Pyhittäjä Paavali Obnoralainen
Pyhittäjä Paavali syntyi rikkaaseen ylimysperheeseen Moskovassa vuonna 1317. Kirkon jumalanpalvelukset, rukous ja paasto kuuluivat lapsesta pitäen kiinteästi hänen elämäänsä. Paavalin täytettyä 22 vuotta vanhemmat vaativat häntä menemään naimisiin, mutta hän lähtikin heiltä salaa Prilukan luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Luostarissa hän kilvoitteli ankarasti raviten ruumistaan leivällä, suolalla ja vedellä sekä henkeään rukouksella ja valvomisella ja noudatti kaikessa tarkasti luostarisääntöjä.
Kaivaten korkeampia kilvoituksia Paavali toivoi löytävänsä itselleen hengellisen ohjaajan. Hän lähti Pyhän Kolminaisuuden luostariin pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) luo, joka koetteli tulijaa ja havaittuaan tämän vakavamieliseksi kilvoittelijaksi alkoi itse ohjata häntä pelastuksen tielle. Paavali luopui kokonaan omasta tahdostaan ja alistui täydelliseen kuuliaisuuteen ohjaajansa alaisuudessa. Hän karttoi turhia keskusteluja ja piti itseään munkkiveljistä viimeisenä. Kilvoituksillaan hän saavutti kyynelten armolahjan.
Elettyään luostarissa melko pitkään Paavali vetäytyi pyhittäjä Sergein siunauksella yksinäiseen keljaan ja kilvoitteli siellä viisitoista vuotta. Ruumiillinen työ ja lakkaamaton rukous täyttivät hänen koko aikansa. Keskustelut ihmisten kanssa hän korvasi tutkimalla pyhää Raamattua, jonka sanat ravitsivat häntä, niin että hänestä tuli kuin vetten ääreen istutettu puu. Pian kävi selväksi, että hänellä oli aiopettamisen ja puhumisen armolahja. Kun munkkiveljet alkoivat käydä hänen luonaan yhä useammin keskeyttäen hänen hengelliset mietiskelynsä, Paavali katsoi paremmaksi paeta. Pyhittäjä Sergein siunauksella hän siirtyi erakoksi pohjoiseen metsäerämaahan Volgan taakse. Ensin hän vaelsi paikasta toiseen, mutta asettui sitten Komelin metsään, jossa hän kilvoitteli kolme vuotta aivan yksin asuen ontossa lehmuksessa. Paasto- ja rukouskilvoitukset ja hengellisten asioiden sisäinen katselu vapauttivat hänen mielensä kiintymyksestä kaikkeen maalliseen.
Lopulta Paavali hylkäsi lehmuksensa ja siirtyi vielä kerran Nurmajoen lähistölle, joka virtasi saman Komelin metsän halki. Hän oli jo noin 70 vuoden ikäinen, mutta vanhuuden vaivat eivät heikentäneet hänen kilvoitteluintoaan. Hän päinvastoin rukoili ja ylisti Jumalaa entistä pitempään ja paastosi entistä ankarammin. Usein hän oli viisi päivää kokonaan syömättä ja nautti vain vähän vettä ja leipää lauantaisin ja sunnuntaisin. Hänen elämänsä muistutti ensimmäisten ihmisten elämää ennen syntiinlankeemusta: linnut ja kaikki metsän eläimet ja pedot käyskentelivät rauhassa hänen erakkomajansa ympärillä. Sielunvihollinen tosin lähetti hänelle ankaria kiusauksia, mutta hyveisiin lujasti juurtuneena hän voitti ne kaikki.
Sana Paavalin kilvoituksista levisi lähitienoille ja hänen luokseen alkoi tulla ihmisiä, jotka pyysivät hengellistä opetusta. Kaikki, jotka tapasivat hänet ja kuulivat hänen ohjeitaan, pitivät häntä kuin Jumalan enkelinä. Monet halusivat tulla kilvoittelemaan hänen kanssaan. Aikansa esteltyään Paavali lopulta myöntyi heidän pyyntöihinsä. Hän ei kuitenkaan esiintynyt veljien johtajana, vaan opetti heitä hiljaa ja nöyrästi kuin olisi ollut heistä vähäisin. Hänen opetuksensa olivat ihmeellisen yksinkertaisia ja lempeitä: ”Lapset, kilvoitelkaa voimienne mukaan pelastuksenne tähden ennen kuin koittaa aika, jolloin joudumme itkemään nykyistä laiskuuttamme. Jos joku sanoo olevansa heikko ja sairas, minä vastaan: ala vain kilvoitella voimiesi mukaan, niin Jumala kyllä auttaa sinua. Reipastukaamme hengellisesti ja kulkekaamme kapeaa tietä, joka vie iankaikkiseen elämään.”
Veljestöllä ei aluksi ollut kirkkoa. Lukuisat ennusmerkit saivat kuitenkin Paavalin vakuuttuneeksi Jumalan suosiosta luostarin rakentamista kohtaan. Usein hän kuuli paikalta kellonsoittoa ja kerran pääsiäisyönä hän näki siellä ihmeellisen valon, joka täytti hänen sydämensä ilolla. Näiden merkkien vahvistamana hän matkusti oppilaansa Aleksin kanssa Moskovaan, jossa metropoliitta antoi siunauksensa luostarin rakentamiselle Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Paavali kieltäytyi pappisvihkimyksestä, joten papiksi vihittiin hänen oppilaansa Aleksi, josta tuli myös luostarin igumeni.
Paavali itse asui erillisessä keljassa. Hän tuli yhteisiin jumalanpalveluksiin vain lauantaisin ja sunnuntaisin ja ruokaili silloin veljien kanssa, mutta ei syönyt muuta kuin vettä, leipää ja kasviksia. Ankarasta elämäntavastaan huolimatta hän oli luonteeltaan lempeä sekä hyvin valoisa ja iloinen. Hän otti kaikki vastaan ystävällisesti ja antoi jokaiselle tulijalle hyödyllisen opetuksen. Munkkiveljiä hän kehotti rakastamaan vaikenemista, kaikkien hyveiden äitiä, sekä taistelemaan pahoja ajatuksia vastaan rukoillen ja työtä tehden.
Paavali saavutti harvinaisen korkean 112 vuoden iän. Kuoleman lähestyessä hän vaikeni kokonaan, mutta ruumiin heikkoudesta huolimatta hän pysyi hengeltään virkeänä. Puhdistettuaan mielensä rukouksella hän sai puhtaalla sydämellä katsella Herran kunniaa. Juuri ennen kuolemaansa hän osallistui pyhään ehtoolliseen. Siunattuaan veljet ja itsensä ristinmerkillä hän antoi sielunsa Herran käsiin rukous huulillaan. Tämä tapahtui tammikuun 10. päivänä vuonna 1429.
Pyhittäjä Paavali meni luostariin 22 vuoden ikäisenä ja kilvoitteli yötä päivää 90 vuotta. Hänen haudallaan tapahtui sittemmin paljon ihmeitä.