistoliturgioita lokakuun 26. päivää edeltävänä Dimitrin (Demetrioksen) lauantaina.

Kulikovon taistelu yhdisti venäläisiä ruhtinaita, mutta vielä sen jälkeenkin pyhittäjä Sergei joutui sovittelemaan heidän keskinäisiä riitojaan ja oli siten edistämässä Venäjän ruhtinaskuntien yhdistymistä Moskovan johdolla.

Elämänsä loppupuolella pyhittäjä Sergei tuli osalliseksi ihmeellisistä ilmestyksistä. Jumalan enkeli palveli hänen kanssaan aina hänen toimittaessaan liturgiaa. Jotkut näkivät, miten taivaallinen tuli laskeutui pyhien lahjojen päälle hänen siunatessaan niitä ja miten tuli valaisi koko alttarin ja ympäröi palvelusta toimittavan Sergein. Kerran rukoillessaan taivaan Valtiatarta pyhittäjä sai nähdä Jumalansynnyttäjän yhdessä apostolien Pietarin ja Johanneksen kanssa. Tämä hänen valveilla ollessaan tapahtunut ilmestys kruunasi kaikki hänen maanpäälliset kilvoituksensa. Jumalasynnyttäjä sanoi Sergeille, että tämän rukoukset veljestön ja luostarin puolesta on kuultu, ja lupasi aina suojella luostaria pyhällä peitteellään.

Puoli vuotta ennen kuolemaansa pyhittäjä Sergei sai Herralta tiedon kuolinpäivästään. Hän luovutti luostarin johdon oppilaalleen Nikonille (muistopäivä 17.11.) ja alkoi itse vaieten ja hiljaisuudessa valmistautua lähtöönsä. Vähän ennen kuolemaansa hän kutsui veljet luokseen, antoi heille viimeiset isällisen rakkauden täyttämät ohjeensa, osallistui pyhiin Kristuksen salaisuuksiin ja siirtyi hiljaa Herran luo lausuen viimeisinä sanoinaan: “Sinun käsiisi, Herra, annan henkeni”. Taivaallinen autuus loisti pyhittäjän kasvoilla ja keljan täytti ihmeellisen hyvä tuoksu. Tämä tapahtui syyskuun 25. päivänä vuonna 1392.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin vuonna 1422 Sergein maatumattomat pyhäinjäännökset nostettiin haudasta ja hänet kanonisoitiin pyhäksi. Hänen esirukoustensa kautta tapahtuneiden lukemattomien ihmeiden johdosta häntä kutsutaan koko Venäjän ihmeidentekijäksi.