Pyhittäjä Porfyrios Kausokalivialainen

Pyhittäjä Porfyrios Kausokalivialainen syntyi 7.2.1906 Kreikassa Evian maakunnassa, joka on saari. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijöitä ja hurskaita ortodoksikristittyjä. Hänen maallikkonimensä oli Evangelos Bairaktaris, ja hänellä oli neljä sisarusta. Evangeloksen isä toimi myös kyläkirkon kanttorina, mutta joutui köyhyyden pakottamana lähtemään työhön Amerikkaan Panaman kanavan rakennustyömaalle. Jo pienenä Evangelos osallistui erilaisiin töihin, kuten kylän muutkin lapset. He kastelivat puutarhaa ja kaitsivat eläimiä. Paimentaessaan lampaita Evangelos luki hitaasti tavu tavulta, kuten hän on itse kertonut, pyhittäjä Johannes Kojussa-asujan elämäkerran, joka teki häneen suuren vaikutuksen. Näin hänessä heräsi into seurata pyhän Johanneksen esimerkkiä ja tulla munkiksi, vaikka hän ei ollut koskaan nähnyt munkkia tai luostaria.

Evangelos kävi koulua vain kaksi vuotta, mutta kertomansa mukaan hän meni jo seitsenvuotiaana työhön sekatavarakauppaan Halkidan kaupungissa, missä hän työskenteli pari kolme vuotta, kunnes siirtyi Pireukseen. Siellä hän oli työssä erään sukulaisen omistamassa ruokatavarakaupassa, joka toimi samalla myös tavernana. Kerran Evangelos kuuli kaupassa kahden asiakkaan keskustelun, jonka aiheena oli Athosvuori. Toinen miehistä oli mennyt Athokselle tullakseen munkiksi, mutta oli muuttanut mielensä ja palannut maailmaan. Hän kuvaili munkkien kilvoitusta ja muisteli haikeana athoslaista elämää. Keskustelu herätti Evangeloksen mielenkiinnon. Kun mies tuli taas kauppaan, Evangelos kyseli häneltä Athoksesta, ja mies kertoi kaiken mahdollisen. Evangeloksessa syttyi palava into mennä erakoksi Athokselle, mutta samalla hän oli alakuloinen, koska ei ollenkaan tiennyt, kuinka voisi toteuttaa haaveensa.

Kaksi kertaa nuori Evangelos lähti matkustamaan Athokselle, mutta palasi jo matkan varrelta takaisin. Kolmannella kerralla laivaan nousi Tessalonikissa Athoksen munkkeja, joita tuleva pappismunkki nyt näki ensimmäistä kertaa. Eräs kunnioitettavan näköinen vanhempi munkki tuli istumaan Evangeloksen viereen. Isä Panteleimon arvasi pojan suunnitelman, vaikka tämä ei sitä aluksi myöntänyt. Athoksella hän vei Evangeloksen Kausokalivian skiitalle. Georgioksen majan vanhus Panteleimon oli pappismunkki ja rippi-isä. Lisäksi siellä asui Panteleimonin veli, pappismunkki Joannikios. Kun Evangeloksen huono lukutaito kävi ilmi, hän päätti oppia lukemaan kunnolla. Tähän hän käytti psalttaria, jonka oppikin ulkoa, sekä Uutta testamenttia ja kirkkoveisuja. Unohtumaton kokemus tulevalle vanhus Porfyriokselle oli ensimmäinen kokoöinen jumalanpalvelus skiitan pääkirkossa. Lampukoin valaistu kirkko oli täynnä munkkeja ja sai hänet tuntemaan paitsi kunnioitusta myös pelkoa. Isä Joannikioksen täytyi pitää häntä kädestä, että hän uskalsi mennä suutelemaan ikoneita.

Aluksi Evangelosta vaivasivat ajatukset perheestä, mutta hänen paljastettuaan ne vanhukselleen mielenrauha palasi. Hän eli täydellisessä kuuliaisuudessa vanhuksille, erityisesti varsinaiselle hengelliselle isälleen, vanhus Panteleimonille. He olivat ankaria, mutta hän ei huomannut sitä, koska rakasti heitä. Hän on sanonut, että juuri täydellisen kuuliaisuuden vuoksi Jumala antoi hänelle armolahjat. Hänen kuuliaisuutensa oli ilon ja rakkauden täyttämää, ei pakonomaista. Joskus sattui, että toinen isistä käski hänen tehdä jotain ja toinen käski aivan päinvastoin. Evangelos ei arvannut, että näin isät kouluttivat häntä tarkoituksella. Vanhustaan Panteleimonia isä Porfyrios piti suurena pyhänä.

