Pyhittäjä Nil Sorski (Sorajokelainen)

Pyhittäjä Nil syntyi vuonna 1433. Hän oli lähtöisin yläluokasta, mutta ymmärsi jo nuorena kaiken katoavaisen turhuuden ja vetäytyi pyhittäjä Kirilin (9.6.) perustamaan Belozerskin luostariin. Siellä hänen hengellisenä ohjaajanaan toimi pyhien isien kirjoituksiin perehtynyt ohjaajavanhus Paisi Jaroslavov.

Belozerskin luostarissa kyti noihin aikoihin kiista luostarin maaomaisuuksista. Ongelmaksi oli muodostunut se, että vaikka munkit olivat yksilöinä omaisuudettomia, luostarit saattoivat olla hyvinkin rikkaita. Osa veljestöstä kannatti maaomaisuuksien kartuttamista, osa tahtoi poistaa luostarilta kaiken omaisuuden. Tähän kiistaan pyhittäjä Nil tuli aikanaan osallistumaan vaatimalla kirjoituksissaan täydellistä omaisuudettomuutta niin munkeilta kuin luostareiltakin.

Hesykasti-isien kirjoitusten tutkiminen kasvatti älykkäässä ja itsetutkiskeluun suuntautuneessa Nilissä kaipausta yhä sisäisempään elämään. Yhdessä oppilaansa Innokentin (19.3.) kanssa hän lähti pyhiinvaellukselle kilvoituselämän lähteille Konstantinopoliin ja sieltä edelleen Athosvuorelle. Athoksella elettiin tuolloin hesykasmin nousukautta. Kreikan kielen taitoisena Nilillä oli mahdollisuus tutustua syvällisesti pyhien isien mielen varjelemista ja sisäistä rukousta käsitteleviin teksteihin. Myöhemmin hän lainasi omissa kirjoituksissaan ahkerasti muun muassa Iisak Syyrialaisen, Johannes Siinailaisen, Simeon Uuden Teologin, Gregorios Siinailaisen ja Neilos Askeetin opetuksia.

Athoksella Nil pääsi perehtymään myös Venäjällä siihen asti tuntemattomaan skiittaelämään, joka on yhteiselämäluostarin ja erakkolaisuuden välimuoto. Skiitan isät kilvoittelevat erillisissä keljoissaan pienen matkan päässä toisistaan ja kokoontuvat säännöllisesti yhteen viettääkseen liturgiaa ja osallistuakseen pyhään ehtoolliseen. Tältä pohjalta olivat aikanaan syntyneet Egyptin kukoistavat luostariyhteisöt. Kirkon pyhät isät ylistävät skiittaelämää parhaaksi kilvoittelumuodoksi, joka sopii myös aloittelijoille, toisin kuin varsinainen erakkoelämä.

Kun Nil Athoksella viettämiensä vuosien jälkeen palasi Venäjälle Belozerskin luostariin, hän oli vakuuttunut skiittaelämän paremmuudesta. Hän ei enää jäänyt luostariin, vaan rakensi itselleen keljan sen ulkopuolelle. Pian hän kuitenkin siirtyi noin 16 kilometrin päähän luostarista soiseen ja alavaan maastoon hiljaa virtaavan Sorajoen rannalle, josta hän löysi oman hengelliseen työskentelyyn sopivan erämaansa. Siellä hän antautui sisäiseen hiljaisuuteen, häiritsemättömään rukoukseen sekä Raamatun ja pyhien isien kirjoitusten tutkimiseen. Hän mietiskeli kaikkea lukemaansa ja kirjoitti muistiin sen, mitä piti Jumalalle otollisena ja omalle sielulleen hyödyllisenä. Oppilaalleen Innokentille hän kirjoitti: ”Heikkoudessani ja laiskuudessani olen pannut kaiken toivoni Jumalaan ja Kaikkeinpyhimpään Jumalansynnyttäjään. Jos minun on ryhdyttävä johonkin asiaan enkä löydä siitä ohjetta kirjoituksista, panen asian joksikin aikaa sivuun, kunnes löydän neuvon. Oman tahtoni ja ymmärrykseni mukaan en rohkene ryhtyä mihinkään. Elitpä erakkona tai yhteisössä, tutki pyhiä kirjoituksia ja kulje isien jalanjäljissä tai ole kuuliainen sille, jonka tiedät hengelliseksi mieheksi niin sanoiltaan, elämältään kuin ymmärrykseltään. Pyhät kirjoitukset ovat ankaria vain sille, joka ei halua nöyrtyä eikä luopua maallisista ajatuksista, vaan haluaa elää oman himollisen tahtonsa mukaan.”

