Pyhittäjä Julianos Saba

Pyhittäjäisä Julianos (syyriaksi Juliana) Saba eli 300-luvulla Pohjois-Mesopotamiassa nykyisen Turkin ja Syyrian raja-alueilla. Hänen nimityksensä Saba on syyriaa ja tarkoittaa ’vanhusta’. Julianos jätti maailman ja kaiken mitä siinä on ja lähti kilvoittelemaan erämaan yksinäisyyteen. Hän asui synkässä luolassa kaukana ihmisasutuksesta, söi kerran viikossa suolalla höystettyä leipää ja joi henkensä pitimiksi vettä läheisestä lähteestä. Hän veisasi psalmeja ja keskusteli Jumalan kanssa puhtaassa rukouksessa, ja Jumalan sanat olivat hänelle hunajaa makeampia. Jumalallinen rakkaus täytti hänen olemuksensa niin, että hän näytti olevan poissa ruumistaan, sillä hän ei enää välittänyt tämänpuoleisista vaan katseli öin ja päivin todellista Rakkauttaan.

Julianos ei voinut pitää valoaan pitkään kätkössä. Ne, joiden sydän janosi ikuiseen elämään kumpuavaa elävää vettä, löysivät hänen luolansa ja jäivät hänen ohjattavikseen. Oppilaiden lukumäärä nousi vähitellen sataan. He kaikki elivät äärimmäisessä köyhyydessä syöden vain kasveja ja leipää. Yöllä he kokoontuivat luolalle veisaten Jumalan ylistystä aamuun asti. Auringon noustessa he hajaantuivat pareittain ympäri erämaata ja rukoilivat vuorotellen niin, että toinen luki 15 psalmia ja toinen teki maahankumarruksia sydämen rukoukseen syventyneenä. Lopuksi he vaihtoivat vuoroja, ja jatkoivat näin iltaan asti. Sitten he lepäsivät hetken ja lähtivät luolalle yövigiliaansa.

Pyhä Julianos kiusaantui saamastaan ylistyksestä ja maineesta ja päätti lähteä muutaman oppilaansa kanssa pyhiinvaellukselle. He kävelivät halki Lähi-idän erämaiden kantaen leipänsä ja suolansa mukanaan eivätkä poikenneet kyliin tai kaupunkeihin. He pääsivät Siinain vuorille asti ja rakensivat sinne pienen kappelin lähelle kiveä, jonka taakse Mooses oli kätkeytynyt saadessaan nähdä Jumalan. Sen jälkeen he palasivat omalle kotiseudulleen.

Kun keisari Julianus Luopio (361–363), joka vastusti kiivaasti kristinuskoa, oli tulossa sotaretkelle persialaisia vastaan, kristityt pelkäsivät joutuvansa taas vainon kohteeksi. He tulivat Julianoksen luokse ja pyysivät häntä rukoilemaan puolestaan Herraa. Vanhus rukoili kymmenen päivää. Sen jälkeen hän rohkaisi uskovia kertoen heille, että tyrannin kuolema ei olisi kaukana. Julianus Luopio kuoli sotaretkellään.

Seuraava keisari Jovianus (363–364) oli kuitenkin areiolainen ja alkoi vainota ortodoksisia kirkon johtajia. Antiokian piispa pyhä Meletios joutui pakenemaan Syyrian vuorille seuraajineen. Osa heistä tuli Julianoksen luokse pyytämään hänen esirukouksiaan ja tukeaan. Antiokian areiolaiset väittivät kuuluisan erakko Julianoksen olevan puolellaan. Tämän kuullessaan Julianos päätti jättää erämaan rauhan kirkon edun tähden ja lähteä kohti Antiokiaa.

Matkalla Julianos yöpyi erään rikkaan rouvan kodissa. Rouva kuunteli Julianosta niin lumoutuneena, että unohti seitsemänvuotiaan poikansa, joka leikkimässä ollessaan putosi kaivoon. Palvelijat luulivat lapsen kuolleen ja kertoivat onnettomuudesta, mutta nainen ei menettänyt malttiaan vaan kävi rauhallisesti sulkemassa kaivon kannen ja meni palvelemaan vierastaan. Vasta kun Julianos pyysi naista tuomaan poikansa saamaan siunauksen, nainen tunnusti mitä oli tapahtunut. Julianos juoksi oikopäätä kaivolle, nojautui kaiteen yli ja näki lapsen uiskentelevan iloisena vedessä. Kun he vetivät pojan ylös, tämä kertoi nähneensä kaivossa Julianos-vanhuksen, joka kannatteli häntä veden pinnalla.

Antiokiassa pyhä Julianos vastaanotettiin valtavan innostuksen vallitessa. Väkeä tungeksi hänen ympärillään. Kaikki halusivat nähdä hänet ja parantua vaivoistaan. Antiokiassa oli tuolloin myös Johannes-niminen nuorukainen, joka tuolloin ei ollut vielä kastettu mutta joka tultiin myöhemmin tuntemaan nimellä Krysostomos (13.11.). Kun Johannes Krysostomos myöhemmin saarnasi Efesolaiskirjeen pohjalta, hän ylisti Julianoksen nöyryyttä ja kilvoituksia pitäen hänen nimeään kuninkaiden nimiä kunniakkaampana.

Antiokiasta Julianos nousi kaupunkia ympäröiville vuorille, joiden luolissa apostoli Paavali oli aikoinaan piileskellyt. Siellä Jumala salli hänen sairastua kovaan kuumeeseen, jotta kansa uskoisi hänenkin olevan vain ihminen. Toiset munkit ihmettelivät, mitä ihmiset ajattelisivat tullessaan pyytämään parantumista mieheltä, joka itse oli sairas, mutta Julianos rohkaisi heitä olemaan epäilemättä. Julianos nousi ja alkoi rukoilla. Pian hän alkoi hikoilla ja kuume hellitti. Hän paransi rukouksillaan useita ihmisiä, muun muassa ramman, ja tämä vahvisti suuresti kaikkien uskoa.

Julianos kävi vielä vahvistamassa Kyrroksen kristittyjä ja palasi sen jälkeen oppilaidensa luokse erämaahan. Vuonna 367 hän siirtyi iloiten kaipaamaansa elämään, jossa ei ole surua eikä huokauksia. Pyhän Julianos Saban muistoa on vietetty myös 17.1.