Pyhittäjä ja tunnustaja Teofanes, Sigrianen luostarin igumeni

Pyhittäjä Teofanes syntyi ylhäiseen ja varakkaaseen perheeseen Konstantinopolissa vuonna 759, jolloin hallitsijana oli ikoneja vastaan taisteleva keisari Konstantinos Kopronymos (741–775). Jo nuorena Teofanes menetti kenraali-isänsä, ja hänen kasvatuksestaan huolehti äiti Teodote. Ajan tavan mukaan äiti kihlasi hänet jo 12-vuotiaana Megalo-nimisen ylimystytön kanssa. Kun nuoret kahdeksan vuoden kuluttua vihittiin, Teofanes kertoi vaimolleen heidän jäätyään kahden kesken, että hän oli aina tahtonut ryhtyä munkiksi. Hän sai tämän suostumaan siihen, että he eläisivät kuin veli ja sisar. Näin he kilvoittelivat kaksi vuotta eläen neitsyydessä vaikka olivat avioliitossa.

Megalon isä vastusti kovasti nuorten päätöstä ja koetti taivuttaa Teofanesta perumaan sen. Lopulta hän sai keisari Leo IV:n (775–780) nimittämään Teofaneksen Kyzikoksen kaupungin maaherraksi, jonka tehtäviin kuului valvoa siellä käynnissä olevia linnoitustöitä. Näin appi toivoi, että Teofanes unohtaisi askeettiset pyrkimyksensä hoitaessaan maallisia velvollisuuksiaan. Näin ei kuitenkaan käynyt – päinvastoin Teofanes sai tilaisuuden vierailla ympäristössä asuvien kilvoittelijoiden luona. Samalla hän hoiti hyvin saamansa tehtävän ja käytti linnoitusprojektiin jopa omia varojaan. Kilvoittelija nimeltä Gregorios hillitsi hänen haluaan luopua maailmasta ja neuvoi häntä jatkamaan elämäänsä entiseen tapaan.

Teofaneksen ollessa 21-vuotias sekä keisari että hänen appensa kuolivat. Näin hän oli vapaa järjestämään elämänsä omien pyrkimystensä mukaisesti. Holhoojahallitsijana toiminut keisarinna Irene vapautti hänet pyynnöstä maaherran tehtävistä. Vapautettuaan orjansa ja jaettuaan pois suunnattoman omaisuutensa Teofanes vei vaimonsa erääseen luostariin Prinssisaarille. Tämä vihittiin siellä nunnaksi nimellä Irene. Teofanes ei tavannut häntä enää koskaan sen jälkeen, mutta kirjoitti hänelle kirjeitä kehottaen häntä pysymään lujana kutsumuksessaan. Nunna Irene teki paljon työtä pyhien ikonien kunnioittamisen hyväksi, ja patriarkka Methodios kirjoitti myöhemmin hänen elämäkertansa ja ylistyspuheen hänen kunniakseen.

Pyhä Teofanes itse asettui Kyzikoksen alueella olevalle Sigrianen vuorelle. Siellä hänet vihittiin munkiksi Polykhronionin luostarissa, jossa igumenina oli hurskas abba Kristoforos. Sieltä Teofanes siirtyi jonkin ajan kuluttua sukunsa maatilalle Kalymnos-saareen Propontikseen. Hänen ympärilleen kerääntyi luostarielämästä kiinnostuneita, mutta hän kieltäytyi ohjaamasta heitä ja luovutti uuden yhteisön johtamisen toisesta luostarista tulleelle kokeneelle munkille. Itse hän alkoi elää erakkona harjoittaen kirjojen kopiointia. Kun Kalymnoksen luostarin igumeni kuoli, veljet alkoivat yksimielisesti vaatia Teofanesta johtajakseen. Tämä ei kuitenkaan tahtonut menettää hiljaisuudessa vietettävän elämän armoa, vaan palasi Sigrianen vuorelle. Sieltä Teofanes hankki omakseen ”Suuri pelto” (Megalos agros) -nimisen paikan, jolla oli vanha tuhoutunut luostari.