Evangelos hoiti puutarhaa ja opetteli puukaiverrustöitä. Elämä majalla oli hyvin yksinkertaista. Vanhukset eivät paljonkaan opettaneet häntä sanallisesti. Hän teki mitä käskettiin ja otti oppia siitä mitä näki. Rukousnauhan myötä hän sai lyhyet perusohjeet, kuinka sitä käytetään. Usein vanhusten poissa ollessa hän rukoili, veisasi ja luki pitkiä aikoja yksinään kirkossa. Vartuttuaan Evangelos alkoi käydä työtehtävissä skiitan ulkopuolellakin. Hän ei kuitenkaan antanut mielensä hajaantua, vaan opetteli ulkoa Raamattua, psalmeja ja

kanoniveisuja. Hän halusi aina olla liikkeessä. Usein hän kävelemisen sijaan juoksi. Hän kantoi raskaita taakkoja, ja jos ruumis kapinoi ja polviin sattui, hän lisäsi kuormaa. Hän piti myös huolta heidän majastaan. Hänellä ei ollut vanhukseltaan lupaa käydä majan ulkopuolella ollessaan pitempiä keskusteluja kenenkään kanssa.

Omasta halustaan hän kulki avojaloin lumisilla ja kallioisilla poluilla. Jos hän alkoi mennä äärimmäisyyksiin, hänen vanhuksensa huomautti asiasta, kun hän tapansa mukaan kertoi tälle kaikki ajatuksensa. Kerran hänet valtasi uteliaisuus ja hän tarttui kirjaan, johon hänellä ei ollut siunausta koskea. Niin hävisi kaikki into rukoukseen ja syvä masennus valtasi hänet. Hän halusi tunnustaa asian, muttei kuitenkaan saanut sitä tehdyksi. Synkät ajatukset valtasivat hänet yöllä. Lopulta aamupalveluksen jälkeen hän tunnusti asian vanhukselleen ja ilo palasi.

Kun Evangelos täytti neljätoista, hänet vihittiin munkiksi nimellä Niketas. Hänen vanhuksensa kutsui hänet luokseen ja antoi hänelle oman kuluneen, hien ja lian tahraaman viittansa. Isä Porfyrios kertoo masentuneensa hetkeksi, sillä hän oli odottanut saavansa hienon mustan viitan, kuten muillakin hänen näkemillään nuorilla munkeilla oli. Hänen kestettyään tämänkin nöyryytyksen Jumala jälleen osoitti hänelle armoaan. Kahden vuoden päästä munkki Niketas vihittiin suureen skeemaan. Tämä tapahtui skiitan pääkirkossa kaikkien skiitan isien läsnä ollessa. Niketas liikuttui kyyneliin.

Merkittävä käänne munkki Niketaksen elämässä tapahtui, kun hän sai osakseen poikkeukselliset armolahjat. Kerran varhain aamulla hän odotti palveluksen alkamista ja rukoili näkymättömissä skiitan pääkirkon eteisen nurkassa. Paikalle saapui venäläinen yli yhdeksänkymmenvuotias askeetti Demas, joka luuli olevansa yksin ja alkoi rukoilla ja tehdä maahankumarruksia. Hänestä loisti luomaton valo, ja jumalallinen armo levisi hänestä myös munkki Niketakseen ja täytti hänet. Nuoresta iästään huolimatta hän oli hengellisesti kypsä ja sielultaan puhdas sen vastaanottamiseen. Osallistuttuaan liturgiassa pyhään ehtoolliseen isä Niketas juoksi matkallaan majalle metsän läpi jumalallisen innostuksen vallassa. Hän kohotti kätensä niin, että hänen ruumiinsa muodosti ristin kuvan, ja huusi kovalla äänellä: ”Kunnia olkoon Sinulle, Jumala! Kunnia olkoon Sinulle, Jumala! Kunnia olkoon Sinulle, Jumala!”

