Pyhittäjä Joosef Optinalainen

Pyhittäjä Joosef oli Amvrosi Optinalaisen (10.10.) läheisin oppilas. Hän syntyi vuonna 1837 Harkovin läänissä Ukrainassa ja sai kasteessa nimen Johannes (Ioann). Hänen vanhempansa Jefim ja Maria Litovkin olivat yksinkertaisia ja hurskaita ihmisiä. Heidän kanssaan Johannes kävi pienestä pitäen kirkossa. Myöhemmin hän muisteli, miten vaikea hänen oli herätä aikaisin aamulla, mutta miten hyvä oli sitten rukoilla Herran huoneessa. Johannes oli likinäköinen ja vähän huonokuuloinen lapsi. Hän oli herkkä ja myötätuntoinen, mutta myös arka ja pidättyväinen.

Kun Johannes oli 8-vuotias, hän kerran kesken lasten leikkien kohotti kasvonsa ja kätensä kohti taivasta ja kaatui samassa tiedottomana maahan. Tultuaan tajuihinsa hän vastasi omaistensa kyselyihin nähneensä Taivaan Valtiattaren. ”Hänellä oli päässään kruunu, jossa oli risti, ja hänen ympärillään loisti aurinko”, pieni Johannes kertoi. Johanneksen uskonnonopettaja, kunnioitettu rovasti, sanoi, että pojasta tulisi jotakin erityistä.

Pian tämän jälkeen kylässä syttyi tulipalo. Johannes näki kotiaan uhkaavan vaaran ja alkoi rukoilla: ”Taivaan Valtiatar, säästä talomme; se on aivan uusi!” Samalla hän ojensi käsiään läheistä Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkkoa kohti. Lapsen rukous tuli kuulluksi ja talo säästyi, vaikka ympärillä kaikki paloi.

11-vuotiaana Johannes jäi orvoksi. Hän oli töissä ravintolassa ja sekatavarakaupassa, väsyi ja oli nälissään. Välillä hän joutui elämään huonossakin seurassa, mutta rukous oli hänen erottamaton matkatoverinsa ja kirkko ainoa paikka, josta hän löysi lohdutusta.

Lopulta Johannes pääsi hyvän kauppias Rafailovin palvelukseen Taganrogiin. Tämä mieltyi nuorukaiseen ja olisi halunnut antaa tyttärensä hänelle vaimoksi, mutta odottamatta Johannes sai kirjeen sisareltaan, joka oli vihkiytynyt nunnaksi Borisovkan luostarissa. Tämä neuvoi veljeään menemään kuuliaisuusveljeksi Optinan luostarin skiittaan, joka oli tunnettu ohjaajavanhuksistaan.

Halu jättää maailma syttyi Johanneksen sydämessä. Hän päätti lähteä pyhiinvaellusmatkalle Kiovaan, mutta poikkesi sisarensa nunna Leonidan luo Borisovkan luostariin. Siellä skeemanunna Alipia neuvoi häntä unohtamaan Kiovan ja menemään Optinaan ohjaajavanhusten luo. Matkaseurakseen hän sai Belevin luostarin sisaria, jotka kilvoittelivat Optinan isien hengellisessä ohjauksessa.

Optinassa Johannes pyysi vanhus Amvrosilta siunausta lähteäkseen pyhiinvaellukselle Kiovaan, mutta sai vastauksen: ”Mitä sinä Kiovaan − jää tänne.” Näin Johannes 23-vuotiaana liittyi skiitan veljestöön. Luostarin tavan mukaan hän aloitti kilvoittelunsa veljestön ruokasalissa, trapesassa. Hänen hyvät ominaisuutensa, kuuliaisuus, ahkeruus, vaiteliaisuus ja vihastumattomuus tulivat heti näkyviin. Pian hänet määrättiin pyhittäjä Amvrosin kelja-apulaiseksi. Hän asui tämän keljatalossa kokonaiset 50 vuotta.

Eläminen vanhus Amvrosin läheisyydessä lohdutti ja ilahdutti Johannesta; toisaalta jatkuva vieraiden vastaanottaminen ja touhu rasitti ja kiusasi häntä. Hän alkoi jälleen haaveilla Kiovasta ja Athosvuoresta. Vanhus Amvrosi näki hänen ajatuksensa ja sanoi hänelle: ”Veli Johannes, täällä meillä on parempi kuin Athoksella, jää tänne.” Vanhuksen selvänäköisyys hämmästytti Johannesta ja hän ymmärsi, että kyseessä oli ollut kiusaus.

