Pyhittäjä Johannes Siinailainen
Pyhittäjä Johanneksen tarkka syntymäaika ja perhetausta eivät ole tiedossa, sillä luovuttuaan maailmasta hän piti tärkeänä elää maan päällä ikään kuin muukalaisena. Hän opetti muukalaisuuden olevan eroamista kaikesta, niin että voi kokonaan omistautua Jumalalle. Todennäköisesti Johannes syntyi 500-luvun jälkipuoliskolla ja sai hyvän kasvatuksen. Vain 16 vuoden ikäisenä hän kieltäytyi kaikista tämän maailman turhista iloista ja vetäytyi Siinain luostariin sen vuoren juurelle, jolla Jumala oli aikoinaan ilmaissut kirkkautensa Moosekselle.
Luopuen kaikesta itseluottamuksesta ja omista mieltymyksistään Johannes antoi itsensä kuuliaisesti ja nöyrästi kokonaan ohjaajavanhus Martyrioksen haltuun. Vapaana kaikesta huolehtimisesta nuori Johannes alkoi kiivetä hengellisiä portaita kohti Jumalaa lisäten joka päivä ”tulta tuleen, hehkua hehkuun, intoa intoon”. Hän näki ohjaajassaan Kristuksen kuvan ja oli vakuuttunut, että tämä oli vastuussa hänestä Jumalan edessä. Hänen ainoana huolenaan oli luopua kokonaan omasta tahdostaan voidakseen viipymättä toteuttaa kaikki Martyrioksen käskyt ja neuvot – nekin, joiden tarkoitusta hän ei voinut ymmärtää.
Vaikka Johannes selvisikin erinomaisesti luostarielämänsä alkuvaiheesta, Martyrios piti häntä noviisina neljä vuotta ja vihki hänet munkiksi vasta, kun hän oli kahdenkymmenen. Vihkimyksessä mukana ollut munkki Strategios sanoi, että Johanneksesta tulisi vielä yksi maailman suurista valoista. Kun Martyrios vieraili myöhemmin oppilaansa kanssa tunnetun munkki-isän Johannes Sabbaslaisen luona, tämä pesi Johanneksen jalat kiinnittämättä huomiota Martyriokseen. Heidän lähdettyään Johannes julisti, ettei hän tuntenut nuorta munkkia, mutta Pyhä Henki oli ilmoittanut hänelle, että hän pesi Siinain luostarin igumenin jalkoja.
Jo nuorena Johannes osoitti suurta arvostelukykyä. Niinpä kerran ollessaan suorittamassa jotakin tehtävää maallikkojen luona hän söi hyvin vähän, vaikka siitä seurasikin, että maallikot alkoivat ihailla hänen askeesiaan. Hän kuitenkin tunnusti tämän pienen ylpeyden aiheen ja piti sitä vähemmän vaarallisena kuin paljon syömisen mahdollisesti aiheuttamia kiusauksia.
Yhdeksäntoista vuotta Johannes Siinailainen sai elää siinä autuaallisessa huolettomuudessa, jonka kuuliaisuus suo. Hengellisen isänsä rukousten tähden kuuliaisuusveli pysyy vapaana ristiriidoista ja matkaa turvallisesti kohti himottomuuden satamaa ”kuin nukkuen”, kuten pyhittäjä Johannes myöhemmin kirjoitti kuuluisan teoksensa Portaat neljännellä askelmalla. Martyrioksen kuoltua Johannes päätti jatkaa hengellistä kohoamistaan yksinäisyydessä. Hän ei lähtenyt tälle vaikealle, täynnä ansoja olevalle tielle luottaen omaan arviointiinsa, vaan erään vanhus Georgioksen suosituksesta, joka myös opetti hänelle hesykastien eli vaikenemiskilvoittelijoiden elämäntapaa. Kilvoittelupaikakseen Johannes valitsi Tholaksen erämaan noin kuuden kilometrin päässä pääluostarista. Samalla alueella asui muitakin erakkoja. Siellä hän vietti 40 vuotta Jumalan rakkauden roihutessa yhä kirkkaammin hänen sydämessään. Hän vältti yhteydenpitoa ihmisiin ainoana työnään lakkaamaton rukous ja tarkkaavaisuus. Näin hän pyrki ”pitämään ruumiittoman minänsä suljettuna ruumiilliseen asuntoon” (Portaat, 27 askelma).
