Pyhittäjä ja tunnustaja Sebastian Karagandalainen
Pyhittäjä Sebastian syntyi vuonna 1884 köyhän talonpojan perheeseen Orjolin läänissä Kosmodemjanskojen kylässä. Hänen maallikkonimensä oli Stepan Fomin. Perheessä oli entuudestaan kaksi poikaa. Kun Stepan oli neljävuotias, vanhemmat ottivat hänet mukaan pyhiinvaellusmatkalle Optinan luostariin, jossa he tapasivat pyhittäjä Amvrosi Optinalaisen (10.10.). Vierailu pyhän vanhuksen luona painui unohtumattomasti pienen Stepanin mieleen.
Vanhemmat kuolivat Stepanin ollessa vain viisivuotias, jolloin perheen pääksi tuli hänen vanhin veljensä Ilarion. Veljeksistä keskimmäinen Roman valitsi luostarikilvoituksen tien ja meni kuuliaisuusveljeksi Optinan luostariin. Stepan, joka oli syntymästään asti sairaalloinen, autteli vanhinta veljeään paimenena. Hän myös luki mielellään seurakunnan papilta saamiaan kirjoja. Hän oli hyvin sävyisä luonteeltaan ja ikätoverit kiusasivat häntä nimittämällä häntä munkiksi.
Talvisaikaan Stepan vieraili Optinassa veljensä luona. Luostarikutsumus kypsyi koko ajan hänen sielussaan, ja vuonna 1909 hän liittyi Optinan luostarin kuuluisan Johannes Kastajalle pyhitetyn skiitan veljestöön. Skiitassa hänestä tuli edesmenneen pyhittäjä Amvrosin läheisimmän oppilaan vanhus Joosefin (9.5.) kelja-apulainen. Vanhus Joosefin kuoltua hän siirtyi vanhus Nektari Optinalaisen (29.4.) hengelliseen ohjaukseen ja oli tämän kelja-apulaisena vuoteen 1923 saakka. Näin hän omaksui Optinan ohjaajavanhusten hengen ja perinteen. Vanhus Nektari lähetti usein hyväsydämisen ja myötätuntoisen Stepanin lohduttamaan ihmisiä, jotka odotettuaan pitkään pääsyä vanhuksen luokse alkoivat jo napista. Vanhus Nektari saattoi myös sanoa vierailleen. “Kysykää tätä asiaa ennemmin kelja-apulaiseltani Stepanilta; hän osaa antaa paremman neuvon – hänellä on selvänäkemisen lahja.”
Stepan vihittiin munkiksi vuonna 1917 vainojen alkaessa. Vihkimyksessä hän sai nimen Sebastian. Heti seuraavana vuonna luostari suljettiin ja sen alueelle perustettiin Optinan luostarimuseo. Luostari kuitenkin jatkoi toimintaansa maatalousarttelina vielä noin viisi vuotta. Kaksi kuukautta ennen sen lopullista sulkemista vuonna 1923 Sebastian vihittiin munkkidiakoniksi.
Valtaosa luostarin veljestöstä isä Sebastian mukaan lukien asettui läheiseen Kozelskin kaupunkiin. Kalugan piispa vihki Sebastianin pappismunkiksi. Samoihin aikoihin vanhus Nektari kuoli, mikä oli Sebastianille suuri menetys. Ohjaajavanhuksensa kuoleman jälkeen hän palveli seurakuntapappina ensin Kozelskissa ja sitten Kozlovissa, jossa hän vastusti väsymättä neuvostovallan tukemaa kirkon uudistusmielistä siipeä.
Vuonna 1933 isä Sebastian pidätettiin ja tuomittiin seitsemäksi vuodeksi vankileirille. Hänet lähetettiin heikosta terveydestä huolimatta Tambovin alueelle metsätöihin. Turvallisuuspoliisin kuulusteluissa hän ei yrittänytkään salata jyrkän kielteistä asennoitumistaan neuvostovaltaan.
