Pyhittäjä Dionisi Radonežilainen

Pyhittäjä Dionisi syntyi 1500-luvun puolivälissä Tverin läänissä ja sai kasteessa nimen David. Hän vietti lapsuutensa Staritsan kaupungissa ja oppi lukemaan paikallisessa luostarissa munkkien Gurin ja Hermanin ohjauksessa. David oli tunnollinen oppilas, jonka sydämessä paloi hyveellisen elämän kaipaus. Hänen rippi-isänsä Grigori ihmetteli hänen nöyryyttään ja kypsää ymmärrystään ja ennusti, että hänestä tulisi hengellinen valo monille. Ikätoverit kuitenkin pilkkasivat ja löivätkin nuorta ja nöyrää Davidia.

Vanhempiensa painostuksesta David meni vasten tahtoaan naimisiin. Hänet vihittiin nuorena papiksi ja hänen vastuulleen uskottiin kyläkirkko noin 12 kilometrin päässä kaupungista. Kuuden vuoden kuluttua hänen vaimonsa Vassa ja kaksi pientä poikaansa Vasili ja Kosma kuolivat. Silloin hän maallisista huolista vapautuneena meni Staritsaan Jumalansynnyttäjän luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi nimellä Dionisi.

Dionisi rakasti kirjoja ja lukemista. Kerran ollessaan luostarin asioilla Moskovassa hän meni torille, jossa myytiin kirjoja. Nuori munkki herätti monien huomion ja eräs torilla olijoista tokaisi hänelle loukkaavaan sävyyn: ”Mitä sinä, munkki, täällä teet?” Dionisi huokaisi sielunsa pohjasta ja sanoi: ”Veli, olen tosiaan juuri sellainen syntinen kuin ajattelet. Jos olisin oikea munkki, en kuljeskelisi täällä torilla. Anna minulle syntiselle anteeksi.” Nöyrä vastaus liikutti läsnäolijoita ja he alkoivat moittia Dionisia loukannutta miestä moukaksi. Dionisi kuitenkin keskeytti heidät sanoen: ”Ei hän ole moukka, vaan minä. Minun pitäisi muistaa, että tehtäväni on pysyä keljassani.”

Vuonna 1605 Dionisi korotettiin arkkimandriitaksi ja Staritsan luostarin johtajaksi. Pian tämän jälkeen vale-Dimitrin kannattajat karkottivat patriarkka Jobin (19.6.) Staritsan luostariin. Vaikka Dionisia oli kehotettu kohtelemaan syrjäytettyä patriarkkaa ankarasti ja pitämään häntä vankina, hän otti tämän vastaan rakkaudella. Hän kysyi pyhältä Jobilta neuvoa kaikissa asioissa, yritti helpottaa tämän osaa ja palvella häntä kuin poika isäänsä. Kun patriarkka pian kuoli, hänet haudattiin Staritsan luostariin.

Uusi patriarkka Jermogen (17.2.) arvosti Dionisin viisautta ja piti häntä neuvonantajanaan. Vuonna 1610 hän nimitti Dionisin Sergein Pyhän Kolminaisuuden lavran johtajaksi. Lavra ei ollut vielä toipunut puolalaisten piirityksestä ja tarvitsi hyvää esimiestä. Moskova oli samaan aikaan puolalaisten miehittämä. Tavallinen kansa näki nälkää ja kärsi kylmyydestä. Rosvojoukkojen ryöstely ja mielivalta pahensivat ihmisten hätää. Pyhän Kolminaisuuden lavra täyttyi apua tarvitsevista ja kuolevista ihmisistä, jotka pitivät luostaria viimeisenä toivonaan. Kristilliseen rakkauteen vedoten Dionisi käski käyttää kaikki luostarin varat kärsivien auttamiseen. Hänen rohkaisevat sanansa saivat innostuksen ja uhrautuvaisuuden kipinän syttymään luostarin veljestön ja työväen sydämessä, niin että he olivat valmiit tinkimään omastaan toisten hyväksi. Lavran pappismunkit ottivat huolehtiakseen kuolleiden kristillisestä hautaamisesta.

Moskovan puolitoista vuotta kestäneen miehityksen aikana pyhittäjä Dionisi rukoili lakkaamatta niin kirkossa kuin keljassaankin kaupungin vapautumisen puolesta. Hän myös tarttui käytännön toimiin kirjoittamalla kirjeitä, joissa hän vetosi venäläisten kansallistunteeseen. Lähetit kiidättivät kirjeet eri kaupunkeihin ja joukko-osastoihin. Ne synnyttivät suuren innostuksen erityisesti Nižni Novgorodissa, josta Kosma Mininin ja ruhtinas Požarskin johtamat joukot lähtivät voitokkaasti etenemään kohti Moskovaa.

Pääkaupungin vapautumisen jälkeen Dionisi kunnostutti piiritysten vaurioittamaa lavraa. Sen muurit, tornit ja keljat korjattiin ja talous saatettiin toimivaan kuntoon.

