Pyhittäjä Iisak Optinalainen Vanhempi

Pyhittäjä Iisak (Ivan Antomonov) oli patriarkaalisen kauppiasperheen poika Kurskissa. Perhe oli tunnettu rehellisyydestään, kristillisestä elämäntavastaan ja armeliaisuudesta köyhiä kohtaan. Ivan syntyi vuonna 1810 ja varttui rakkauden ympäröimänä, kuuliaisena vanhemmilleen. Hän oli vaatimaton ja hyväsydäminen, vaitelias mutta ei juro. Hän oli nopeaälyinen ja suora ihmisiä kohtaan. Ajatus luostariin menemisestä kypsyi vuosien ajan hänen mielessään, mutta isä halusi pitää kyvykkään pojan apunaan liikeasioissa.

Vanhemman veljen luostariin lähteminen sai lopulta Ivanin tekemään oman ratkaisunsa. Kypsässä 36 vuoden iässä hän lähti isänsä tietämättä Optinan luostariin, jossa hänet otettiin skiitan kuuliaisuusveljeksi ja uskottiin pyhittäjä Makari Optinalaisen (7.9.) hengelliseen ohjaukseen. Hänelle annettiin kuuliaisuustehtävä ensin mehiläistarhassa, sitten hän oli leivän leipojana ja keittäjänä ja lauloi kirkossa. Pyhittäjä Makarin siunauksella hän vielä sitoi keljassaan kirjoja. Hän luki tunnollisesti kuuliaisuusveljille määrätyn rukoussäännön ja munkiksi vihkimisen myötä pyrki aina vain innokkaammin kehittämään sisäistä elämäänsä ja kilvoitustaan. Kunnianhimoisia ajatuksia karttaen hän kavahti kaikenlaisia ylennyksiä, ja vain kuuliaisuudesta pyhittäjä Makaria kohtaan hän suostui munkkidiakoniksi (1855) ja pappismunkiksi vihkimiseen (1858). Veljestöä kohtaan hän pysyi yhtä vaatimattomana ja avoimena kuin ennen, mutta oli itselleen entistä ankarampi ja vaativampi ja luotti kaikessa ohjaajavanhuksensa neuvoihin.

Ennen kuolemaansa vuonna 1860 pyhittäjä Makari siirsi Iisakin pyhittäjä Amvrosi Optinalaisen (10.10.) hengelliseen ohjaukseen. Kahden vuoden kuluttua Optinan igumeni Moisei (16.6.) nukkui kuolonuneen, ja Iisak valittiin hänen seuraajakseen.

Pyhittäjä Iisak johti luostaria yli 30 vuotta jatkaen tarmokkaasti Moisein aloittamaa rakennustyötä. Hänen viisaalla johdollaan luostari hankki metsäpalstoja ja peltomaata, perusti kynttilätehtaan ja kehitti viljelyä. Optinasta tuli yksi Venäjän kukoistavimmista luostareista. Tärkeimpänä Iisak piti kuitenkin sitä, että luostarin veljet noudattivat kuuliaisuutta niin työtehtävissä kuin luostarisäännön suhteen. Samaa hän vaati myös itseltään. Luostarin johtajana hän ei ryhtynyt mihinkään ilman ohjaajavanhuksen siunausta ja oli siten esimerkkinä veljestölle. ”Isät ja veljet, meidän pitää käydä vanhuksen luona puhdistamassa omatuntomme”, hän sanoi usein ja jonotti toisten kanssa odottaen pääsyä rippi-isänsä pyhittäjä Amvrosin luo. Vanhuksen kanssa keskustellessaan hän polvistui kuin kuka tahansa kuuliaisuusveli.

Viimeisinä elinvuosinaan pyhittäjä Iisak joutui kestämään monia murheita. Erityisen raskaana hän koki pyhittäjä Amvrosin siirtymisen Šamordinon nunnaluostariin. ”Olin vanhuksen aikana igumenina 29 vuotta eikä minulla ollut murheita, mutta nyt Herra näki hyväksi lähettää murheita minulle syntiselle”, hän sanoi. Hänen terveytensä alkoi heiketä ja hän vihkiytyi suureen skeemaan. Pyhittäjä Amvrosin kuoleman jälkeen jotkut alkoivat syyttää häntä kyvyttömyydestä johtaa luostaria korkean ikänsä ja sairautensa vuoksi. Veljestö nousi yksimielisesti puolustamaan igumeniaan, mutta tämän voimat hiipuivat. Hän nukkui pois rauhallisesti annettuaan kyynelehtiville hengellisille lapsilleen viimeiset isälliset ohjeensa: ”Rakastakaa Jumalaa ja lähimmäisiä; rakastakaa Jumalan kirkkoa. Etsikää jumalanpalveluksissa ja rukouksessa taivaallisia hyvyyksiä, älkää maallisia, ja tässä pyhässä luostarissa, jossa olette aloittaneet munkkielämänne, myös päättäkää päivänne.”