Vuoden kuluttua isä Sebastian siirrettiin Karagandan leirille Kazakstaniin. Se oli yksi 1900-luvun kauheimmista vankileireistä. Lyömällä ja kiduttamalla Sebastiania vaadittiin kieltämään Jumala. “En koskaan”, oli hänen vastauksensa. Lopulta hänet sijoitettiin samaan parakkiin rikollisten kanssa. Heikon terveytensä tähden hänet määrättiin varaston vartijaksi; viimeisinä vuosina hän kuljetti vettä leirille härkävankkureilla. Raskaissa oloissakin hän piti yllä rukouskilvoitusta eikä rikkonut paastoja. Hän johdatti monet kohtalotoverinsa leirillä uskomaan Jumalaan. Hän onnistui jopa ottamaan vastaan synnintunnustuksia ja jakamaan ehtoollista. Vähän kerrassaan hänen uskonsa ja rakkautensa voittivat vihan. Niin vangit kuin leirin johtokin oppivat pitämään hänestä.
Huhtikuussa 1939 isä Sebastian vapautui leiriltä. Hän asettui asumaan Karagandan lähelle Bolšaja Mihailovkan kylään ja otti huolehtiakseen kaikkien Jumalaa etsivien Karagandan asukkaiden sielunhoidosta. Hän kävi ihmisten kodeissa toimittamassa jumalanpalveluksia ja sakramentteja. Hän oli jatkuvasti vaarassa joutua vaikeuksiin, sillä hän toimi ilman viranomaisten lupaa. Itse hän kuitenkin sanoi: “Ihmiset Karagandassa ovat uskovia; eivät he anna minua ilmi.”
Karagandan alueella oli suuria hiiliesiintymiä ja kaupunki kasvoi nopeasti. Kaivostyöläisistä suuri osa oli kaivostyöhön määrättyjä karkotettuja tai entisiä leirivankeja. Monilla ei ollut henkilöllisyystodistusta. Alueella oli nälänhätää ja kulkutauteja. Hautausmaan joukkohautoihin saatettiin päivässä haudata parisataa vainajaa ilman ruumiinsiunausta. Ristejä haudoille ei pystytetty. Noilla lohduttomilla haudoilla käydessään isä Sebastian huudahti: “Näillä marttyyrihaudoilla palavat yötä päivää maasta taivaaseen ulottuvat kynttilät.”
Isä Sebastianista pidettiin yleisesti ja hänen rukoustensa voimaan luotettiin. Hengellisiä lapsia kerääntyi hänen ympärilleen eri puolilta maata. Hän otti kaikki rakkaudella vastaan ja auttoi tulijoita pääsemään elämän alkuun uudessa paikassa.
Isä Sebastian toimitti päivittäin itsekseen vuorokauden kaikki jumalanpalvelukset. Usein hän toimitti salaa myös liturgioita. Ennen toista maailmansotaa hän teki matkan Tambovin alueelle. Monet hänen hengelliset lapsensa toivoivat hänen asettuvan jälleen Venäjälle, mutta hän palasi Karagandaan sanoen: “Ihmiset ovat täällä sydämellisiä, uskostaan tietoisia ja murhetta maistaneita. Täällä meistä on enemmän hyötyä; tämä on toinen kotimaamme.”
Sodan jälkeen isä Sebastianin ympärille muodostunut epävirallinen seurakunta anoi lupaa uskonnollisen yhteisön eli seurakunnan perustamiseksi Karagandaan, mutta vasta vuonna 1953 hän sai luvan toimittaa talonsa yhteyteen rakennetussa pienessä kirkossa kasteita, avioliittoon vihkimisiä ja ruumiinsiunauksia. Liturgiat hän toimitti edelleen yölliseen aikaan salaa uskovien kodeissa pimennettyjen ikkunoiden takana. Aamun koittaessa palveluksessa mukana olleet palasivat muutama ihminen kerrallaan huomaamatta koteihinsa.
