Pyhittäjä Neilos Kalabrialainen

Pyhittäjä Neilos (Neilos) kuului tunnettuun Rysianoksen (nykyisin Rosani) sukuun. Hän syntyi Kalabriassa Etelä-Italiassa vuonna 910; hänen maallikkonimensä oli Nikolaos. Kalabria oli tuohon aikaan ainoa kaupunki koko alueella. Jumalanäidin suojeluksen ansiosta se oli säilynyt saraseenimerirosvojen hyökkäyksiltä, joissa muut kaupungit olivat tuhoutuneet. Ehkä juuri tästä syystä Nikolaoksen vanhemmat omistivat poikansa pikkulapsesta lähtien Jumalansynnyttäjän kirkon palvelukseen. Jo lapsena hän toimi lukijana ja myöhemmin laulajana.

Neiloksen vanhemmat kuolivat jo varhain, jolloin hänen vanhin sisarensa otti hänet huostaansa. Lahjakas poika paneutui innokkaasti Raamatun tutkiskeluun ja luki kyltymättä pyhien elämäkertoja. Näin aikakauden turmeltuneet tavat eivät päässeet vaikuttamaan häneen. Mutta kun kaupungissa ei ollut ketään hengellistä ohjaajaa, joka olisi osannut opastaa häntä kilvoituselämään, hänkin solmi tavalliseen tapaan avioliiton, josta syntyi yksi tytär.

Mutta Jumala tiesi, että Neilos tuottaisi monille hengellistä hyötyä. Herra tahtoi temmata hänet pois maailmallisen elämän keskeltä ja salli hänen sairastua hivuttavaan kuumetautiin. Kuolema jatkuvasti silmiensä edessä hän lähti noin kolmikymmenvuotiaana salaa kotiseudultaan Merkurioksen vuorelle ryhtyäkseen munkiksi. Matkalla hän parantui ihmeellisellä tavalla ja saapui pyhien vanhusten Johanneksen, Sakariaan ja Fantinoksen luostariin. Vanhukset ottivat hänet iloiten vastaan ja tukivat rukouksillaan hänen kilvoitustaan.

Alueen hallitsija uhkasi ankarilla rangaistuksilla kaikkia luostareita, jos ne uskaltaisivat vihkiä kadonneen nuoren aristokraatin munkiksi. Niinpä vanhukset lähettivät hänet viereiseen Salernon ruhtinaskuntaan Pyhän Nasarioksen luostariin. Siellä hänet vihittiin munkiksi ja hän sai nimekseen Neilos. Hän osoitti niin suurta intoa kuuliaisuudessa ja oman tahtonsa kieltämisessä ja sellaista rakkautta vaikenemiskilvoitukseen, että hänen hengelliset ohjaajansa antoivat jo kolmen vuoden kuluttua hänelle siunauksen vetäytyä läheiseen Ylienkeli Mikaelin luolaan, joka sijaitsi rotkon partaalla. Siellä hän saattoi seistä jatkuvasti Jumalan edessä silmät aina suunnattuina Näkymättömään ikään kuin Hän olisi ollut näkyvä.

Hengessä palavana kuin profeetta Elia hän kilvoitteli luolassa kymmenen vuotta (943-952/3) alistaakseen lihansa hengen lakien johtoon. Hänellä oli tarkka ohjelma, josta hän ei poikennut. Aamulla hän kopioi käsikirjoituksia kolmanteen hetkeen (klo 9) saakka. Sen jälkeen hän seisoi ristin edessä kuudenteen hetkeen (klo 12) asti lukien psalmeja ja tehden 1000 maahankumarrusta. Kuudennesta hetkestä yhdeksänteen hetkeen (klo 15) saakka hän tutki Raamattua ja isien kirjoituksia opetellen ulkoa monia kohtia. Näin opiskellen hän harjoitti henkeään. Sitten hän luki yhdeksännen hetken palveluksen, toimitti ehtoopalveluksen ja meni pienelle kävelylle ulos luontoon virkistääkseen mieltään ja katsellakseen Jumalaa Hänen luomistöissään. Auringon laskiessa hän nautti välttämättömän ja aina rajoitetun ruoka-annoksensa, joka muodostui leivästä ja vedestä tai vedessä keitetyistä pavuista tai hedelmistä, kun niiden aika oli.

Yksi tunti riitti Neiloksen uneksi ja koko loppuyön hän valvoi rukouksessa, luki psalmien kirjan kokonaan ja teki 500 maahankumarrusta. Aamun sarastaessa hän luki puoliyöpalveluksen ja aamupalveluksen. Hänen ainoana vaatteenaan oli vuohenkarvoista tehty säkki, jossa oli täitä, koska hän vaihtoi sen vain kerran vuodessa. Ankara askeesi ei estänyt häntä vaipumasta päivä päivältä yhä syvenevään nöyryyteen. Hän vuodatti runsaita kyyneleitä ja halvensi itseään kaikin tavoin. Hän uskoi, että hän vietti eristynyttä elämää hiljaisuudessa oman heikkoutensa tähden ja että yhteiselämää vietävät munkit olivat häntä edellä kilvoittelussa.

