Pyhittäjä ja tunnustaja Sergei (Srebrjanski)

Pyhittäjä Sergei (Mitrofan Srebrjanski) syntyi vuonna 1870 Voronežin läänissä. Useimpien pappien poikien tapaan hän suoritti pappisseminaarin, mutta ei heti vihkiytynyt papiksi, vaan hakeutui yhteiskunnallisten ajatusten innoittamana opiskelemaan eläinlääketiedettä Varsovaan. Siellä hän tutustui tulevaan vaimoonsa Olga Ispolatovskajaan ja alkoi kiinnostua ortodoksisuudesta vakavammin. Hän alkoi pohtia, oliko hän sittenkään valinnut oikean tien ihmisten palvelemiseksi. Pian avioliiton solmimisen jälkeen vuonna 1893 hän otti vastaan diakoninvihkimyksen, ja vuoden kuluttua hänet vihittiin papiksi.

Isä Mitrofan palveli rakuunarykmentin pappina Orjolin kaupungissa. Hän osoittautui vakavaksi ja erinomaiseksi opetuspuheiden pitäjäksi, jonka sanoja kuulijat imivät itseensä kuin kuiva maa sadetta. Hänen ympärilleen muodostui vahva seurakunta.

Pyhittäjä Serafim Sarovilaisen kanonisointijuhlassa vuonna 1903 isä Mitrofan esiteltiin suuriruhtinatar Elisabet Feodorovnalle (5.7.), johon hänen vilpitön uskonsa, nöyryytensä ja mutkattomuutensa teki myönteisen vaikutuksen.

Japanin sodan alettua vuonna 1904 isä Mitrofanin rakuunarykmentti lähti kohti rintamaa. Hän itse ei epäillyt hetkeäkään seurata laumaansa, vaan jakoi sen kanssa kaikki sodan vaikeudet. Hänen ansioluettelossaan todetaan hänen osallistuneen viiteen taisteluun. Vihollisen tulituksen kestäessä hän toimitti jumalanpalveluksia, ripitti haavoittuneita ja hautasi kaatuneita. Sodan päätyttyä hän palasi rykmentin mukana Orjoliin.

Vuonna 1908 suuriruhtinatar Elisabet suunnitteli Martan ja Marian luostarin perustamista Moskovaan. Muutamat henkilöt, isä Mitrofan mukaan lukien, tekivät suunnitelmia yhteisön elämän järjestämiseksi. Suuriruhtinatar mieltyi isä Mitrofanin ehdotukseen, valitsi sen hankkeensa perustaksi ja kutsui isä Mitrofanin luostarin papiksi ja rippi-isäksi.

Rohkenematta kieltäytyä tarjotusta tehtävästä isä Mitrofan lupasi ajatella asiaa ja antaa vastauksensa myöhemmin. Paluumatkalla Moskovasta hän ajatteli rakasta seurakuntaansa Orjolissa, joutui hämmennyksiin ja päätti kieltäytyä suuriruhtinattaren tarjouksesta. Samassa hän tunsi oikean kätensä halvaantuvan: hän ei pystynyt liikuttamaan sormiaan eikä taivuttamaan kättään. Hän ymmärsi, että Jumala rankaisi häntä tahtonsa vastustamisesta, ja lupasi lähteä Moskovaan, jos vain paranisi. Vähän kerrassaan tunto palasi käteen ja parin tunnin kuluttua se oli entisellään.

