Pyhittäjä Pafnuti Borovskilainen

Pyhittäjä Pafnutin vanhemmat Johannes ja Fotinia olivat hurskaita ortodokseja, jotka asuivat Kudinovon kylässä neljän kilometrin päässä Borovskista. Pafnutin isoisä oli kristityksi kääntynyt tataari nimeltä Martin. Pafnuti syntyi vuoden 1395 tienoilla ja sai kasteessa nimen Parfeni. Täytettyään kaksikymmentä vuotta hän jätti vanhempansa, ystävänsä ja kaiken maallisen ja meni Jumalansynnyttäjän suojeluksen luostariin lähellä Borovskia. Siellä igumeni Markell vihki hänet munkiksi. Pafnuti kilvoitteli seitsemän vuotta kuuliaisena hengelliselle ohjaajalleen iäkkäälle pappismunkki Nikitalle, joka oli ollut pyhittäjä Sergei Radonežilaisen oppilaana. Igumeni Markellin kuoleman jälkeen Pafnuti valittiin luostarin johtajaksi.

Igumenina Pafnuti yhdisti omiin kilvoituksiinsa huolenpidon hänelle uskotusta Kristuksen laumasta. Päivät hän omisti luostarin asioiden hoitamiseen, mutta yöt hän vietti rukouksessa. Jumala soi hänelle harkintakyvyn ja selvänäköisyyden lahjat; usein hän näki jo ihmisten kasvoista ja katseesta heidän salaiset himonsa ja sielunheikkoutensa. Pafnuti hoiti ja paransi veljien sielun sairauksia kuin taitava lääkäri ja kantoi heidän heikkouksiaan.

Pafnuti sai usein unessa tietää veljien elämässä tapahtuneita asioita. Kerran eräs kuuliaisuusveli, joka oli lähetetty kylään hoitamaan jotakin asiaa, lankesi siellä ruumiilliseen syntiin. Samaan aikaan Pafnuti päätti luostarissa yörukouksensa ja asettui levähtämään. Torkahdettuaan hän näki ilmestyksessä kauniin puutarhan. Äkkiä yksi sen kukoistavista hedelmäpuista kaatui. Murheissaan Pafnuti nosti sen pystyyn ja istutti uudelleen, mutta puu taipui taas maahan. Silloin Pafnuti tuki puun, polki maan sen ympäriltä ja sai sen pysymään pystyssä. Herättyään hän oli varma, että joku hänen oppilaistaan tarvitsi apua ja huolenpitoa. Kuuliaisuusveljen palattua Pafnuti kyseli, oliko hänelle tapahtunut jotakin ikävää. Häpeissään veli ei tunnustanut syntiään ja vältteli katsomasta Pafnutia silmiin. Vasta pitkään hänen kanssaan puhuttuaan Pafnuti sai hänet avautumaan. Veli katui ja Pafnuti paransi hänen sielunsa valamalla siihen luottamuksen armahtavaan Jumalaan.

Johdettuaan luostaria kolmetoista vuotta Pafnuti sairastui vakavasti ja vihkiytyi suureen skeemaan. Hän kuitenkin toipui sairaudestaan, minkä jälkeen hän luopui igumenin tehtävästä ja vetäytyi yksi munkki mukanaan hiljaiseen kilvoitukseen kahden joen varrella kasvavaan sankkaan metsään. Paikka sijaitsi muutaman kilometrin päässä Borovskista. Tämä tapahtui vuoden 1440 tienoilla. Pafnutin ympärille kerääntyi veljiä, jotka hänen siunauksellaan rakensivat itselleen keljamajat ja alkoivat elää hänen pelastavaisessa ohjauksessaan. Luostarin kasvaessa paikalle rakennettiin veljestön toivomuksesta kirkko, joka pyhitettiin Jumalanäidin syntymän kunniaksi.

