Pyhittäjä Daniel Perejaslavlilainen

Pyhittäjä Daniel, maallikkonimeltään Dimitri, syntyi Perejaslavl-Zalesskissa Vladimirin läänissä noin vuonna 1460. Hän oli hiljainen ja mietteliäs lapsi, joka pysytteli erossa ikätovereidensa leikeistä. Niitä enemmän häntä kiehtoi hengellisten kirjojen ja jumalanpalvelusten maailma. Hän viehättyi kristillisen täydellisyyden ideasta. Kun hän luki erakoista, jotka eivät koskaan peseytyneet, hän lopetti heti saunassa käymisen. Toisen kerran hän kuuli luettavan pyhän Simeon Styliitan (1.9.) elämäkerrasta, miten tämä oli kietonut köyden ruumiinsa ympärille ja pukenut sen päälle jouhipaidan vaivatakseen syntistä ruumistaan. Into jäljitellä pyhän kilvoitusta syttyi heti Dimitrin sielussa. Hän hankki köyden ja kietoi sen ympärilleen ja piti sitä kunnes se syöpyi hänen lihaansa niin, että lopulta märkivistä haavoista lähtevä lemu paljasti salaisen kilvoituksen hänen vanhemmilleen.

Kun Dimitri oli oppinut sujuvasti lukemaan, vanhemmat lähettivät hänet opiskelemaan läheiseen luostariin, jonka johtaja igumeni Joona oli heidän sukulaisensa. Siellä Dimitrin into luostarielämään syveni entisestään. Hän kuuli Pafnuti Borovskilaisen (1.5.) pyhästä elämästä ja paloi halusta päästä tämän oppilaaksi. Toive ei kuitenkaan toteutunut, sillä pyhittäjä Pafnuti siirtyi pian Herran luo. Dimitri kertoi kuitenkin veljelleen Gerasimille toiveestaan mennä Borovskin luostariin ja yhdessä he lähtivät matkaan. Hän oli tuolloin 17-vuotias.

Borovskin luostarissa veljekset vihittiin munkeiksi ja Dimitri sai uuden nimen Daniel. Hän eli kymmenen vuotta erään hurskaan vanhuksen ohjauksessa perehtyen luostarielämän sääntöihin, nöyryyteen ja kuuliaisuuteen. Kilvoituksiin hän heittäytyi nuoren sielunsa koko innolla. Kaikki munkit rakastivat häntä ja ihmettelivät hänen hyveellistä ja puhdasta elämäänsä. Monet toivoivat hänestä luostarille uutta johtajaa.

Daniel kuitenkin lähti Borovskin luostarista, luultavasti paetakseen häneen kohdistettuja odotuksia. Hän kierteli eri luostareissa hakeutuen keskusteluihin hengellisten munkkivanhusten kanssa. Lopulta hän palasi kotiseudulleen Perejaslavl-Zalesskiin ja asettui sitten Goritsin luostariin, jonka igumenina oli hänen sukulaisensa Antoni. Tämä suostutteli Danielin ottamaan vastaan pappisvihkimyksen.

Luostarissa Daniel aloitti epätavallisen kilvoituksen. Kun köyhiä pyhiinvaeltajia poikkesi luostariin, hän tiedusteli aina, olivatko he nähneet tiellä kuoliaaksi paleltuneita tai murhattuja vainajia. Jos näin oli, hän lähti yöllä salaa luostarista kantaakseen tuntemattomat vainajat selässään läheiselle muukalaisten hautausmaalle. Siellä hän hautasi heidät omalla kustannuksellaan ja toimitti itse ruumiinsiunauksen sekä muisteli näitä tuntemattomia vainajia aina toimittaessaan liturgiaa. Usein yöllä hän näki valon loistavan muukalaisten hautausmaalta ja pohti mielessään, miten paljon sinne haudattujen joukossa mahtoikaan olla todellisia Jumalan palvelijoita, joita maailma oli halveksinut ja joita ei edes ollut haudattu varsinaiselle kirkkomaalle, mutta jotka Jumala oli kohottanut kunniaan. Danielin mielessä kehkeytyi ajatus rakennuttaa hautausmaalle kirkko, jossa muisteltaisiin noita tuntemattomia vainajia. Volgan takaa tulleiden munkkivanhusten neuvosta hän odotti kolme vuotta varmistuakseen, ettei aikomus ollut hänen oma päähänpistonsa, vaan oli lähtöisin Jumalasta.

Kolmen vuoden kuluttua kaksi pajariveljestä, jotka olivat joutuneet suuriruhtinaan epäsuosioon, pyysivät Danielia rukoilemaan puolestaan ja miltei välittömästi he pääsivät takaisin ruhtinaan palvelukseen. Kiitokseksi rukouksellisesta avusta pajarit kutsuivat Danielin Moskovaan ja tarjosivat hänelle monia kunnianosoituksia, mutta tämä torjui ne kaikki. Sen sijaan hän kertoi heille muukalaisten hautausmaasta, jonka vainajia ei koskaan muisteltu liturgioissa, ja pyysi heitä hankkimaan suuriruhtinaalta luvan kirkon rakentamiseen. Pajareiden äitiin Varvaraan Danielin hengellinen puhe teki niin voimakkaan vaikutuksen, että hän meni luostariin ja pyrki koko loppuelämänsä noudattamaan Danielilta saamiaan hengellisen elämän ohjeita.

