Pyhittäjä Parfeni Kiovan luolaluostarista

Pyhittäjä Parfeni, maallikkonimeltään Pjotr Krasnopevtsev, syntyi köyhän kirkonpalvelijan perheeseen Tulan läänissä Simonovon kylässä vuonna 1790. Perheen työntäyteinen elämä opetti hänelle jo lapsena kärsivällisyyttä, totutti hänet tyytymään vähään ja turvautumaan kaikessa Jumalaan. Nuorena seminaariopiskelijana hän yöpyi kerran kirkkaana yönä taivasalla. Hän tunsi sydämessään sanomatonta iloa ja katsahtaessaan ylös näki päänsä päällä valkoisen kyyhkysen. Se ei lentänyt, vaan leijui hänen yllään vuoroin kohoten ja laskeutuen. Pjotr ei voinut irrottaa katsettaan linnusta ja seurasi sitä aamunkoittoon asti. Taivaallisen maailman kaipuu ja ihanuus täytti hänen sydämensä. Mikään maallinen ei enää houkutellut häntä.

Pjotr alkoi tilaisuuden tullen vetäytyä pois ihmisten seurasta metsän hiljaisuuteen ja vietti siellä tuntikausia antautuen rukoukseen ja sisäiseen katseluun. Kerran hän näki ilmestyksessä munkin, joka sanoi hänelle: ”Munkki on muukalainen ja elää maan päällä kuolleena kaikelle.” Hän tulkitsi sanat kutsuksi luostarielämään ja ajatteli siitä eteenpäin lakkaamatta munkiksi ryhtymistä. Kiintymys vanhempiin esti häntä kuitenkin heti toteuttamasta aiettaan, sillä hän oli heidän tukensa, jolta he kysyivät neuvoa kaikissa vaikeissa tilanteissa.

Vuonna 1814 Pjotr teki pyhiinvaellusmatkan Kiovan luolaluostariin, jossa rakkaus luostarielämään kasvoi entisestään hänen sielussaan. Viiden vuoden kuluttua hän irrottautui lopullisesti perheestään ja meni kuuliaisuusveljeksi Kiovan luolaluostariin. Siellä hänet määrättiin kirkkoleipien leipojaksi.

Myöhemmin vanhus kertoi: ”En ollenkaan pohtinut luostarikilvoituksia enkä sitä, että omaksuisin itselleni tietyn rukoussäännön tai elämänjärjestyksen. Ajattelin vain, miten voisin rukoilla, rukoilla lakkaamatta ja tehdä työtä voimieni mukaan, olla kaikessa kuuliainen esimiehelle kuin Jumalalle ja olla loukkaamatta ja tuomitsematta ketään. Näin minulla ei ollut aikaa seurata toisten tekemisiä; tunsin vain itseni.” Tällä tavoin hän Pyhän Hengen ohjaamana hankki itselleen jo aloittelijana hyveitä, jotka tavallisesti ovat vasta pitkällisen kilvoituksen hedelmiä.

Pjotrin ankara elämä, vastaansanomaton kuuliaisuus ja nöyryys eivät jääneet huomaamatta igumeni Antonilta[1], joka teki hänestä heti samana vuonna kirkkoleipäleipomon johtajan. Tuossa tehtävässä hän kilvoitteli kaksitoista vuotta. Hän rukoili hellittämättä ja oli täynnä rakkautta lähimmäisiään kohtaan. Hänellä ei ollut mitään ylimääräistä omaisuutta ja kuitenkin hän oli aina valmis luopumaan omastaan puutteessa olevien hyväksi. Kerran talvipakkasilla häneltä vietiin turkki. Varas saatiin kiinni ja tuotiin hänen luokseen, mutta hän ei ainoastaan antanut tämän pitää turkkia, vaan lahjoitti vielä rahaakin ruokaa varten.

Vuonna 1824 Pjotr vihittiin munkiksi nimellä Pafnuti. Hän lisäsi kilvoituksiaan, vietti yöt läpeensä rukouksessa ja syventyi jäljentämään pyhien elämäkertoja ja Iisak Syyrialaisen kirjoituksia. Hän tuli otolliseksi näkemään hengellisiä näkyjä, joissa Jumalanäiti ja pyhät ihmiset ilmestyivät hänelle.

Pian pappisvihkimyksen jälkeen vuonna 1830 Pafnuti määrättiin luolaluostarin veljestön rippi-isäksi. Toisten syntien kuuleminen herätti hänen sielussaan syvää murhetta ja säälintunnetta. ”Ihmisparat! Jospa he tietäisivät, millaiset hyvyydet he vaihtavat synnin löyhkään. Jospa he tietäisivät, miten heidän syntinsä loukkaavat Jumalan laupeutta ja suuruutta”, hän tapasi sanoa.