Vasta vuonna 1955 Moskovasta tuli lupa seurakunnan perustamiselle Bolšaja Mihailovkan kylään. Asuintalo muutettiin talkoilla kirkoksi. Kaikkia töitä johti isä Sebastian. Uskovat lahjoittivat ikoneita ja lahjakas nunna Agnia maalasi uusia. Karagandan leirin entinen vanki protodiakoni Jaakob lähetti Moskovasta jumalanpalveluskirjoja. Kirkko pyhitettiin Neitsyt Marian syntymälle. Isä Sebastian palveli sen kirkkoherrana yksitoista vuotta aina kuolemaansa asti. Hän valitsi itse kirkossa palvelevat papit, ja hänen ympärilleen muodostui nunnien luostarimainen yhteisö.
Tunnustukseksi työstään isä Sebastian korotettiin arkkimandriitan arvoon. Pari vuotta ennen kuolemaansa hänelle myönnettiin lisäksi äärimmäisen harvinainen kirkollinen kunnianosoitus – piispansauvan käyttöoikeus.
Isä Sebastian noudatti tarkkaan jumalanpalvelusjärjestystä eikä hyväksynyt lyhennyksiä. Puheissaan hän viittasi usein pyhään apostoli Johannes Teologiin, rakkauden apostoliin, ja kehotti uskovia kunnioittamaan häntä. Hänellä oli myös hyvä huumorintaju ja hän laski mielellään leikkiä, mutta teki sen aina hyväntahtoisesti. Jos joku halusi keskustella hänen kanssaan, hän ei koskaan harmitellut siihen kuluvaa aikaa.
Nähdessään hänen suosionsa viranomaiset yrittivät sulkea kirkon, mutta eivät koskaan onnistuneet siinä. Kuulusteluissa isä Sebastian aina riisui heidät aseista jättäen heidät sanattomiksi. Jälkeenpäin he vain ihmettelivät, mikä vanhus oikein oli miehiään, kun he eivät saaneet hänestä mitään otetta.
Isä Sebastian auttoi ihmisiä niin rukouksillaan kuin neuvoillaan. Hänellä oli hengellistä viisautta ja suuri annos kärsivällisyyttä. Jos joku valitti lähimmäisestään, hän sanoi: “Minä kestän teitä kaikkia, mutta te ette halua kestää edes yhtä.”
Suurena lauantaina vuonna 1966 vähän ennen kuolemaansa isä Sebastian hyvästeli seurakuntalaiset sanoen: “Minun on aika erota teistä. Pyydän teiltä vain yhtä asiaa: eläkää rauhassa. Rauha ja rakkaus ovat kaikkein tärkeintä. Jos ne ovat keskuudessanne, sielussanne vallitsee aina ilo. Odotamme nyt kirkkaan aamun ja pääsiäisjuhlan koittoa – sielun pelastusta ja ikuista iloa. Miten voimme saavuttaa sen? Vain rauhalla, rakkaudella ja vilpittömällä sydämen rukouksella. Mikään ulkopuolellasi oleva ei pelasta sinua, vaan pelastuksen tuovat vain sielusi ja sydämesi sisäiset saavutukset – rauhallinen hiljaisuus ja rakkaus.”
Pääsiäisyönä hän sanoi kelja-apulaiselleen: “Pyydän teitä kaikkia, että lohduttaisitte toisianne ja eläisitte rauhassa ja rakkaudessa ettekä koskaan korottaisi ääntänne toisianne vastaan. Mitään muuta en teiltä vaadi. Se on tärkeintä pelastusta varten.”
Kolme päivää ennen isä Sebastianin kuolemaa metropoliitta Pitirim lensi Moskovasta vihkimään hänet suureen skeemaan. Varhain aamulla Tuomaan tiistaina vanhus Sebastian nukkui rauhassa kuolonuneen.
Skeema-arkkimandriitta Sebastian kanonisoitiin Alma-Atan hiippakunnan paikalliseksi pyhäksi vuonna 1997. Vuodesta 2000 häntä on kunnioitettu koko Venäjän kirkossa yhtenä neuvostoajan uskontunnustajista. Hänen reliikkinsä ovat Jumalanäidin syntymän kirkossa Karagandassa.