Aluksi Nil ei ottanut ketään luokseen asumaan pitäen itseään ”syntisenä ja typeränä ihmisenä” niin kuin hän itsestään kirjoitti. Mutta kun jotkut eivät antaneet hänelle rauhaa, vaan tahtoivat väkisin jäädä, hän lopulta antoi periksi. Hänen ympärilleen muodostui skiittayhteisö, jossa veljet asuivat omissa keljamökeissään kivenheiton päässä toisistaan. Skiitan keskellä oli Herran temppeliintuomiselle pyhitetty vaatimaton puukirkko. Lauantai-iltaisin ja juhlapäivien aattona siinä toimitettiin kokoöinen jumalanpalvelus, joka päättyi aamulla liturgiaan ja yhteiseen ateriaan. Laulun osuus palveluksissa oli vähäinen; pääpaino oli psalmien hitaassa resitoinnissa sekä isien opetusten lukemisessa. Muina päivinä munkit elivät kukin yksinään tai muutaman veljen ryhmissä omistaen suurimman osan ajasta rukoukselle ja pyhien kirjoitusten tutkimiselle. Kukin piti huolta itsestään ja järjesti päiväohjelmansa ja rukoussääntönsä niin kuin hyväksi näki.

Nil ei pitänyt itseään yhteisön esimiehenä eikä halunnut ottaa vastuuta veljien sielujen ohjaamisesta. Hän eli vertaisena heidän keskuudessaan välittäen omalla elämällään sitä, minkä oli vuosien varrella pyhistä kirjoituksista oppinut. Veltot ja riidanhaluiset veljet hän kuitenkin lähetti pois.

Nil ja hänen veljestönsä kopioivat kirjoja. Skiitasta ei poistuttu eikä maailman asioita pohdittu. Nilin mielestä lähimmäisrakkauden korkein muoto oli esirukous ja ilmaisten neuvojen antaminen, joiden kautta munkin tuli ilmaista rakkauttaan ihmisiin.

Skiitan ulkoisen elämän normisto oli lyhyt. Nil määräsi, että skiitan munkkien tuli hankkia elanto omalla työllään. Maanviljelyä hän ei hyväksynyt pitäen sitä liian raskaana ja sopimattomana erakoille. Almuja ja lahjoituksia veljet saivat ottaa vastaan vain sairaana ollessaan tai äärimmäisessä puutteessa. Veljet eivät saaneet poistua skiitasta eikä naisilla ollut sinne pääsyä. Kirkossa kaiken tuli olla vaatimatonta; hopeaa ei hyväksytty edes ehtoollisastioissa. Munkkien tuli elää yksinkertaisesti tyytyen vain kaikkein välttämättömimpään ja keskittyä hengelliseen työskentelyyn: lakkaamattomaan rukoukseen ja taisteluun omia ajatuksia ja himoja vastaan.

Nilin oma kirjallinen tuotanto koostuu kirjeistä sekä kahdesta pääteoksesta Predanie(Perimätieto) ja Ustav (Luostarisääntö), jotka ovat vuosisatojen saatossa sulautuneet yhteen. Predanie on lyhyt skiittaelämän normisto. Laaja luostarisääntö Ustav ei sen sijaan nimestään huolimatta ole sääntökokoelma, vaan askeettinen tutkielma sisäisestä hengellisestä elämästä ja lakkaamattoman rukouksen harjoittamisesta. Näin se sisältönsä puolesta eroaa kaikista muista ohjesäännöistä, joita luostareiden perustajat ovat eri aikoina laatineet.

Ankarasta maailmasta vetäytymisestä huolimatta Nilin maine kantautui Venäjän keskuksiin, Moskovaan ja Novgorodiin. Vuonna 1490 hänet kutsuttiin osallistumaan juutalaistajien harhaoppia käsittelevään kirkolliskokoukseen Moskovassa. Novgorodin arkkipiispa Gennadi vaati harhaoppisille jopa kuolemantuomiota. Nil luultavasti kannatti lempeämpää ja suvaitsevaisempaa linjaa, sillä kirjoituksissaan hän painottaa, ettei hyveen polulta eksyneitä pidä syyttää, vaan jättää asia Jumalan haltuun.

Vuonna 1503 Nil osallistui toistamiseen kirkolliskokoukseen Moskovassa. Tällä kertaa kokouksen jo ollessa päättymäisillään hän nosti esille luostareiden suuret maaomaisuudet, joihin liittyi myös väärinkäytöksiä. Nil ehdotti, etteivät luostarit saisi enää pitää hallussaan asuttuja kyliä ja maita, vaan munkkien tulisi elää yksinäisyydessä ja hankkia elantonsa käsitöitä tekemällä. Monet Belozerskin luostarin munkit ja Volgan takaisen alueen erakot kannattivat Niliä.