Johannes kesti luostarissa monenlaista murhetta: epäoikeudenmukaisia moitteita, puutetta ja sairauksia. Vuosikymmeniin hänellä ei ollut omaa nurkkaa, jossa levätä, lukea ja rukoilla. Mutta koettelemukset vain vahvistivat ja puhdistivat hänen sieluaan. Ne tekivät hänestä täydellisen kuuliaisuusveljen ja munkin.

Vuonna 1872 Johannes vihittiin munkiksi nimellä Joosef. Hän osoitti vanhus Amvrosille kaikessa niin täydellistä kuuliaisuutta, että se hämmästytti kaikkia. Vuonna 1877 hänet täysin odottamatta vihittiin munkkidiakoniksi. Luostarin tavan mukaan hänen tuli palvella liturgiassa 40 päivän ajan, mutta hänen heikko terveytensä petti. Oikeaan kylkeen tuli tulehdus, johon hän melkein kuoli. Muuten diakoninvihkimys ei muuttanut Joosefin elämää; työtä ja huolia vain tuli lisää. Omaa keljaa hänellä ei ollut vieläkään, vaan hän nukkui vanhus Amvrosin odotushuoneessa, joka oli illalla täynnä ihmisiä noin kello 23:een asti. Keskiyön aikoihin hän pääsi nukkumaan ja jumalanpalvelusvuorossa ollessaan hänen piti olla jo yhdeltä aamuyöstä kirkossa.

Kerran isä Joosef nukahti suoraan vanhuksen kynnykselle. Mennessään keljaansa tämä kompastui nukkuvaan apulaiseensa. Joosef heräsi ja hymyili anteeksipyytävän näköisenä. Vastaansanomattomalla kuuliaisuudellaan hän saavutti nöyryyden, joka kohotti hänet hengen korkeuksiin.

Vuonna 1884 isä Joosef vihittiin pappismunkiksi. Hän toimi jo vanhus Amvrosin vanhimpana kelja-apulaisena. Hänen tärkein velvollisuutensa oli huolehtia vanhuksen voinnista. Hän kuunteli vierailijoiden asiat hiljaisena ja vakavana ja välitti heille vanhuksen vastaukset täsmällisesti lisäämättä niihin mitään omaansa. Hänen jatkuva hyväntuulisuutensa ja rauhallisuutensa teki kaikkiin vaikutuksen. Vanhus Amvrosi alkoi yhä useammin lähettää vieraitaan isä Joosefin luo, ja heitä kaikkia hämmästytti, että tämän sanat vastasivat täsmälleen sitä, mitä vanhus itse puhui. Vanhus puolestaan tapasi sanoa hänestä: ”Minä annan teille juotavaksi vedellä laimennettua viiniä, mutta isä Joosef tulee antamaan teille viiniä laimentamattomana.” Näin Joosefia vähitellen valmistettiin ohjaajavanhuksen tehtävään.

Joosef itse hoiti tehtäväänsä hiljaa ja vaatimattomasti. Hän suhtautui kaikkiin luostarin veljiin samalla tavalla. Hän ei ystävystynyt kenenkään kanssa eikä käynyt muualla kuin kirkossa ja siellä, minne vanhus hänet lähetti. Hänen rakkautensa vanhukseen oli hiljaista ja harrasta, niin kuin oli koko hänen elämänsä.

Vuonna 1888 isä Joosef sairastui vakavasti. Hänelle toimitettiin sairaanvoitelun sakramentti vanhus Amvrosin keljassa, ja kun hänen tilansa yhä huononi, hänet vihittiin suureen skeemaan. Seuraavana päivänä hänelle luettiin kuolinhetken rukoukset. Kun kuuliaisuusveli toi vanhus Amvrosille sanan, että isä Joosef pyytää siunausta lähteä, vanhus käski veljeä sanomaan hänelle vastaukseksi: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot.” Nämä sanat kuultuaan isä Joosef pyysi saada teetä ja alkoi vähitellen toipua. Myöhemmin vanhus Amvrosi kertoi, että isä Joosef oli sairasvuoteella ollessaan nähnyt Taivaan Valtiattaren.

Kun isä Joosef oli toipunut, hänet nimitettiin vanhus Amvrosin apulaiseksi ja hän alkoi ottaa vastaan synnintunnustuksia. Keväällä 1890 vanhus Amvrosi oli tapansa mukaan lähdössä Šamordinon nunnaluostariin, kun hän äkkiä ilmoitti isä Joosefille, ettei hän tällä kertaa ottaisi tätä mukaansa. ”Sinua tarvitaan täällä”, hän sanoi. Näin vanhus ensimmäistä kertaa 30 vuoteen lähti matkalle ilman Joosefia. Lisäksi hän kehotti Joosefia muuttamaan omaan keljaansa.

