Pyhittäjä Kristodulos Patmoslainen

Pyhittäjä Kristodulos syntyi pienessä kylässä Vähän-Aasian Bityniassa noin vuonna 1020 ja sai kasteessa nimen Johannes. Hän menestyi opinnoissaan erinomaisesti. Jumalan armon valaistessa hänen mielensä alkoi kaivata ajallisen elämän sijaan jotain pysyvää ja ikuista. Kun vanhemmat näkivät hänen orastavan luostarikutsumuksensa, he pyrkivät estämään sen kasvun ja vastoin hänen tahtoaan päättivät kihlata hänet erään hyvään perheeseen kuuluvan neidon kanssa. Ennen kirkollista kihlausta Kristodulos kuitenkin pakeni kotiseudultaan kilvoittelijoistaan kuululle Bitynian Olymposvuorelle, jossa hänestä tuli viisaan ohjaajavanhuksen oppilas. Tämä vihki hänet munkiksi antaen hänelle nimeksi Kristodulos, joka tarkoittaa Kristuksen palvelijaa. Nuori munkki noudatti tarkkaan vanhuksensa ohjeita ja edistyi kilvoitteluelämässä. Kolmen vuoden kuluttua vanhus kuitenkin kuoli.

Ohjaajansa poismenoa murehtinut Kristodulos pelkäsi, että hänen vanhempansa yrittäisivät houkutella tai pakottaa hänet takaisin maailmalliseen elämään. Niinpä hän lähti pyhiinvaellukselle Roomaan, missä hän kävi kumartamassa pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin reliikkejä. Roomassa apostolit ilmestyivät Kristodulokselle unessa paljastaen hänelle hänen tulevan tehtävänsä ja kehottivat häntä pysymään kestävänä koettelemuksissa.

Italiasta Kristodulos siirtyi Palestiinaan, jonka autiomaassa hän vietti ankaraa elämää. Sitten hän meni yhteiselämäluostariin, mutta pian hän joutui muiden veljien kanssa pakenemaan turkkilaisten hyökkäyksiä. Munkit purjehtivat Vähään-Aasiaan ja asettuivat Latrosvuorelle, joka oli tunnettu luostarielämän keskus. Siellä Kristodulos jatkoi askeettisia kilvoituksiaan syöden pääasiallisesti ohraleipää. Suurina juhlapäivinä hän söi kuitenkin kaikkea, koska ei tahtonut antaa vaikutelmaa, että hän olisi manikealainen. Tämän harhaopin kannattajat pitivät joitakin ruoka-aineita itsessään pahoina. Hänen arvostelukykynsä teki vaikutuksen Latroksella sijainneen Styloksen luostarin munkkeihin, jotka tahtoivat valita hänet johtajakseen. Hiljaisuutta rakastava Kristodulos tahtoi ensin kieltäytyä, mutta patriarkka Kosmas (1075–1081) vaati häntä ottamaan vastaan igumenin aseman ja nimitti hänet samalla kaikkien Latroksen luostareiden arkkimandriitaksi. Munkit kunnioittivat häntä suuresti ja ottivat hänen sanansa vastaan Jumalan sanoina.

Tilanne muuttui kuitenkin, kun turkinsukuiset selzukit ryhtyivät voittoisan Mantzikertin taistelun jälkeen hävittämään koko Vähän-Aasian aluetta. He tappoivat useita munkkeja Latroksellakin. Silloin Kristodulos pakeni sieltä muiden veljien kanssa aikomuksenaan palata takaisin Palestiinaan. Matkalla hän tapasi Lyykian Strobiloksessa munkki Arsenioksen, jolla oli hallussaan esi-isiensä rakennuttama suuri luostari. Arsenios lahjoitti Kristodulokselle luostarin, jolla oli paljon tuloja Kos- ja Leros-saarilla sijaitsevista tiluksista, ja vetäytyi itse vanhuuden lepoon rauhalliseen paikkaan, missä nukkui pian kuolonuneen.