Danielin aikomuksena oli rakennuttaa hautausmaalle tavallinen seurakuntakirkko. Se pyhitettiin kaikkien pyhien muistolle, niin että paikalle mahdollisesti haudatut tuntemattomat pyhät olisivat kirkon suojelijoina. Kirkkoa rakennettaessa eräs iäkäs kauppias kuitenkin vakuutti Danielille, että paikalle tulisi nousemaan kokonainen luostari. Samalla hän pyysi Danielilta siunauksen rakentaa itselleen keljan kilvoitellakseen munkkina elämänsä viimeiset vuodet. Myös muutamat muut kaupunkilaiset halusivat vetäytyä maailmasta ja ennen pitkää paikalle todella nousi luostari, johon otettiin erityisesti vanhuksia ja sairaita. Daniel valitsi veljestölle igumenin. Hän itse asui entisessä Goritsin luostarissa, mutta kävi joka päivä uudessa luostarissa ohjaten munkkeja tarkkailemaan sielunsa tilaa. Hengellistä harkintaa osoittaen hän määräsi luostarille kevennetyn rukoussäännön ollakseen näännyttämättä vanhuksia.

Jonkin ajan kuluttua Goritsin luostarin arkkimandriitta Jesaja nukkui kuolonuneen. Veljestö toivoi Danielista uutta johtajaa. Vaikutusvaltaisten ihmisten avulla hänet saatiin suostumaan tehtävään, mutta johtaminen ja vallankäyttö rasittivat häntä niin paljon, että jo vajaan vuoden kuluttua hän luopui igumenin virasta. Sen sijaan hän ilmoitti haluavansa elää hiljaista elämää Goritsin luostarissa.

Daniel ei kuitenkaan hylännyt hautausmaalle perustamaansa uutta luostaria, vaan kävi siellä usein. Väsymättä hän ohjasi veljiä säilyttämään keskuudessaan rauhan ja yksimielisyyden. Luostarissa otettiin käyttöön yhteiselämäluostarin säännöt ja sinne rakennettiin uusi kivikirkko Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Kilvoiteltuaan noin 30 vuotta Goritsin luostarissa Daniel suostui suuriruhtinas Vasilin (1479–1533) toivomuksesta ottamaan uuden luostarin johtoonsa.

Jumalan armo oli näkyvällä tavalla Danielin yllä. Se vaikutti hänen hengellisessä harkintakyvyssään ja hänen taidossaan rohkaista intonsa menettäneitä veljiä. Mutta se näkyi myös hänen kauttaan tapahtuneissa yliluonnollisissa ihmeissä. Nälänhädän aikana hän käski antaa köyhille viljaa luostarin varastosta, vaikkei sitä ollut jäljellä edes luostarin omaksi tarpeeksi. Aitta ei kuitenkaan tyhjentynyt ja viljaa riitti ihmeellisesti moneksi kuukaudeksi niin veljestölle, pyhiinvaeltajille kuin kerjäläisille.

Kun suuriruhtinas Vasili sai vanhoilla päivillään kauan odottamansa pojan, hän kutsui pyhittäjä Danielin tämän kummiksi. Kasteen jälkeen uteliaita ihmisiä tuli luostariin katsomaan Danielia, joka oli saanut kunnian olla kruununperillisen kummina. Heidän hämmästyksellään ei ollut rajoja, kun he tapasivat Danielin luomasta lantaa tallista tai rakentamasta veljestölle keljoja ja käymälöitä.

Vuoden 1539 alussa pyhittäjä Daniel tunsi heikkenevänsä ja luovutti luostarin johdon toisille. Hän olisi halunnut vetäytyä vanhuudenlepoon pyhittäjä Pafnuti Borovskilaisen luostariin, jossa hänet oli vihitty munkiksi, mutta hän taipui ihmisten pyyntöihin ja pysyi loppuun saakka perustamassaan luostarissa. Kuolemaa odottaen hän vihkiytyi suureen skeemaan. Hän antoi viimeiset ohjeensa munkkiveljille muistuttaen, että he olivat munkiksi vihittäessä lupautuneet kestämään murhetta ja ahdinkoa taivasten valtakunnan tähden, että heidän tuli säilyttää keskinäinen rakkaus ja palvella vanhuksia sekä huolehtia köyhistä. Toisella viikolla pääsiäisen jälkeen vuonna 1540 hän antoi henkensä rauhassa Herralle.

Kuolemansa jälkeen pyhittäjä Daniel on ilmestynyt lukemattomille ihmisille. Hänen pyhäinjäännöksensä löydettiin vuonna 1652 hänen ilmestyttyään eräälle noviisille, ja siitä lähtien häntä on kunnioitettu pyhänä. Monet ovat häntä avuksi kutsuessaan parantuneet sairauksistaan.