Vanhus Amvrosin lähdettyä Šamordinoon monet munkit alkoivat käydä synnintunnustuksella isä Joosefin luona. Kun Amvrosin voimat alkoivat heikentyä, hän alkoi lähettää Optinaan Joosefin luo myös Šamordinon sisaria. Joosef ikävöi vanhusta ja kävi tämän luona kerran kuukaudessa.

Lokakuun 10. päivänä 1891 pyhittäjä Amvrosi antoi sielunsa Herralle. Kaikki, jotka olivat tunteneet hänet, olivat murheissaan, mutta isä Joosefin suru oli suurin. Siitä huolimatta hän jaksoi lohduttaa toisia. Monet tunsivatkin, että edesmenneen vanhuksen henki oli laskeutunut häneen ja vaikutti hänessä.

Vanhus Amvrosin kuoleman jälkeen isä Joosefista tuli Šamordinon luostarin sisarten rippi-isä. Muutaman vuoden kuluttua skiitan johtaja pyhittäjä Anatoli (Zertsalov, 25.1.) kuoli ja Joosef nimitettiin skiitan johtajaksi ja Optinan luostarin koko veljestön rippi-isäksi.

Joosef suhtautui ihmisiin hämmästyttävän tasapuolisesti. Hän oli puheissaan pidättyväinen, mutta vuodatti suustaan kristillisen opetuksen hunajaa. Veljestöä kohtaan hän oli luja ja vaativa, mutta ei käyttänyt heitä ohjatessaan johtajan valtaansa, vaan vaikutti heihin rakkaudellaan. Veljet sanoivatkin hänestä: ”Mitä isä Joosef ei saa tehdyksi käskemällä, sen hän saa aikaan nöyryydellään.” Hän ei mielellään siirtänyt munkkeja kuuliaisuustehtävästä toiseen, vaan sanoi, että samassa tehtävässä nämä oppivat nopeammin kärsivällisyyttä.

Jumalanpalvelukset isä Joosef toimitti keskittyneesti eikä hyväksynyt kirkossa sen enempää turhaa kiirehtimistä kuin velttoa hidasteluakaan. Pyhän ehtoollisen jälkeen hän vaipui hengelliseen katseluun ja rukous toimi hänessä niin voimakkaana, ettei hän voinut pidättää sitä sisällään, vaan lausui suureen ääneen Jumalan nimeä. Isä Joosef oli Jeesuksen rukouksen harjoittaja ja ohjasi hengellisiä lapsiaankin sisäiseen rukoukseen. Hän itse uppoutui rukoukseen niin, ettei usein huomannut kelja-apulaisensa saapumista, vaan havahtui vasta tämän puhutellessa häntä toistamiseen.

Vanhus Joosef toimi Optinan luostarin skiitan johtajana ja veljestön rippi-isänä kaksitoista vuotta. Vuonna 1905 hän alkoi heikentyä ja vetäytyi lepoon. Elämänsä viimeiset viisi vuotta hän sairasteli ja kesti kärsivällisesti kaikki vaivansa nähden niissäkin Jumalan sallimuksen. Hengeltään hän pysyi koko ajan reippaana. Pääsiäisen jälkeen vuonna 1911 hänelle nousi kova kuume. Hän hyvästeli skiitan ja luostarin veljestön sekä Šamordinon ja Belevin luostarin sisaret.

Viimeisinä elinpäivinään vanhus Joosef ei enää syönyt, vaan nautti ainoastaan pyhää ehtoollista. Loppuun asti hän pysyi kuitenkin tajuissaan ja säilytti täyden ymmärryksen. Hän muisti kaiken, antoi selkeät vastaukset kysymyksiin ja saneli kirjeitä. Vielä kaksi päivää ennen kuolemaansa hän myös allekirjoitti ne omakätisesti. Hän makasi vuoteellaan silmät suljettuina. Monet, jotka tulivat tapaamaan häntä, luulivat, ettei hän ollut tajuissaan ja pahoittelivat, etteivät ennättäneet saada hänen siunaustaan. Silloin vanhus avasi puoliksi sammuneet silmänsä ja kohotti heikon kätensä siunatakseen vieraan.

Toukokuun 9. päivänä 1911 vanhus Joosef henkäisi viimeisen kerran ja hänen puhdas sielunsa lennähti taivaallisiin asuntoihin. Enkelimäinen hymy valaisi hänen kasvonsa ja jäi väreilemään hänen huulilleen. Yhdeksäntenä päivänä pyhittäjä Joosefin kuolemasta eräs riivattu parani odottamatta hänen haudallaan. Pyhittäjä Joosef kanonisoitiin vuonna 1988. Hänen reliikkiensä äärellä Optinan luostarissa tapahtuu jatkuvasti ihmeitä ja parantumisia.