Kun isä Mitrofan ilmoitti seurakuntalaisilleen aikovansa muuttaa Moskovaan, nämä alkoivat itkeä ja anoivat häntä jäämään Orjoliin. Hän lykkäsi lähtöään ja päätti lopulta luopua muutosta. Pian hänen oikea kätensä alkoi ilman mitään selvää syytä turvota niin, että se haittasi jumalanpalvelusten toimittamista. Lääkäri ei osannut sanoa, mistä vaiva johtui. Samaan aikaan Orjoliin tuotiin Moskovasta Jumalanäidin ihmeitä tekevä Ivironilainen ikoni. Sen edessä rukoillessaan isä Mitrofan päätti toistamiseen suostua suuriruhtinatar Elisabetin ehdotukseen ja lähteä Moskovaan. Harrasta pelkoa tuntien hän suuteli ikonia ja tunsi pian kätensä tervehtyvän. Siitä hän ymmärsi, että hänen muutollaan oli Jumalan siunaus ja että hänen oli nöyrryttävä seuraamaan Jumalan tahtoa.

Saadakseen asialle ohjaajavanhusten siunauksen isä Mitrofan matkusti Zosimovin luostariin tapaamaan skeemapappismunkki Aleksia (19.9.) ja muita vanhuksia. Hän kertoi heille epäilyksistään. Miten hän seurakuntapappina pystyisi toimimaan luostarin rippi-isänä? Oliko hän ryhtymässä tehtävään, joka ylitti hänen voimansa? Mutta vanhukset siunasivat hänet tarttumaan toimeen.

Syyskuussa 1908 isä Mitrofan nimitettiin Martan ja Marian yhteisön papiksi. Suuriruhtinatar Elisabet piti hänen tuloaan Jumalan erityisen siunauksen merkkinä ja kirjoitti hänestä muistiinpanoihinsa: ”Isä Mitrofan opettaa sisaria. Kolmesti viikossa meillä on hienoja luentoja, joita vieraatkin tulevat kuuntelemaan. Aamurukousten yhteydessä hän lukee evankeliumia ja pitää lyhyen opetuspuheen. Teetä juomme yhdessä papin ja hänen vaimonsa kanssa ja lopuksi puhutaan uskonnosta. Isä Mitrofanin luennot ovat hyvin mielenkiintoisia. Hän on paitsi syvällisen uskova ihminen myös suunnattoman oppinut. Hän aloittaa puheensa Raamatusta ja lopettaa kirkkohistoriaan ja osoittaa koko ajan, mitä ja miten sisaret voivat puhua auttaakseen kärsiviä sieluja. Hän on avara ihminen, jossa ei ole mitään ahtaan fanaattista.”

Isä Mitrofan puolestaan kirjoitti luostarin toimintaa suunnitellessaan, että Kristuksen palvelemiseen antautuneita ihmisiä on kahta laatua, ja he ovat seuranneet kahta tietä, munkkilaisuutta ja diakoniaa. Munkkilaisuus pelastaa ihmisiä sisäiseen kirkastumiseen johtavan kilvoituksen kautta, diakonissat taas palvelevat Jumalaa ja pelastavat lähimmäisiään ja omankin sielunsa toimeliaan rakkauden voimalla.

Vaikeuksista huolimatta luostari laajeni. Vuonna 1914 siihen kuului 96 sisarta ja sen yhteydessä toimi sairaala ja poliklinikka köyhiä varten, orpotyttöjen lastenkoti, pyhäkoulu, kirjasto, köyhien naisten ja perheiden ruokala sekä käsityökerho. Tunnustukseksi toiminnastaan isä Mitrofan sai vuonna 1916 mitran kanto-oikeuden.

Vallankumouksen jälkeen luostarin johtaja suuriruhtinatar Elisabet pidätettiin. Hän kuoli marttyyrina Siperiassa Alapajevskissa kesällä 1918.

Luostari jäi isä Mitrofanin vastuulle. Vuoden 1919 lopussa hän vihkiytyi vaimonsa Olgan kanssa luostarielämään. Avioliittovuosinaan he olivat kasvattaneet kolme orpoa sukulaistyttöä ja toivoneet kovasti omaa lasta, mutta Herra ei ollut antanut toiveen täyttyä. Martan ja Marian luostariin muutettuaan he olivat tehneet lupauksen pidättäytyä avioelämästä ymmärtäen, että Jumala kutsui heitä uudenlaiseen palvelutehtävään. Vallankumouksen jälkeen uskonvainojen alettua he vihkiytyivät patriarkka Tiihonin siunauksella munkiksi ja nunnaksi nimillä Sergei ja Elisabet. Pian patriarkka Tiihon korotti isä Sergein arkkimandriitaksi.