Pyhittäjä Pafnuti pysyi puutteen aikana kärsivällisenä ja säilytti aina horjumattoman uskon Jumalan apuun. Kerran pääsiäinen oli lähestymässä eikä luostarissa ollut ollenkaan kalaa. Veljet olivat murheissaan ja napisivat Pafnutille, mutta tämä vastasi: ”Älkää murehtiko, Herra kyllä lohduttaa palvelijoitaan ja antaa heille runsain mitoin kaikkea hyvää.” Pafnutin luottamus palkittiin. Kun ponomari meni suuren lauantain iltana ennen pääsiäisyön palvelusta lähteelle ammentamaan vettä, hän huomasi siellä tulvaveden tuoman suuren kalaparven. Kalastajat lähetettiin heittämään verkkonsa ja saaliista riitti syötävää koko kirkkaalle viikolle.

Pafnutin kilvoitusten maine kiiri kauas ja toi luostariin yhä uusia kilvoituselämää rakastavia. Heidän joukossaan oli suuria kilvoittelijoita, esimerkiksi pyhittäjä Joosef, jonka Pafnuti vihki munkiksi ja josta sittemmin tuli Volokolamskin luostarin perustaja (9.9.). Pafnutin elämäkerran kirjoitti hänen oppilaansa Vassian, joka oli Joosef Volokolamskilaisen veli.

Pafnuti oli veljestölleen kilvoitteluelämän elävä esimerkki. Hän oli ankara paastoaja. Maanantaisin ja perjantaisin hän ei syönyt mitään ja keskiviikkoisin nautti vain vähän kuivaa leipää. Muulloinkin hän söi hyvin niukasti. Hän valitsi itselleen aina huonoimman osan, olipa kyseessä ruoka tai mikä tahansa muu mukavuus. Hänen vaatteensa eivät olisi kelvanneet kerjäläisellekään. Hänen koko elämänsä oli työtä, kilvoitusta ja rukousta. Siveyden tähden hän ei sallinut naisten tulla luostariin ja kielsi veljiä keskustelemasta heidän kanssaan.

Otettuaan skeemavihkimyksen Pafnuti ei enää toimittanut jumalanpalveluksia, vaan omistautui skeemamunkin hiljaiseen yksinäiseen rukoukseen. Vain kerran pääsiäisenä, kun luostariin ei saatu pappia, hän toimitti pyhän liturgian.

Pafnuti opetti jatkuvasti veljiä ja keskusteli mielellään myös maallikoiden kanssa. Hän ei koskaan mielistellyt ihmisiä vaan suhtautui samalla tavalla niin lahjoituksia tuoviin ylimyksiin kuin tavallisiin kansanmiehiin, joita hän kutsui veljikseen. Luostarin kasvaessa rakennettiin kivikirkko. Pafnuti oli mukana sen rakennustöissä. Hän kantoi työmaalla tiiliä ja vettä kuin tavallinen työmies. Nälänhädän aikana hän ruokki luostarissa jopa tuhat henkeä päivässä välittämättä siitä, että ruokavarastot ehtyivät. Hän kertoi laupiaasta miehestä, joka kuoltuaan johdatettiin tulisen virran rannalle. Vastarannalla hän näki ihanan paratiisin, mutta ei mitenkään voinut ylittää kauhistuttavaa virtaa. Silloin suuri joukko köyhiä, joille hän oli antanut almuja, asettui sillaksi joen yli, ja niin laupiaan miehen sielu pääsi paratiisiin.

Kun eräs munkki sairastui kiusalliseen silmäsairauteen, pyhittäjä Pafnuti antoi hänelle rukousnauhan kehottaen lausumaan tuhat Jeesuksen rukousta. Täytettyään puolet säännöstä munkki tunsi silmänsä parantuneen ja kiiruhti iloiten kertomaan siitä Pafnutille. Tämä käski munkin heti palata keljaansa ja lukea rukoussäännön loppuun.