Teofanes rakennutti vanhan luostarin uudelleen. Veljiä kerääntyi hänen ympärilleen, eikä hänellä enää ollut muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä heidän johtajakseen. Hän osasi keskustella yhtä hyvin yksinkertaisten kuin oppineidenkin kanssa ja opetti munkkejaan lempeällä auktoriteetilla. Hän auttoi heitä perustamaan elämänsä oikean opin varaan ja neuvoi heille himojen hillitsemisen taitoa. Täydentääkseen kokemustaan Teofanes kiersi ottamassa oppia muista Bitynian ja Hellespontoksen luostareista. Paastoineen, valvomisineen ja kyyneleineen hänestä tuli kaikille munkkikilvoituksen täydellinen esikuva. Lähimmäisenrakkaus kuului hänen hyveisiinsä, ja nälänhädän aikana hän määräsi jakamaan luostariin varastoidut ruokatarvikkeet puutteenalaisille. Teofaneksen ponnistelujen ja rukousten tuloksena Sigrianen ”Suuren pellon” luostarista kehittyi yksi tuon ajan huomattavimmista luostarikeskuksista.

Igumeni Teofanes oli kilvoitustensa ohella myös oppinut mies ja kirjailija. Teofaneksen Kronikka on tärkeä historiallinen lähde. Siinä hän esittää aikajärjestyksessä Rooman ja Itä-Rooman valtakunnan historian keisari Diocletianuksen ajoista vuodesta 284 aina keisari Mikael I:n aikoihin vuoteen 813.

Vuonna 787 pyhittäjä Teofanes kutsuttiin Nikeaan osallistumaan seitsemänteen yleiseen kirkolliskokoukseen, jossa vahvistettiin pyhien ikonien kunnioittaminen. Tämä köyhästi pukeutunut munkki hämmästytti kaikkia syvällisellä kirkollisen tradition tuntemuksellaan. Palattuaan luostariinsa Teofanes sairastui munuaiskiviin. Kivulias tauti piti häntä vuoteenomana koko hänen loppuikänsä. Hän kesti sairautensa niin kärsivällisesti, että siitä tuli suorastaan hänen tikapuunsa taivasten valtakuntaan.

Kun keisari Leo V Armenialainen alkoi uudelleen vainota ikonien kunnioittajia vuonna 815, hän kutsui Teofaneksen Konstantinopoliin saadakseen tämän kuuluisan ja vaikutusvaltaisen igumenin puolelleen. Sotilaat, jotka tulivat hakemaan häntä, ottivat hänet väkisin mukaansa kiinnittämättä huomiota hänen sairauteensa.

Saavuttuaan Konstantinopoliin Teofanes kieltäytyi tapaamasta keisaria. Tämä raivostui ja sulki hänet vangiksi Pyhien Sergioksen ja Bakhoksen luostariin. Siellä tuleva hereettinen patriarkka Johannes Mantis yritti turhaan saada hänet ikonien vainoojien puolelle. Pyhä Teofanes torjui suurenmoisella tavalla kaikki hänen väitteensä ja houkutuksensa. Lopulta hänet suljettiin kahdeksi vuodeksi pimeään vankilaan Eleutherioksen palatsiin.

Nähdessään Teofiloksen pysyvän horjumattomana vakaumuksessaan keisari määräsi hänet karkotettavaksi Samothraken saarelle. Pitkä vankeus ja matkan vaivat uuvuttivat Teofaneksen lopullisesti. Hän eli Samothrakessa vain noin kolme viikkoa ja antoi sitten sielunsa Jumalan käsiin maaliskuun 12. päivänä vuonna 817 (tai 818). Hänen haudastaan tuli heti parannusten lähde Samothraken asukkaille.

Vuonna 822 Teofaneksen omat munkit tulivat Samothrakeen ja siirsivät hänen reliikkinsä juhlallisesti ”Suuren pellon” luostariin. Tässä tilaisuudessa pyhä Teodoros Studionilainen, jota Teofanes oli monin tavoin tukenut, piti puheen hänen kunniakseen.

12
3