Pyhittäjä Johannes söi kaikkia saatavilla olevia ruokatarvikkeita, mutta vain vähäisessä määrin. Näin hän sekä piti ruumiinsa kurissa että vältti kiusauksen ylpeillä sillä, ettei syö sitä tai tätä. Lamauttavasta alakulosta, joka usein iskee juuri erakoihin, hän sai voiton muistelemalla kuolemaa ja sen jälkeisiä palkintoja. Johannes tunsi ennen kaikkea katumuksen valoisan murheen, joka antaa ilon ja puhdistaa sielun kaikesta saastasta. Vaikeneminen vapautti hänet kaikesta turhamaisuudesta ja kunnian tavoittelusta. Suuttumuksen ja vihan hän voitti jo eläessään olemalla kuuliainen vanhukselleen. Unta hän säännösteli nukkumalla vain sen verran, mikä oli välttämätöntä aivojen kunnossa pysymiseksi.
Mitä armolahjoja pyhittäjä Johannes sitten sai Jumalalta? Ennen kaikkea hän sai lahjoista suurimman: jumalallisen nöyryyden. Sen syvällisen merkityksen tuntevat ainoastaan ne, joilla on siitä omakohtaista kokemusta.
Koska Johanneksen keljamaja Tholaksessa oli lähellä muita majoja, hänen oli tapana vetäytyä kaukaiseen luolaan Siinain vuoren juurelle. Siellä hän saattoi vapaasti rukoilla huokauksin ja kyynelin, niin ettei kukaan kuullut häntä. Nämä kyyneleiset rukoukset tuottivat pyhittäjä Johannekselle suloista kipua ja olivat hänen jokapäiväistä juhlaansa. Sydämen lakkaamaton rukous teki hänet voittamattomaksi, niin etteivät pahat ajatukset päässeet häntä ahdistamaan. Toisinaan Johannes tempaantui hengessään enkelijoukkojen keskelle, niin ettei tiennyt, oliko hän vielä ruumiissa vai jo poissa siitä. Silloin hän pyysi lapsen yksinkertaisuudella Jumalaa opettamaan hänelle teologian salaisuuksia. Rukouksen hehkusta ulos tultuaan hän tunsi itsensä kuin tulen puhdistamaksi tai toisinaan kokonaan valoa hohtavaksi.
Monia vuosia Johannes piti hyveensä tarkasti piilossa ihmisiltä. Mutta kun Jumala näki ajan koittaneen, Hän johdatti hänelle oppilaaksi Mooses-nimisen munkin. Näin Johanneksen valo alkoi loistaa muillekin koko kirkon rakennukseksi. Johannes ei ensin tahtonut vastaanottaa Moosesta, mutta muiden erakkojen toimiessa välittäjänä tämän onnistui lopulta murtaa hänen vastarintansa. Eräänä päivänä Mooses oli mennyt hakemaan multaa heidän pieneen puutarhaansa. Keskipäivän kuumuudessa hän asettui lepäämään varjoon jonkin kallionkielekkeen alle. Silloin abba Johannes sai keljassaan ilmestyksen, että Mooses oli vaarassa. Hän alkoi heti rukoilla. Illalla Mooses kertoi, että hän oli yhtäkkiä nukkuessaan kuullut ohjaajavanhuksensa äänen kutsuvan itseään. Hän heräsi ja samalla hetkellä kallio alkoi irrota ja olisi murskannut hänet, jollei hän olisi ehtinyt paeta.
Pyhittäjä Johanneksen rukouksilla oli myös voima parantaa niin näkyviä kuin näkymättömiäkin haavoja. Hän vapautti esimerkiksi erään munkin haureuden himosta, joka oli saattanut tämän epätoivon partaalle. Toisessa tilanteessa hän sai rukouksellaan aikaan sateen. Ennen kaikkea hän tuli kuitenkin tunnetuksi kyvystään antaa hengellistä opetusta. Tässä Jumalan hänelle antama armo näkyi parhaiten. Oman kokemuksensa perusteella Johannes jakoi auliisti muille neuvoja, kuinka taistella himoja ja tämän maailman ruhtinaan asettamia ansoja vastaan. Jotkut alkoivat kadehtia häntä tämän armoitetun opetuskyvyn tähden ja syyttelivät häntä ylimielisyydestä ja munkille sopimattomasta puheliaisuudesta. Vaikka Johannes tiesi vaikuttimensa puhtaiksi, hän ei ryhtynyt puolustelemaan itseään vaan yksinkertaisesti lopetti opettamisen vuoden ajaksi. Hänen vapaaehtoinen vaikenemisensa teki kaikkiin erämaaisiin suuren vaikutuksen. Vasta kun hänen panettelijansa alkoivat katua syytöksiään ja pyysivät hartaasti häntä jatkamaan toimintaansa, hän alkoi jälleen vastaanottaa vierailijoita.