Kaupungin asukkaiden runsaslukuiset vierailut luostarissa saivat kuitenkin aikaan hämmennystä veljestössä, ja niin Kristodulos päätti siirtyä Strobiloksen luostarin omistamille maille Kos-saarelle. Sinne hän rakensi uuden luostarin Jumalanäidin kunniaksi. Mutta sielläkin elämä muuttui levottomaksi, kun saarelaiset alkoivat tungeksia luostarissa. Nyt Kristodulos alkoi etsiä todella rauhoitettua ja autiota paikkaa. Pitkien etsintöjen jälkeen hän löysi Patmos-saaren, joka oli tuohon aikaan asumaton. Kristodulos kiiruhti Konstantinopoliin pyytämään keisari Aleksios I Komnenokselta (1081–1118), että tämä luovuttaisi saaren hänelle. Kristodulos tahtoi rakentaa sinne luostarin Kristuksen rakastetulle opetuslapselle Johannekselle, jolle oli siellä näytetty Ilmestyskirjaan sisältyvät ilmestykset. Keisari tajusi heti olevansa tekemisissä pyhän ja jalosieluisen miehen kanssa. Niinpä hän ehdotti, että Kristodulos ottaisi mieluummin johtaakseen Thessaliassa Boloksen kaupungin (nykyinen Volos) lähellä Zagoran vuorella (nykyisin Pilios) olevat luostarit, joissa oli paljon munkkeja mutta ei sopivaa johtajaa heille. Tähän pyhä Kristodulos vastasi, että ainoa asia, mitä hän halusi, oli hiljainen paikka, jossa hän voisi vapaana maallisista huolista omistautua rukoukseen. Kuuliaisuudesta hän kuitenkin suostui laatimaan ohjesäännön Zagoran munkeille. Jos he hyväksyisivät sen, hän voisi ryhtyä heidän johtajakseen.

Säännössään pyhittäjä Kristodulos esitti, että munkin tuli olla kärsivällinen kiusauksissa ja elää täydellisessä omistamattomuudessa ja kuuliaisuudessa. Koska munkin todellinen kutsumus on pysyä ilman mielen hajaannusta Jumalan ja Hänen pyhiensä läsnäolossa, hän kehotti heitä välttämään paljoja yhteyksiä ulkopuolisiin ja tunnustamaan tarkoin pahat ajatuksensa hengelliselle isälleen. Nuorille munkeille hän suositteli 3000 maahankumarrusta päivällä ja saman verran öiseen aikaan, mutta heikommat ja vanhemmat saivat tehdä niitä sen verran kuin jaksoivat.

Saatuaan Typikoninsa eli ohjesääntönsä valmiiksi Kristodulos luovutti sen keisarille, joka oli siihen hyvin tyytyväinen. Mutta Zagoran munkit, jotka olivat tottuneet leväperäiseen elämään, eivät olleet lainkaan innostuneita saamaan häntä johtajakseen. Kristodulos huokasi helpotuksesta tämän kuultuaan ja uudisti Patmosta koskevan pyyntönsä. Keisari Aleksios päätti luovuttaa koko Patmoksen saaren (34 km2) hänen omistukseensa vapauttaen sen maallisen vallan alaisuudesta ja verojen maksusta. Lisäksi keisari määräsi, että luostarille oli keisarin kustannuksella annettava joka vuosi tietty määrä viljaa, niin että munkit voisivat maallisista huolista vapaina omistautua rukoilemaan sekä keisarin että koko valtakunnan puolesta.

Kun Kristodulos saapui kallisarvoisen khrysobullan eli keisarillisen lahjoituskirjan kanssa saarelle, hän ensi töikseen tuhosi siellä olleen Artemis-jumalattaren patsaan ja sitten rakennutti kirkon Kristuksen rakkaimman opetuslapsen Johanneksen kunniaksi. Karulla kallioisella saarella Kristodulos näytti esimerkkiä rakennusmiehille osallistumalla ahkerasti rakennustöihin. Hän kantoi kiviä ja laastia, vaikka oli jo iäkäs. Pitkän työpäivän jälkeen hän illalla kohotti kätensä Jumalan puoleen ja rukoili aamun valkenemiseen saakka.

Kristoduloksen maine veti hänen luokseen paljon ihmisiä. Paljon kävijöitä tuli lähisaarilta etenkin silloin, kun saarilla puhkesi nälänhätä. He pyysivät häntä rukoilemaan, että Jumala lähettäisi heille apua. Kristodulos käski luostarinsa taloudenhoitajamunkkia tarjoamaan aterian kaikille vieraille. Tämä ihmetteli, mistä löytäisi ruokatarpeet niin monelle ihmiselle. Kristodulos määräsi hänet valmistamaan ruokaa siitä mitä hänellä oli. Kaikki tulivat kylläisiksi, ja ruokaa jäi tähteeksi enemmän kuin sitä oli alun perin ollut. Tämän ihmeen jälkeen taloudenhoitaja teki epäröimättä kaiken, mitä igumeni häneltä pyysi.