Tämän Pyhän Hengen vierailun jälkeen isä Niketas sai hengellisen näkökyvyn. Hän pystyi näkemään ihmisen sielun, sen hengellisen tilan ja siihen vaikuttavat asiat. Lisäksi hänen aistinsa ja muistinsa voimistuivat käsittämättömiin mittoihin. Jumala ikään kuin puhdisti hänet ja palautti tilaan, jossa ihminen oli ennen syntiinlankeemusta. Aadamin tavoin hän tunsi kaikki eläimet pelkän äänen perusteella ja kukat tuoksun perusteella. Hän kysyi kiviltä, ja ne kertoivat Kausokalivian historian salaisuudet. Saman päivän iltana Niketaksen odottaessa majansa vanhuksia palaaviksi hän yhtäkkiä näki heidät, vaikka he olivat vielä kaukana. Hän juoksi heitä vastaan, ja vanhus Panteleimon ihmetteli, kuinka hän tiesi heidän olevan tulossa. Kun hän kertoi kokemuksistaan, vanhus kehotti häntä olemaan kiinnittämättä asiaan huomiota ja kertomatta siitä kenellekään. Siitä lähtien isä Porfyrioksen elämä muuttui täydellisesti ja hän eli äärettömyydessä, ilossa ja ylistyksessä.

Kerran sateen jälkeen Niketas vilustui ja sai keuhkopussintulehduksen, minkä seurauksena hänen keuhkoihinsa kerääntyi nestettä. Hän menetti voimansa ja ruokahalunsa. Lopulta kävi selväksi, että hän kuolee, ellei häntä lähetetä maailmaan saamaan lääkkeitä ja vahvempaa ruokaa. Niketaksella oli munuaisissaan hirveät kivut. Hän joutui matkustamaan pienellä laivalla loputtoman pitkään ja näki ensimmäistä kertaa moneen vuoteen naisia ja lapsia. Lopulta hän saapui kotikyläänsä ja kotiovelleen, jonka aukaisi hänen isänsä Leonidas Bairaktaris. Isä ei tunnistanut pitkätukkaista ja pitkäpartaista munkkia, kunnes Niketas paljasti olevansa perheen vuosia sitten kadonnut poika. Hänen äitinsä kuitenkin koki

suurena loukkauksena sen, että hänen pojastaan oli tullut munkki, ja hän pakotti tämän lähtemään kotoa. Myöhemmin äiti oli ylpeä pojastaan ja sanoi, että kunpa kaikista hänen lapsistaan olisi tullut munkkeja.

Niketas meni Pyhän Haralamboksen luostariin, jonka igumeni otti hänet lämpimästi vastaan. Myös paikallinen piispa oli innoissaan kuultuaan athoslaisesta munkista omalla alueellaan. Niketas kuntoutui vähitellen saatuaan luostarissa erityisruokavalion. Kolme kertaa hän palasi Athokselle, mutta lähti taas pian, kun hänen tilansa uudelleen huononi. Lopulta hän joutui jättämään hyvästit Athokselle. Hänen vanhuksensa ymmärsivät, että heidän täytyy lähettää nuori kuuliaisuusveljensä pois Pyhältä vuorelta.

Niin munkki Niketas asettui pyhän Haralamboksen luostariin. Hän jatkoi kilvoitteluaan ja auttoi monissa luostarin töissä. Paikallinen piispa, joka vieraili usein luostarissa, tuli sinne kerran Siinain arkkipiispa Porfyrioksen kanssa. Tämä vakuuttui siinä määrin nuoren munkin hengellisestä kypsyydestä ja armolahjoista, että Niketas vihittiin diakoniksi ja seuraavana päivänä papiksi. Tällöin hän sai nimen Porfyrios ja hänet liitettiin Siinain luostarin veljestöön. Hän oli vain kaksikymmentävuotias. Paikallinen piispa siunasi hänet toimimaan rippi-isänä. Myöhemmin isä Porfyrios lähetettiin papiksi erääseen kylään samalla Evian saarella. Siellä Jumala hänen kauttaan muun muassa palautti vedenpyhityksen avulla puhekyvyn kahdelle mykäksi tulleelle lapselle. Sitten hän vietti kolme vuotta Vatheian alueella olevassa pyhän Nikolaoksen luostarissa, jonne hän meni etsimään rauhaa ja yksinäisyyttä.