Pahat henget aloittivat häntä vastaan leppymättömän sodan aseinaan mielikuvat ja erilaiset ajatukset. Niiden tarkoituksena oli saada hänet karkotetuksi luolasta. Joskus kun ahdistus kasvoi suureksi, hän teeskenteli tulleensa voitetuksi ja ottaen mukaansa vanhan vuohenkarvaviittansa laskeutui luolasta luostariin johtavan tien puoleenväliin. Siellä hän ripusti viitan puun oksaan ja pitäen sitä muka ohjaajavanhuksenaan kumarsi sen edessä ja se muka kysyi häneltä, mitä varten hän oli lähtenyt pois. Neilos itse vastasi ja kuvitellen, että ohjaajavanhus pilkkasi häntä, sanoi: ”No, siinäpä meillä on hesykasti!” Tällä tavoin hän ajoi pakoon demonit ja palasi takaisin luolaansa, missä jatkoi kilvoitustaan luottaen lujasti ohjaajavanhuksensa antaman siunauksen voimaan. Lihan kiusauksia vastaan hän taisteli hieromalla ruumistaan ohdakkeilla ja nokkosilla. Lopulta ankaran kilvoituksen jälkeen, kun hän oli nöyrästi turvautunut Herraan, hän sai ylhäältä täyden vallan lihan himoihin ja autuaan himottomuuden armon. Jumala kohotti hänet sellaiseen kunniaan, että häntä ihailivat ja arvostivat kristittyjen lisäksi myös saraseenipäälliköt.

Koska pyhittäjä saattoi jatkuvasti paholaisen häpeään sisäisessä taistelussa, se päätti hyökätä häntä vastaan ulkonaisilla koettelemuksilla. Hänen äänijänteisiinsä kehittyi kauhea kasvain, niin ettei hän enää pystynyt toteuttamaan kilvoitusohjelmaansa. Mutta silloin Neilos psalmien lukemisen sijaan kohotti mielensä keskittyneessä rukouksessa Herran puoleen. Eräänä yönä pyhittäjän valvoessa rukouksessa raivostunut paholainen ilmestyi hänelle mustanpuhuvassa muodossa ja löi häntä kepillä, kunnes hän oli hervoton ja puolikuollut. Lopulta Fantinos taivutti hänet laskeutumaan joksikin aikaa luostariin toipumaan. Mutta heti kun Neilos oli parantunut, hän palasi kiireesti luolaansa, vaikka veljet olisivat halunneet tehdä hänestä igumenin pyhittäjä Fantinoksen sijaan, joka oli lähdössä Kreikkaan.

Kilvoitellessaan luolassa toista vuotta Neilos sai ensimmäisen kuuliaisuusveljen Stefanoksen ja kohta tätä seurasi toinenkin. Ankaralla kädellä mutta sydämeltään rakastavana isänä Neilos kasvatti nuoria veljiä totuttaen heitä askeesiin, maailmasta luopumiseen ja nöyryyteen. Kun saraseenit rosvoretkellään ottivat vangiksi Stefanoksen, Neilos itsekin antautui heille, ettei nuori veli jäisi yksin. Mutta kunnioituksesta häntä kohtaan saraseenit kieltäytyivät ottamasta häntä vangiksi ja päästivät Stefanoksenkin vapaaksi.

Rosvoretkien pelosta Neilos joutui lopulta lähtemään pois luolastaan. Hän asettui munkkiveljiensä kanssa perintötilalleen. Siellä olleen Pyhän Hadrianoksen kirkon ympärille syntyi luostari. Ensin veljiä oli 12, mutta lopulta lukumäärä kasvoi 60:een. Pyhittäjä toimi heidän hengellisenä ohjaajanaan, mutta igumeniksi hän määräsi aina jonkun toisen.

Neilos kaipasi kuitenkin hiljaista erakkoelämää hengellisine tutkiskeluineen ja olisi ollut halukas vetäytymään jälleen erakoksi. Hän päätti kokeilla veljiensä kuuliaisuutta ja antoi heille sinänsä mielettömän käskyn hävittää kokonaan luostarin suuri viiniviljelmä. Jos he tottelisivat mukisematta, hän jäisi heidän luokseen, jos ei, hän lähtisi pois. Suuri oli hänen liikutuksensa, kun veljet osoittivat täydellistä kuuliaisuutta ja suurella innolla katkaisivat kaikki viiniköynnökset sen kummempia kyselemättä. Tämän tapauksen jälkeen Neilos lupasi Jumalalle, ettei hän viimeiseen hengenvetoonsa saakka jättäisi hengellisiä lapsiaan.