Kerran luostarin veljet istuivat pyhittäjä Pafnutin luona ja pohtivat, kenestä tulisi uusi arkkimandriitta Moskovaan Simonovin luostariin, jonka johtaja oli juuri kuollut. He mainitsivat monia nimiä, mutta Pafnuti vilkaisi hyvin nuorta vasta munkiksi vihittyä oppilastaan Vassiania ja sanoi hymyillen: ”Tuossa on Simonovin luostarin arkkimandriitta.” Ennustus toteutui: Vassianista todella tuli Simonovin luostarin arkkimandriitta, mutta ei sillä kertaa vaan myöhemmin.

Pafnutin harkitsevaisuus ja hengellinen kokemus saivat aikaan, että myös monet maallikot pyysivät hänet rippi-isäkseen. Rippilapset kunnioittivat mutta myös pelkäsivät häntä. Ruhtinas Georgi kertoi, että hänen polvensa tärisivät hänen mennessään synnintunnustukselle pyhittäjä Pafnutin luo. Pafnuti ei erotellut ihmisiä aseman mukaan, hän ei pelännyt vaikutusvaltaisia eikä väheksynyt köyhiä. Ylpeille hän oli vaikeasti lähestyttävä, mutta nöyrien kanssa lempeä ja seurallinen.

Kilvoiteltuaan luostarielämässä 63 vuotta ja saavutettuaan 83 vuoden iän pyhittäjä Pafnuti sai tiedon lähestyvästä kuolemastaan ja valmistautui kohtaamaan sen rauhallisesti ja arvokkaasti. Hän ei enää lähtenyt auttamaan oppilastaan Innokentia eräässä kesken jääneessä työssä, vaan sanoi tälle: ”En voi tulla, sillä minulla on toinen tärkeämpi ja kiireellisempi asia.” Hän ei tullut kirkkoon iltapalvelukseen, ja kun veljet menivät tiedustelemaan hänen vointiaan, hän sanoi: ”Viikon kuluttua torstaina vapaudun heikkoudestani.” Seuraavana päivänä luostarin koko veljestö, 95 henkeä, tuli hyvästelemään Pafnutin. Sunnuntaina hän tuli lähimpien oppilaidensa tukemana kirkkoon ja osallistui pyhään ehtoolliseen. Ennen kuolemaansa hän piti vielä viimeisen opetuspuheen veljestölleen.

Torstaiaamun koittaessa toukokuun 1. päivänä 1477 pyhittäjä Pafnuti sanoi läsnä oleville veljille: ”Tämä on Herran päivä, iloitkaa, ystävät; tämä on se päivä, josta kerroin teille.” Hän pyysi kaivamaan itselleen haudan kirkon seinustalle ja kielsi kutsumasta ketään hautajaisiin, ettei syntyisi turhaa hälyä. Illalla oppilaansa Innokentin ollessa läsnä hän lauloi hautausveisuja. Tuntia ennen auringonlaskua hän asetti kätensä ristiin rinnalleen, huokaisi kolmesti ja antoi sielunsa Herralle. Veljet hautasivat hänet varhain seuraavana aamuna, jottei paikalla pyhittäjän toivomuksen mukaan olisi maallikoita vaan ainoastaan luostarin veljestö. Kaikki itkivät niin, ettei kukaan pystynyt laulamaan eikä lukemaan. Vain pyhittäjä Pafnutin uskollinen oppilas Innokenti kykeni surustaan ja liikutuksestaan huolimatta jotenkuten toimittamaan hautauksen. Kun sana pyhittäjän kuolemasta levisi päivällä Borovskiin, kansaa alkoi virrata hänen haudalleen.

Pyhittäjä Pafnutin luostari oli hänen kuolemansa jälkeenkin yksi Venäjän hengellisistä keskuksista, joka kasvatti kirkolle useita pyhiä piispoja ja kilvoittelijoita.

1
5