Kun toinen maailmansota laajeni koskemaan myös Kreikkaa, isä Porfyrios muutti Ateenaan. Hänessä oli jo Pyhällä vuorella syttynyt halu työskennellä sairaalassa, olla lähellä kärsiviä ihmisiä ja auttaa heitä. Hänet asetettiin papiksi ateenalaisen sairaalan Pyhän Gerasimoksen kirkkoon kaupungin keskustassa. Isä Porfyrios toimitti liturgioita, otti vastaan synnintunnustuksia ja kävi sairaiden luona. Sairaalassa hän pysyi jokseenkin tuntemattomana. Hän oli näkymätön ja köyhä – maallisessa mielessä merkityksetön henkilö. Rippi-isänä hän kuitenkin alkoi kerätä mainetta. Isä Porfyrios kävi myös läheisessä musiikkikoulussa, koska halusi osata lausua rukoukset oikealla nuotilla, sillä kirkon kuoro oli korkeatasoinen. Siellä hän myös opetteli soittamaan pianoa. Isä Porfyrioksella oli intoa oppia aina kaikkea uutta. Hän osti kirjoja fysiologiasta ja anatomiasta ja kävi luennoilla opiskelemassa muun muassa lääketiedettä ja siipikarjan ja mehiläisten hoitoa. Hän asui syrjäisessä paikassa Turkovunian kukkuloilla vaatimattomassa rakennuksessa yhdessä vanhempiensa sekä siskonsa ja tämän lapsen kanssa. He kutoivat ja myivät vaatteita ja laittoivat rahaa säästöön tarkoituksenaan perustaa luostari. He valmistivat suitsutuspihkaa isä Porfyrioksen reseptillä.

Kun isä Porfyrioksen jalka murtui, hän tarvitsi välttämättä kävelykepin. Hänen siskonsa oli juuri lähdössä sitä ostamaan, kun kirkkoon tuli nainen kävelykepin kanssa. Hän oli nähnyt unessa pyhän Gerasimoksen, joka oli käskenyt häntä tuomaan kävelykepin, jonka oli ostanut Jerusalemista. Nainen ei ollut aiemmin kuullutkaan sen paremmin pyhästä Gerasimoksesta kuin vanhus Porfyrioksestakaan. Kepistä tuli ihmeitätekevä. Kun vanhus taputti sillä sairastavan kipeää kohtaa, se tuli paremmaksi.

Sairaalassa toimimisen lisäksi isä Porfyrioksella oli toinenkin haave: luostarin perustaminen. Vuonna 1955 hän löysi Ateenan ulkopuolelta Kallisiasta sopivan paikan, pikkuruisen Pyhän Nikolaoksen luostarin. Autioitunut paikka kuului erään suuremman luostarin alaisuuteen. Kun vanhus meni sinne ensimmäisen kerran, yö yllätti hänet, eikä hän päässyt enää takaisin Ateenaan. Hän kävi nukkumaan kirkossa, mutta kuuli jostain kevyttä koputusta. Se tuli yläpuolella riippuvasta pyhän Nikolaoksen ikonista. Isä Porfyrios ymmärsi sen merkiksi, että pyhä halusi hänet sinne asumaan. Niinpä hän muutti sinne läheisineen. Paikka oli hyvin syrjäinen ja kauniin kasvillisuuden täyttämä. Isä Porfyrios olisi halunnut perustaa luostarin sinne, mutta – kuten hän itse on sanonut – Jumala ei sitä sallinut. He kuitenkin elivät siellä yli kaksikymmentä vuotta.

Isä Porfyrios hoiti innokkaasti puutarhaa ja istutti neljäsataa puuta. Edelleen hän toimitti myös sairaalapapin virkaa. Hänellä oli lisäksi toisaalla pieni maapala ja kanafarmi, noin tuhat kanaa. Näin hän halusi kerätä rahaa luostarin perustamista varten. Kallisiassa hän toimitti palveluksia silloin, kun häntä ei tarvittu sairaalan kirkossa. Kallisiaan alkoi tulla myös muita ihmisiä palveluksiin sekä synnintunnustukselle, vaikka matka sinne oli melko vaikeakulkuinen. Kerran vanhuksen rukoillessa yöllä kirkossa siskonsa kanssa luomaton valo täytti koko kirkon. Myös heidän äitinsä näki ikkunasta tapauksen ja kertoi siitä heille kyynelsilmin heidän palattuaan.

