Pyhittäjä Joasaf Kubenskilainen (Kamennylainen)

Pyhittäjä Joasaf syntyi Venäjällä vuonna 1432. Hän oli ruhtinassukua, maallikkonimeltään Andrei. Hänen hurskaat vanhempansa hallitsivat pientä ja köyhää Zaozerjen läänitystilaa Kubenskinjärven koillisrannalla. Vanhemmat kuolivat varhain ja Andrei jäi orvoksi. Pieni ruhtinaskunta jaettiin ja luovutettiin toisille hallitsijoille. Vanhempien ja ruhtinaskunnan menetys saivat Andrein tajuamaan, että kaikki maallinen on ajallista ja katoavaa. Kubenskinjärven Kamenny-nimisellä saarella toimiva vanha Vapahtajalle pyhitetty luostari alkoi tuntua hänestä hiljaiselta satamalta, johon maallinen turhuus ei yllä. Niin hän kahdenkymmenen vuoden ikäisenä vuonna 1452 meni luostarisaarelle ja pyysi igumeni Kassiania vihkimään hänet munkiksi. Igumeni ei ilahtunut nuoren ruhtinaan tulosta, sillä hän pelkäsi Moskovan ruhtinasta, joka oli vihoissa Andrein sukulaisen ruhtinas Dimitri Šemjakan kanssa. Mutta Andrein hartaat pyynnöt saivat igumenin taipumaan. Hän kuvaili nuorelle ruhtinaalle luostarielämän puutteita ja kilvoittelun vaikeutta, ja kun tämä pysyi päätöksessään, igumeni vihki hänet munkiksi nimellä Joasaf.

Joasaf kilvoitteli luostarissa kuuliaisena igumenille, ohjaajavanhukselleen ja koko veljestölle. Hän oli sydämeltään nöyrä, paastosi ankarasti, rukoili paljon keljassaan, seisoi hartaana kirkossa jumalanpalveluksissa ja luki mielellään pyhittäjäisien elämäkertoja. Hän edistyi hyveissä niin nopeasti, että kaikki hämmästelivät, ja saavutti pian nuoresta iästään huolimatta täydellisyyden korkeimmat askelmat. Hän ei huolehtinut mistään maallisesta; hänen ainoana huolenaan oli elää Jumalalle otollisesti. Kerran istuessaan keljassa laulamassa psalmeja hän näki näyssä Jeesuksen Kristuksen.

Kerran pyhittäjä Joasafin setä ruhtinas Boris Vasiljevitš tuli käymään luostarissa. Hän antoi Joasafille rahaa munkeille jaettavaksi, mutta tämä ei suostunut ottamaan rahoja vastaan vaan sanoi: “Munkit eivät tarvitse kultaa eivätkä hopeaa. Me elämme erämaassa eikä kukaan erakoista halua rahojasi. Mutta älä sure, Jumala ottaa lahjasi vastaan, jos jaat tuomasi rahat kaupungissa kerjäläisille, orvoille ja leskille.” Ruhtinas Boris teki niin kuin Joasaf oli neuvonut.

Pyhittäjä Joasaf ei tyytynyt tavanomaisiin kilvoituksiin. Hän sulkeutui keljaansa, vältti kaikkea kanssakäymistä veljien kanssa ja keskitti ajatuksensa lakkaamattomaan Jumalan muistamiseen. Rukoillessaan hän kohosi hengen siivin taivaaseen ja sai maistaa paratiisin autuutta. Ennen kuolemaansa hän antautui äärimmäiseen paastokilvoitukseen, osallistui sunnuntaisin pyhään ehtoolliseen ja paastosi sen jälkeen koko viikon kaikesta ruoasta. Ankara pidättyväisyys ja kilvoitukset heikensivät nuorta Joasafia niin, että hän sairastui. Tuntiessaan kuoleman lähestyvän hän kutsui luokseen igumenin ja koko veljestön. Hän lohdutti surevia veljiä ja neuvoi heitä välttämään riitoja ja kaikkea erimielisyyttä. Kuolinvuoteellaankaan hän ei murehtinut vaan ennemminkin iloitsi tulevasta autuudesta. Rukous huulillaan hän antoi henkensä Jumalan haltuun syyskuun 10. päivänä vuonna 1457. Pyhittäjä Joasaf kilvoitteli Kamenny-saaren Vapahtajan luostarissa vain viisi vuotta. Hänen haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä pian hänen kuolemansa jälkeen.