Vuonna 1923 isä Sergei pidätettiin, koska hän oli lukenut kirkossa patriarkan paimenkirjeen, jossa tämä kehotti vastustamaan kirkon kalleuksien takavarikointia. Viisi kuukautta hän virui vankilassa ilman, että häntä vastaan nostettiin syytettä ja lopulta hänet karkotettiin vuodeksi Tobolskiin.

Helmikuussa 1925 isä Sergei palasi Martan ja Marian luostariin. Ei kuitenkaan mennyt montakaan viikkoa, kun viranomaiset päättivät sulkea luostarin ja karkottaa sisaret. Isä Sergeitä vastaan tehtiin ilmianto, jonka perusteella häntä syytettiin neuvostovastaisesta agitaatiosta sisarten parissa, ja hänet vietiin Butyrkan vankilaan. Kun äiti Elisabet sai tietää syytteestä, hän alkoi ajaa isä Sergein vapauttamista. Kesällä valtiollinen poliisi (OGPU) keskeytti oikeusjutun, ja isä Sergei vapautettiin.

Tällä välin luostari oli lopullisesti suljettu ja sisaret karkotettu. Isä Sergei ja äiti Elisabet muuttivat Tverin alueelle Vladytšnjan kylään ja asettuivat hirsitaloon, jossa oli aiemmin asunut Elisabetin isä rovasti Vladimir Ispolatovski. Isä Sergei kävi rukoilemassa Jumalanäidin suojeluksen (Pokrovan) kirkossa ja vuonna 1927 hän alkoi toimittaa siinä jumalanpalveluksia. Hengelliset lapset alkoivat käydä hänen luonaan. Vainoista välittämättä isä Sergei jatkoi rippi-isän ja sananjulistajan kilvoitustaan. Ihmiset pyysivät häneltä apua ja muutamat paranivat uskonsa mukaan hänen rukoustensa kautta sairauksistaan.

Muutamat kyläläiset suhtautuivat vihamielisesti kirkkoon ja isä Sergein avoimeen julistustyöhön. Vuonna 1931 he ilmoittivat viranomaisille, että Sergeillä oli uskonnollisesti huumaava vaikutus kansaan; hän piti hyviä opetuspuheita, joissa kehotti ihmisiä tukemaan kirkkoa ja uskonnollisia päämääriä; hän oli poliittisesti vahingollinen henkilö, joka oli pikaisesti poistettava. Kyläläisiltä koottua todistusaineistoa vääristeltiin, mutta silti siitä käy ilmi, että kansa piti häntä aitona ohjaajavanhuksena ja kilvoittelijana, jonka rukoukset auttoivat monia sairaita.

Isä Sergei tuomittiin neuvostovastaisesta toiminnasta viideksi vuodeksi karkotukseen pohjoiseen Pinegajoen varrelle. Hän oli kuusikymmenvuotias ja sairasti edellisten vankila- ja karkotustuomioiden jälkeen vaikeaa sydänlihastulehdusta. Pinegalla hänet sijoitettiin kylään, jossa oli paljon karkotettua papistoa. Hänen mukanaan seurasivat äiti Elisabet ja Maria Zamorina, joka tunsi isä Sergein jo tämän Orjolin vuosilta. He asuivat yhdessä kuin pienenä luostariyhteisönä. Maria vihkiytyi sittemmin nunnaksi nimellä Militsa.