Vuonna 1970 palveltuaan 33 vuotta pappina sairaalan kirkossa isä Porfyrios sai pienen eläkkeen. Tämän jälkeen hän otti vastaan hengellisiä lapsiaan Kallisian pienessä luostarissa. Ajatus nunnaluostarin perustamisesta ei ollut hävinnyt vanhuksen mielestä. Hän halusi luoda hengellisen työpajan, jossa sielut pyhittyisivät ja jossa Jumalaa ylistettäisiin jatkuvasti; paikan, jonne surujen ja ahdistusten vaivaamat ihmiset voisivat hakeutua turvaan ja löytää lohdutusta, voimaa ja parannuksen. Kärsivällisesti isä Porfyrios läheisineen oli tehnyt työtä ja kerännyt rahaa hanketta varten.

Hän kiersi itse katsastamassa paikkoja ja rukoili Jumalaa johdattamaan häntä. Lopulta oikea paikka löytyi Malakasan Milesistä, Attikan alueelta, läheltä Oroposta, ja hän osti sen. Hän muutti sinne, ja luostarin rakennustyöt alkoivat vuonna 1980. Vuonna 1984 vanhus muutti asumaan luostarin rakenteilla olevaan siipeen. Vaikka hän oli jo vakavasti sairas ja sokea, hän työskenteli herkeämättä tuon Kristuksen kirkastumiselle pyhitettävän luostarin rakentamiseksi. Kun luostarin kirkon peruskivi muurattiin vuonna 1990, oli vanhus jo vuoteenomana. Vaikka hän oli ollut monta vuotta sokea, hän näki kirkon hengen silmillään. Rakennustyöt sujuivat ilman keskeytyksiä hänen rukoustensa avulla. Kirkon rakentaminen oli aivan viime vaiheessa, kun vanhus seuraavan vuoden lopulla lähti tästä elämästä.

Hengellisesti isä Porfyrios ei ollut koskaan jättänyt pyhää Athosvuorta. Se ja erityisesti Kausokalivian skiitta olivat hänen tärkein mielenkiinnon kohteensa. Hän oli hankkinut hallintaansa Pyhän Georgioksen majan, jossa oli aloittanut munkkielämänsä. Hän asetti sinne aina joitakin hengellisiä lapsiaan asumaan.

Sairaudet leimasivat isä Porfyrioksen viimeisiä elinvuosia. Hän koki monta vaikeaa sydänkohtausta, kärsi hankalasta tyrästä ja äärimmäisen tuskallisesta ihosairaudesta, sokeutui täydellisesti ja sairastui lopulta aivosyöpään. Kahden viimeisen elinvuotensa aikana vanhus puhui jatkuvasti kuolemastaan ja valmistautumisesta kohtaamaan Kristuksen tuomioistuimen. Tietäessään kuoleman lähestyvän hän kävi synnintunnustuksella rippi-isänsä luona Ateenassa ja vetäytyi helluntain aattona kaikessa hiljaisuudessa Athokselle entiseen kilvoittelupaikkaansa Pyhän Georgioksen majaan välttääkseen juhlavat hautajaiset kunnianosoituksineen. Hänen omien ohjeidensa mukaan hänelle kaivettiin hauta valmiiksi, ja hän saneli jäähyväiskirjeen hengellisille lapsilleen.

Hengellisen valmistautumisen jälkeen isä Porfyrios kuoli Pyhällä vuorella 85-vuotiaana 2.12.1991. Viimeisinä sanoinaan hän toisteli Kristuksen pyyntöä ”jotta he olisivat yhtä” (Joh. 17:22) ja aivan lopussa vain sanaa ”tule” Johanneksen ilmestyskirjan rukouksena (Ilm. 22:17, 20). Vasta kun hänet oli seuraavana päivänä haudattu vaatimattomasti vain lähimpien kanssakilvoittelijoiden läsnä ollessa, tieto hänen kuolemastaan annettiin julkisuuteen, kuten hän oli itse määrännyt. Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin pyhä synodi kanonisoi pyhittäjä Porfyrios Kausokalivialaisen 1.12.2013.

(Elämäkerta perustuu Kaikkien Athosvuoren Pyhien Perintösäätiön verkkosivuilla julkaistuihin kirjoituksiin.)