Pafnuti vihittiin omasta pyynnöstään suureen skeemaan vain 48 vuoden iässä. Vihkimyksessä hän sai nimen Parfeni pyhän Parthenioksen (7.2.), Lampsakoksen piispan mukaan, joka oli ilmestynyt hänelle ilmoittaen, että luostarin vanhintenneuvosto soisi hänelle skeemavihkimyksen hänen nuoresta iästään huolimatta. Vihkimyksen myötä hän omistautui lakkaamattomalle rukoukselle, joka täytti hänen sielunsa suurella autuudella ja ilolla. Hän suhtautui syvällä kunnioituksella ja lapsenomaisella rakkaudella Jumalanäitiin, jonka hän sai nähdä ilmestyksissä useita kertoja. Muutamia vuosia hän asui pienessä keljassa; hän peitti sen ikkunan Jumalanäidin ikonilla, jonka edessä paloi lampukka, ja sanoi: ”Mihin minä tarvitsen aistein havaittavaa valoa? Kaikkeinpuhtain on silmieni ja sieluni valo!” Eräässä ilmestyksessä Jumalanäiti ilmoitti hänelle suuren skeeman merkityksen: se on omistautumista rukoukselle koko maailman puolesta.

Välillä kun pyhiinvaeltajat tungeksivat Parfenin luokse saamaan hengellistä ohjausta, hän suunnitteli sulkeutuvansa kokonaan keljaansa, mutta ymmärsi, ettei se ollut Jumalan tahto. Hengellisiä lapsiaan hän kehotti taistelemaan himoja vastaan, rukoilemaan lakkaamatta Pyhän Hengen saamiseksi ja lukemaan päivittäin evankeliumia ja psalttaria.

Skeemavihkimyksen jälkeen elämänsä viimeisten 17 vuoden ajan Parfeni toimitti joka päivä liturgian ja sai siitä suurta hengellistä lohtua ja iloa. Herra vahvisti häntä lähettämällä ihmeellisiä ilmestyksiä. Kerran kerubiveisun aikaan hän näki Kristuksen laskeutuvan taivaasta alttaripöydälle, Isän Jumalan siunaavan laskeutumisen ja Pyhän Hengen olevan Kristuksen yllä. Toisen kerran toistaessaan rukousta ”Jeesus, asu minussa” hän kuuli hiljaisen äänen sanovan: ”Joka syö minun ruumiini ja juo minun vereni, pysyy minussa ja minä pysyn hänessä.”

Kiovan metropoliitta Filaret (Amfiteatrov) kunnioitti isä Parfenia. Tämä toimitti tavallisesti jokapäiväisen liturgian metropoliitan kotikirkossa ja oli hänen rippi-isänään. Kun Parfeni vanhetessaan ei enää jaksanut mennä kirkkoon, hänen keljansa viereiseen huoneeseen sisustettiin kotikirkko, jossa hän toimitti liturgian. Kukaan ei voinut olla läsnä palveluksissa tuntematta erityistä heltymystä, sillä rukouksen henki välittyi Parfenin sielusta läsnäolijoiden sydämeen. Kirkko olikin usein aivan täynnä rukoilijoita. Viimeisenä elinvuotenaan hän ei enää kyennyt toimittamaan palveluksia itse, mutta oli aina paikalla ja osallistui päivittäin pyhään ehtoolliseen.

Keväällä 1855 vanhus Parfeni alkoi silminnähden heiketä. Suurena torstaina liturgian jälkeen hän kutsui keljaansa luostarin johtajan ja läheisimmät pappismunkit, joiden kummina hän oli ollut munkiksi vihittäessä. Hän hyvästeli heidät ja antoi kullekin viimeisen opetuksen ja siunaukseksi ikonin, evankeliumin tai jonkin muun pyhän esineen pyytäen heitä rukoilemaan hänen sielunsa puolesta. Seuraavana päivänä, suurena perjantaina, joka osui tuona vuonna maaliskuun 25. päiväksi eli Neitsyt Marian ilmestysjuhlaksi, hän siirtyi rauhassa Herransa luo. Ukrainan kirkko viettää pyhittäjä Parfenin muistoa maaliskuun 17. päivänä, jotta se ei jäisi ilmestysjuhlan varjoon.

Pyhittäjä Parfeni kirjoitti laajalle levinneen päivittäiseen käyttöön tarkoitetun rukouksen, jossa hän sanoo: ”Herra, päästä minut aikaa tuhoavasta joutilaisuuden hengestä ja turhista ajatuksista, jotka estävät Sinun läsnäolosi ja hajottavat tarkkaavaisuuteni rukouksen aikana. Jos ajatukseni rukoillessani kääntyvät pois Sinusta, auta minua, etten tekisi sitä tieten tahtoen ja etten kääntäessäni mieltäni pois Sinusta, samalla kääntäisi Sinusta sydäntänikin.”