Riisuttuaan kokonaan pois vanhan ihmisen himoineen ja haluineen pyhittäjä Johannes loisti kirkkaana tähtenä koko Siinain niemimaalla. Kaikki kunnioittivat häntä, mutta itse hän piti itseään vielä aloittelijana. Siksi hän teki opintomatkoja Egyptin eri luostareihin löytääkseen niistä evankelisen elämän esikuvia. Suuren vaikutuksen häneen teki eräs Aleksandrian lähellä sijainnut koinobioluostari, jota johti erittäin arvostelukykyinen igumeni. Pyhä Johannes kiinnitti huomionsa siihen, että tässä luostarissa munkit varoivat erityisesti loukkaamasta vähimmässäkään määrin toisten veljien omaatuntoa. Hän vieraili myös luostariin kuuluvassa sivuluostarissa, jota kutsuttiin Vankilaksi. Siellä raskaisiin synteihin syyllistyneet munkit elivät vapaaehtoisesti äärimmäisessä askeesissa anoen Jumalalta anteeksiantoa.
Kun pyhittäjä Johannes oli viettänyt erämaassa 40 vuotta, Jumala valitsi hänet – kuten muinoin Mooseksen – erämaakilvoittelijoiden uuden Israelin johtajaksi ja teki hänestä Siinain luostarin igumenin. Kerrotaan, että kun hänen igumeniksi vihkimisensä päivänä luostarissa olleet 600 pyhiinvaeltajaa olivat asettuneet aterialle, itse suuri profeetta Mooses valkoiseen tunikaan pukeutuneena palveli ruokapöydässä antaen ohjeita kokeille, tarjoilijoille ja muille avustajille.
Johannes Siinailainen oli kuin toinen Mooses, joka oli vihkiytynyt hengellisen lain salaisuuksiin ja jonka kasvoja armon valo kirkasti. Hän tuli paimeneksi, parantajaksi ja ohjaajaksi kaikille. Johannes kantoi sisimmässään Jumalan kirjoittamaa kirjaa eikä hän tarvinnut muita kirjoja opettaakseen munkeilleen tieteiden tiedettä ja taiteiden taidetta.
Raithon luostarin igumeni, jonka nimi oli myöskin Johannes, pyysi kerran Siinain Johannesta kuvaamaan hänelle lyhyesti ja systemaattisesti, mitä niiden, jotka ovat ryhtyneet harjoittamaan hengellistä elämää, pitäisi tehdä pelastuakseen. Tällöin Johannes kirjoitti hänelle vastaukseksi teoksen Hengellisen lain taulut, joka myöhemmin tuli tunnetuksi nimellä Hyveiden portaat, nykyään yleensä Portaat. Siinä Johannes Siinailainen esittää kolmenkymmenen porrasaskelman muodossa hengellisen elämän eri vaiheet. Tämä teos on ollut jo vuosisatoja keskeinen ja tärkeä opas evankeliseen elämään niin munkeille kuin muillekin kristityille. Johannes ei siinä anna sääntöjä vaan johdattaa sielun hengelliseen taisteluun ja ajatusten oikeaan arviointiin esittämällä käytännön esimerkkejä, viisaita huomioita, lyhyitä ja ytimekkäitä periaatteita sekä arvoituksia, jotka usein sisältävät myös huumoria. Hänen sanansa on lyhyydessään täynnä asiaa ja tunkeutuu sielun syvyyksiin kuin miekka. Se katkoo pois kaiken itsetyytyväisyyden ja jäljittää sieltä tekopyhän askeesin ja ylpeyden juuret. Tämä sana on käytännössä toteutettua evankeliumia, joka johtaa sitä ahkerasti lukevan turvallisesti taivasten valtakunnan portille, missä Kristus on meitä odottamassa.
Elämänsä lopussa pyhittäjä Johannes määräsi seuraajakseen luostarin johtajana veljensä Georgioksen, joka oli ryhtynyt harjoittamaan hesykastista elämää samoihin aikoihin kun hänkin. Kun Johannes oli kuolemaisillaan, Georgios sanoi hänelle: ”No niin, sinä hylkäät minut ja lähdet. Minä olen kuitenkin rukoillut, että sinä lähettäisit minut edeltä, sillä ilman sinua en pysty toimimaan veljestön paimenena.” Mutta pyhittäjä Johannes vakuutti hänelle: ”Älä sure äläkä pelkää. Jos löydän armon Jumalan edessä, en jätä sinua tänne vuodeksikaan.” Ja niin todella tapahtui: kymmenen kuukautta veljensä lähdön jälkeen myös Georgios siirtyi Herran luo.