Pyhä Kristodulos viipyi saarella viisi vuotta johtaen luostarin rakennustöitä ja järjestäen veljestön elämää pyhän Basileioksen ja pyhittäjä Sabbaksen sääntöjen mukaiseksi. Erityisesti hän painotti sitä, että veljien piti erkaantua maailmasta ja pitää ainoana huolenaan sielunsa pelastamista. Tämän jälkeen kuitenkin valtiolliset olot muuttuivat taas epävakaiksi. Keisari kävi taistelua normanneja vastaan valtakunnan länsiosissa. Näin turkkilaiset saivat tilaisuuden ja alkoivat hyökkäillä kaikille Aigeian meren saarille.

Tuohon aikaan luostari oli melkein valmis, mutta sen muurit ja linnoitukset eivät vielä olleet tarpeeksi vahvat kestämään piiritystä. Niinpä pyhittäjä päätti poistua Patmokselta ja etsiä taas kerran turvallisempaa paikkaa. Hän keräsi munkkinsa kokoon ja määräsi heidät seuraamaan itseään turvaan. Kaikki ruokatarvikkeet hän käski jakaa luostarin maallikkotyömiehille, jotka asuivat perheineen saarella. Kun munkit vastustelivat ja tahtoivat ottaa viljan mukaansa, hän käski antaa sen lainaksi saarelaisille, niin että he joskus voisivat maksaa sen takaisin. Tähän veljet suostuivat.

Igumeninsa johdolla munkit purjehtivat Euboian (Evia) saarelle, jonka maaherrana toimi Kristoduloksen hengellinen lapsi Eumeithios. Hän ilahtui kovasti hengellisen isänsä tulosta ja lähetti heti heille laivalastillisen viljaa. Kun munkit näkivät tämän, he pyysivät Kristodulokselta anteeksi nurkumistaan. Pyhittäjän maine levisi saarella ja eräs saaren rikas johtomies lahjoitti heidän käyttöönsä omistamiaan suuria rakennuksia. Kristodulos tahtoi kuitenkin palata Patmokselle. Heti kun tilanne siellä oli rauhoittunut, hän lähetti läheisimmän oppilaansa Sabbaksen valmistelemaan veljestön siirtymistä takaisin saarelle. Itse hän tunsi loppunsa lähestyvän. Sabbaksen lähdön jälkeen hän eli Euboialla vielä 11 kuukautta.

Kun suuren paaston ensimmäinen viikko koitti, Kristodulos sulkeutui keljaansa ollakseen siellä yksin Jumalan edessä. Toisen viikon alussa hän kutsui munkit luokseen. Hän antoi heille viimeiset neuvonsa, kehotti heitä olemaan kokoamatta katoavaista tavaraa, pysymään Patmoksen hiljaisuudessa haaveilematta rikkaista kaupunkiluostareista, joissa yhteydet maailman ihmisiin häiritsevät munkkien rukousta. Kehotettuaan heitä vielä ottamaan hänen ruumiinsa mukaansa Patmokselle palatessaan, hän antoi rauhallisesti henkensä Jumalan käsiin maaliskuun 16. päivänä 1093.

Euboialaiset eivät kuitenkaan tahtoneet mistään hinnasta luopua pyhittäjä Kristoduloksen kallisarvoisista reliikeistä. Niinpä Kristoduloksen munkit lähtivät Patmokselle ilman niitä. He palasivat kuitenkin salaa takaisin, jolloin heidän onnistui tehdä ”hurskas ryöstö” ja ottaa ne haltuunsa. Tuulikin auttoi heidän laivaansa, niin etteivät takaa-ajoon lähteneet euboialaiset saaneet heitä kiinni. Pyhittäjän reliikit sijoitettiin pieneen varta vasten rakennettuun kirkkoon, jossa ne ovat tänäkin päivänä. Kerran eräs sisilialainen ruhtinas yritti ryöstää ne, mutta kun merenkäynti oli vähällä hukuttaa hänen laivansa, hän tuli tuntoihinsa ja palautti ne takaisin. Samoin on käynyt parille muullekin vastaavalle yritykselle.

1000-luvulta lähtien aina tähän päivään Patmoksen Pyhän Johannes Teologin luostari on säteillyt ortodoksisen munkkilaisuuden valoa laajalti koko kristilliseen maailmaan. Se on kasvattanut kirkolle monia patriarkkoja ja piispoja, ja siellä säilytetään paljon arvokkaita käsikirjoituksia, ikoneita ja muuta kirkollista esineistöä. Vuonna 1988 Patmoksella vietettiin juhlallisesti ekumeenisen patriarkan ja kaikkien ortodoksisten kirkkojen edustajien läsnä ollessa luostarin 900-vuotisjuhlaa.