Karkotetut papit olivat metsätöissä ja tukinuitossa. Isä Sergein tehtävänä oli ohjastaa tukkikuormaa vetävää hevosta ja raivata kantoja. Jumalan avulla hän suoriutui kaikista töistä. Hän oli hyvissä väleissä esimiesten kanssa; kaikki rakastivat väsymätöntä vanhusta, joka tyytyi nöyrästi karkotusvangin osaansa.

Kahden karkotusvuoden jälkeen isä Sergei vapautettiin korkean ikänsä ja hyvin täytettyjen työtehtävien perusteella. Hän kävi Moskovassa hyvästelemässä lopullisesti Martan ja Marian hajotetun luostarin ja asettui jälleen asumaan Vladytšnjan kylään hengellisten lasten hänelle ostamaan taloon. Jumalanäidin suojeluksen kirkko oli suljettu, ja hän kävi rukoilemassa naapurikylän Profeetta Elian kirkossa. Paikallisten viranomaisten vastustus pakotti hänet myöhemmin lopettamaan kirkossa käynnin ja rukoilemaan kotona.

Isä Sergei omisti loppuelämänsä hengellisten lastensa ja kärsivien kristittyjen hengelliselle ohjaukselle aikana, jolloin suurin osa kirkoista oli suljettu ja monet papit pidätetty. Herra palkitsi hänen kilvoituselämänsä ja nöyryytensä antamalla hänelle selvänäköisyyden ja parantamisen lahjan.

Sodan aikana saksalaiset valloittivat Tverin. Venäläinen joukko-osasto sijoittui Vladytšnjan kylään, jossa oli odotettavissa suuri taistelu. Siviiliväestöä kehotettiin siirtymään kauemmas eturintamasta, mutta isä Sergei ja nunnat Elisabet ja Militsa pysyivät paikoillaan. Saksalaiset koneet lensivät päivittäin ylitse, mutta yksikään pommi ei pudonnut kylään. Myös sotilaat ihmettelivät asiaa, ja hekin uskoivat jonkun suojelevan kylää rukouksillaan.

Isä Sergein viimeinen rippi-isä rovasti Kvintilian Veršinski asui Tverissä ja kävi usein hänen luonaan. ”Joka kerta keskustellessani hänen kanssaan ja kuunnellessani hänen lämminsydämistä puhettaan näin edessäni entisaikojen erämaakilvoittelijan hahmon. Hän oli kokonaan jumalallisen kaipauksen vallassa. Se tuntui erityisesti hänen puhuessaan. Hänen lempiaiheitaan olivat rukous ja hengellinen raittius. Kaikki hänessä oli epätavallista ja herätti minussa ihmetystä. Kerran hän sanoi minulle: ’Pahoja ihmisiä ei ole; on vain ihmisiä, joiden puolesta pitää erityisesti rukoilla.’ Hänen puheissaan ei ollut jälkeäkään kaunasta ihmisiä kohtaan, vaikka hän oli joutunut kärsimään paljon. Hän suhtautui ihmisiin tavattoman sävyisästi ja lämpimästi. Hän löysi nopeasti keskustelukumppanin sielusta kipeän kohdan ja paransi sen. Epäilemättä hänellä oli myös kyky lohduttaa ihmisiä.”

Pyhittäjä ja tunnustaja Sergei nukkui kuolonuneen maaliskuun 23. päivänä vuonna 1948. Hautajaisissa niin miehet kuin naisetkin itkivät. Monet ottivat taskuistaan pieniä valkoisia liinoja tai ikoneita, ja painettuaan ne vainajan ruumista vasten kätkivät ne taas taskuihinsa. Hautausmaalla kiuru laskeutui taivaan korkeuksista ja lenteli haudan yllä laulaen sointuvaa lauluaan. Näin luomakuntakin ylisti Jumalaa, joka on ihmeellinen pyhissään. Pyhittäjä Sergein kunnioitus ei vähentynyt vaan kasvoi hänen kuolemansa jälkeen. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2000.