Volokolamskin luostarin igumeni Joosef (9.9.) puolestaan nousi vastustamaan ehdotusta. Hän vetosi kirkon kunnioittamiin pyhiin luostarinjohtajiin, kuten pyhittäjä Teodoros Studionilaiseen ja Athanasios Athoslaiseen. Hänen mukaansa luostareiden maaomaisuus teki mahdolliseksi niiden harjoittaman hyväntekeväisyyden. Tästä kehkeytyi ”omaisuudettomien” ja ”joosefilaisten” välille yleinen kiista, joka jakoi Venäjän kirkkoa vuosisatojen ajan. Kun Nil huomasi kohtaavansa vastustusta, hän kieltäytyi jatkamasta kirkollista väittelyä. Hän vain totesi: ”Ei ole sopivaa, että munkki sekaantuu kiistoihin, joissa on otettava kantaa asioihin. Parempi on, että hän vetäytyy syrjään.” Nil palasi Sorajoen skiittaan, jossa hän vietti elämänsä viimeiset vuodet hesykasmin hengessä pyhien isien kirjoituksia jäljentäen.

Hyvissä ajoin ennen kuolemaansa pyhittäjä Nil lähetti läheisimmän oppilaansa Innokentin Vologdan alueelle, jotta tämä perustaisi sinne luostarin. Hän myös ennusti, että Innokentin yhteisöstä muodostuisi yhteiselämäluostari, kun taas hänen oma skiittansa tulisi pysymään köyhänä erakkomunkkien yhteisönä.

Veljestön lukumäärästä Sorajoen skiitassa Nilin elinaikana ei ole tarkkaa tietoa. Ilmeistä kuitenkin on, että veljestö pysyi suhteellisen pienenä. Seitsemän vuotta Nilin kuoleman jälkeen skiitassa tiedetään kilvoitelleen 14 munkkia.

Tuntiessaan päiviensä määrän täyttyvän pyhittäjä Nil kirjoitti veljestölle testamenttinsa. Siinä hän pyysi kilvoittelutovereitaan jättämään ruumiinsa hautaamatta ilman kunnianosoituksia. ”Minä, arvoton Nil, pyydän teitä, kanssani samanmieliset herrani ja veljeni, heittäkää ruumiini korpeen petojen ja lintujen syötäväksi, sillä se on tehnyt paljon syntiä Jumalan edessä eikä ansaitse tulla haudatuksi. Jos ette tee näin, niin kaivakaa kuoppa ja haudatkaa minut siihen mahdollisimman häpeällisesti. Olen aina pyrkinyt voimieni mukaan välttämään tämän maailman kunniaa ja kiitosta tässä elämässä, ja niin myös kuolemani jälkeen.” Pyhittäjä Nil antoi sielunsa Herralle 75 vuoden ikäisenä toukokuun 7. päivänä vuonna 1508.

Sorajoen luostari säilyi aina pienenä ja vaatimattomana yhteisönä niin kuin pyhittäjä Nil oli toivonutkin. Vuonna 1569 tsaari Iivana Julma halusi rakennuttaa Nilin hautapaikalle kivikirkon, mutta tämä ilmestyi tsaarille unessa ja kielsi ryhtymästä hankkeeseen.

Nilin pyhäinjäännökset on haudattu skiitan kirkon lattian alle. Hänen nimensä liitettiin kirkkokalenteriin 1800-luvulla, jolloin häntä jo kunnioitettiin pyhänä kautta Venäjän. Myös Nilin luostarisääntöä kopioitiin ahkerasti. Esimerkiksi Valamon luostarin vanhojen käsikirjoitusten joukossa on useita jäljennöksiä Nilin teoksista, vanhimmat niistä 1700-luvulta.

Luostareiden maaomaisuuskiistassa Nilin kanta kärsi tappion, mutta hänen askeettinen ihanteensa jäi elämään. Hänen suuruutensa oli siinä, että hän pysyi itse loppuun asti uskollisena luostarisäännölleen ja toteutti sen periaatteita omassa elämässään ja kilvoituksessaan. Hän myös siirsi Venäjällä eteenpäin kirkon varhaisten isien opetusta ja valmisti siten pohjaa sille hengelliselle renessanssille, joka alkoi Venäjän kirkossa Paisi Velitškovskin (15.11.) ja Optinan luostarin ohjaajavanhusten vaikutuksesta.