Neiloksen armolahjat tekivät hänet kuuluisaksi koko seudulla, ja kaikki, niin ylhäiset kuin alhaisetkin, tahtoivat tutustua häneen. Hän oli valmis auttamaan kansaa ja joskus kulki jalkaisin pitkiäkin matkoja puolustaakseen jotakuta vääryyttä kärsinyttä. Hän sovitti läheisen Rysianoksen pikkukaupungin asukkaat esivallan kanssa, ja niin kaupunkilaiset pelastuivat tuholta, joka heitä odotti kapinayrityksen jälkeen. Kun Rysianoksen piispa kuoli, kaikki suunnittelivat valitsevansa Neiloksen hänen seuraajakseen. Tämä katosi kuitenkin luostaristaan ja piilotteli vuorilla, kunnes piispaksi valitsemisen vaara oli ohi.

Kilvoiteltuaan 25 vuotta Pyhän Hadrianoksen luostarissa Neilos näki ennalta, että koko Kalabria joutuisi islaminuskoisten arabien haltuun. Vuoden 980 tienoilla hän siirtyi 70-vuotiaana Campanian Capuaan latinalaiselle alueelle.1 Hän arveli voivansa elää siellä tuntemattomana, kun idässä hänen maineensa oli kiirinyt Konstantinopoliin aina keisarin palatsiin saakka.

Mutta Neiloksen maine oli kulkenut hänen edellään. Kun hän saapui suureen Pyhän Benedictuksen perustamaan luostariin Cassinon vuorelle, latinalaiset munkit ottivat hänet iloiten vastaan. Heistä tuntui kuin itse suuri Benedictus olisi herännyt kuolleista. Igumeni luovutti hänen ja hänen veljestönsä käyttöön Balleluciuksen sivuluostarin, jossa he asuivat 15 vuotta.

Pyhän Benedictuksen muistopäivänä (21.3.) italialainen igumeni kutsui Neiloksen veljineen laulamaan juhlapalveluksen kreikaksi. Neilos sepittikin jumalanpalvelustekstit pyhän Benedictuksen kunniaksi ja toimitti yli 60 munkkinsa kanssa kokoöisen palveluksen hänen juhlapäiväänsä vastaisena yönä. Palveluksen jälkeen benediktiinimunkit piirittivät pyhittäjän ja kyselivät häneltä hengellisestä elämästä. Erityisesti he hyötyivät Neiloksen kyvystä tulkita Raamattua.

Ballelucius oli rikas luostari, jossa veljet tottuivat vähitellen helppoon elämään. Pyhittäjä oli tästä huolissaan, ja 80-vuotiaana vanhuksena hän päätti lopulta vaihtaa luostaria. Hän otti mukaansa ne veljet, jotka halusivat vaeltaa evankeliumin kaitaa tietä, ja siirtyi pieneen Gaitan ruhtinaskuntaan karulle Seperin alueelle. Siellä veljestön elämä oli kovaa työtä, lakkaamatonta psalmien veisuutta, paastoa ja kieltäymystä. Vielä noin korkeassa iässä pyhittäjä puuttui niin maallisten kuin kirkollistenkin johtohenkilöiden riitoihin ja esitti vetoomuksia rauhan puolesta. Serperissä hänen luonaan vieraili myös Saksan keisari Otto III.

Kymmenen vuoden kuluttua pyhittäjä muutti viimeisen kerran, sillä hän tahtoi paeta kunnianosoituksia, jotka Gaitan ruhtinas oli valmistanut hänen hautajaistensa varalle. Muutaman munkin kanssa hän saapui Rooman ulkopuolelle Tusculumiin (nykyinen Grotta Ferrata) ja asettui Pyhän Agathen luostariin. Loputkin hänen munkeistaan olivat tällä välin saaneet tietää, missä hän oli, ja saapuivat Serperiin. He ryhtyivät heti rakentamaan uutta luostaria Grotta Ferrataan.

Pyhittäjä valmistautui menemään uuteen luostariin jalkaisin – matkaa oli noin neljä kilometriä – mutta ei ehtinyt, sillä hän antoi henkensä Pyhän Agathen kirkossa pyhän Johannes Teologin muistoksi toimitetun ehtoopalveluksen päätyttyä. Hänen kunniakkaat jäännöksensä siirrettiin seuraavana päivänä rakenteilla olleeseen luostariin, jonka perustajana häntä pidetään. Siellä hänen oppilaansa jatkoivat bysanttilaista traditiota, joka on voimassa siellä edelleen.


1 Kalabrian alue kuten koko Etelä-Italia oli syntynyt kreikkalaisista siirtokunnista ja asukkaat puhuivat kreikkaa. Alueella on nykyäänkin kyliä, joissa jotkut vielä puhuvat kreikkaa. Pohjois-Italiassa puhuttiin latinaa ja siitä kehittynyttä italiaa. Roomalaiskatolisuuden piiriin siirtymisessä ei ollut mitään kirkollisesti ongelmallista, koska elettiin vielä yhtenäisen kirkon aikaa, vaikka esimerkiksi jumalanpalveluskäytännöt olivatkin erilaisia.