Tuskin Dionisi oli saanut päätökseen luostarin talouden kohentamisen, kun uusi tsaari Mikael (1613−1645) uskoi hänelle liturgisten kirjojen, erityisesti Euhologionin, korjaamisen vanhoihin venäläisiin ja kreikkalaisiin teksteihin vertaamalla. Karkeita virheitä löytyi paljon. Dionisin vedenpyhitystoimitukseen tekemät korjaukset kohtasivat kuitenkin vastustusta. Korjattua tekstiä käsiteltiin vuoden 1618 kirkolliskokouksessa, joka totesi Dionisin harhaoppiseksi ja tuomitsi hänet pappeuden menettäneenä vankeuteen. Hänet teljettiin Novo-Spasskin luostariin, jossa häntä näännytettiin nälällä ja pakotettiin tekemään päivittäin tuhat maahankumarrusta. Jumalan avulla pyhittäjä Dionisi täytti hänelle määrätyn katumusrangaistuksen äksi omasta halustaan vielä toiset tuhat kumarrusta. Juhlapäivinä häntä seisotettiin kahleissa metropoliitan pihalla iltaan asti antamatta helteelläkään mitään juotavaa. Toiset tönivät häntäja teki lis, toiset surkuttelivat hänen kohtaloaan, mutta hän itse suhtautui kaikkeen nöyrästi kuin lapsi. ”Ei tämä ole mikään onnettomuus, vaan Jumalan laupeutta”, hän sanoi. ”Minua nöyryytetään, jotta en olisi ylpeä. Tosi onnettomuus on se, jos joutuu palamaan helvetin tulessa; siitä Jumala meitä varjelkoon!”

Dionisin pahimpia panettelijoita olivat kaksi hänen oman luostarinsa munkkia Longin ja Filaret. Longin oli kerran sylkenyt ja töninyt häntä jopa kirkossa kesken jumalanpalveluksen. Dionisi puolestaan oli silloin vain seissyt itkien Vapahtajan ikonin edessä ja rukoillut, että Herra antaisi hänelle anteeksi. ”Minä olen tehnyt syntiä Sinua vastaan, ei hän”, hän huokaili.

Vuoden kuluttua Jerusalemin patriarkka Teofilos vieraili Moskovassa. Hän vetosi Dionisin puolesta ja osoitti, että tämän tekemät korjaukset vedenpyhityksen tekstiin olivat olleet oikeita. Dionisi vapautettiin ja hän palasi Pyhän Kolminaisuuden lavran johtajaksi.

Dionisi pyrki aina jäljittelemään nöyryydessään suurta pyhittäjä Sergei Radonežilaista. Hän oli veljestöä kohtaan sävyisä, suora ja ystävällinen ja pyrki opettamaan heitä enemmän omalla esimerkillään ja rukouksella kuin käskemällä. Hän oli itse aina läsnä jumalanpalveluksissa ja huolehti, että veljet olivat myös paikalla. Hänellä oli kaunis ääni, ja hän luki ja lauloi usein itse kirkossa.

Keljassaan Dionisi luki psalmeja ja Uutta testamenttia sekä useita akatistoksia ja kanoneja joka päivä. Hän nukkui vain muutaman tunnin yöunet ja heräsi aina niin, että ehti ennen aamupalveluksen alkua tehdä kolmesataa maahankumarrusta.

Dionisin osana oli kärsiä oman veljestönsä parista nousevaa panettelua läpi koko elämänsä. Eräs munkki Rafail yritti panetella häntä tsaarille ja patriarkalle. Toisen kerran luostarin taloudenhoitaja väitti hänen tavoittelevan patriarkanistuinta ja läimäytti häntä poskelle kesken veljestön kokouksen. Sitten hän telkesi Dionisin keljaansa eikä päästänyt häntä ulos neljään päivään. Kun tsaari ryhtyi tutkimaan tapahtunutta, pyhittäjä Dionisi yritti peittää kaiken rakkaudellaan. Hän piti kaikkia ystävinään ja vain itseään syyllisenä. Tämän jälkeen tsaari ei enää uskonut mitään Dionisiin kohdistuneita panetteluja.

Kun pyhittäjä Dionisin lähtö tästä maailmasta läheni, hän ei lakannut osallistumasta jumalanpalveluksiin. Vielä kuolemaansa edeltävänä päivänä hän toimitti liturgian. Kuolinpäivänsä aamuna hän oli jälleen kirkossa aamupalveluksessa ja liturgiassa. Kun kirkonkellojen soitto illalla ilmoitti ehtoopalveluksen alkamisen, hän nousi lähteäkseen kirkkoon, mutta tunsikin äärimmäistä heikotusta ja pyysi, että hänet vihittäisiin suureen skeemaan. Siunattuaan sen jälkeen muutamat veljet hän asettui makuulle, risti kädet rinnalleen ja antoi puhtaan sielunsa Herralle. Tämä tapahtui vuonna 1633. Arkussa hänen kasvoillaan väreili niin iloinen ilme, että se herätti ihastusta kaikissa.

12
5