Pyhittäjä Antipa Valamolainen

Antipa syntyi Moldaviassa vuonna 1816. Hänen vanhempansa olivat hurskaita ortodokseja; isä palveli diakonina maaseudulla ja äiti meni leskeksi jäätyään luostariin. Jo lapsena Antipa erottui ikätovereidensa joukosta. Paimentaessaan isänsä lampaita metsässä hän saattoi toisten kauhuksi nostaa myrkkykäärmeitä paljain käsin ilman että ne mitenkään vahingoittivat häntä. Hengellisistä lahjoistaan huolimatta Antipa oli luonteeltaan yksinkertainen eikä millään tahtonut oppia lukemaan. Opettajat neuvoivat häntä jättämään koulun ja hankkimaan jonkin käsityöammatin, mutta halu lukea hengellisiä kirjoja voitti ja lopulta hänen uurastuksensa palkittiin. Kirjoista tulikin Antipalle hengellisen opetuksen ehtymätön lähde. Isänsä kuoltua hän opetteli kirjansidontataidon ja elätti sillä perheen.

Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä Antipa näki rukoillessaan jumalallisen valon, joka täytti hänen sydämensä sanomattomalla ilolla ja sai kyyneleet vuotamaan virtanaan. Vastauksena Jumalan kutsuun hän huudahti: ”Herra, minusta tulee munkki!” Kaitselmuksessaan Jumala antoi kuitenkin Paholaisen kiusata häntä niin, että pahat henget ilmestyivät hänelle mustien koirien hahmossa; ne katosivat heti, kun hän teki ristinmerkin. Näihin aikoihin Antipa joutui kestämään paljon myös niiltä ihmisiltä, jotka eivät pitäneet hänen suoruudestaan ja peräänantamattomuudestaan uskonasioissa. Lopulta hän lähti hiljaa kotoaan Neamtsin luostariin. Kun hän oli rukoilemassa siellä tyhjässä kirkossa, Jumalanäidin ihmeitätekevää ikonia peittänyt verho siirtyi ihmeellisesti syrjään. Sydän tulvillaan iloa ja liikutusta hän suuteli pyhää kuvaa. Igumeni ei kuitenkaan suostunut ottamaan häntä veljestöön, joten hän meni noviisiksi pieneen Calderusanin luostariin Valakiassa.

Antipa kilvoitteli kuuliaisuusveljenä kaksi vuotta kieltäen täydellisesti oman mukavuudenhalunsa. Elämä oli täynnä puutetta ja murheita. Antipalle ei annettu munkkiviittaa eikä omaa keljaa, vaan hän nukkui missä sattui, keittiön lattialla tai paljaalla maalla. Kerran hän nukahti pellolla puiden katveeseen, missä lumi peitti hänet ja hänet tuotiin puolijäätyneenä sisälle.

Skeemamunkki Gideon, joka oli elänyt erakkona 30 vuotta, opetti Antipalle sisäistä rukousta. Antipan itsekieltäymys ja into rukoukseen oli niin suuri, että rippi-isä kehotti häntä lähtemään Athosvuorelle. Hengellistä harkintakykyä osoittaen Antipa halusi pyytää siunauksen toiseltakin hengellisesti kokeneelta ohjaajalta isä Dimitriltä, joka kaikkien hämmästykseksi itse vihki Antipan munkiksi ja siunasi hänet lähtemään Athokselle.

Eräässä Athoksen erakkokeljassa kilvoitteli kaksi moldavialaista munkkia isät Nifont ja Nektari, joiden oppilaaksi Antipa toivoi pääsevänsä. Nämä kuitenkin sanoivat, että Antipan vasta munkiksi vihittynä piti kilvoitella vielä luostarin kuuliaisuustöissä. Heidän neuvostaan Antipa meni Esfigmenoksen luostariin, jossa hän työskenteli kolme vuotta keittiössä. Vuoden ajan häntä piinasi raskain mahdollinen kiusaus, mikä voi tulla kilvoittelijan osaksi: sisäinen rukous lakkasi toimimasta ja sen myötä ehtyi kaikki armon tuoma lohdutus. Pimeys ja murhe täyttivät hänen mielensä ja sydämensä. Vain luja luottamus Jumalanäidin suojelukseen varjeli hänet joutumasta epätoivoon.

Koeajan päätyttyä moldavialaiset munkkivanhukset ottivat Antipan luokseen. Isä Nifont halusi vihkiä hänet skeemaan, mutta ei hyväksynyt hänen toivettaan vetäytyä erakoksi, sillä Nifont itse suunnitteli itsenäisen moldavialaisen skiitan perustamista Athokselle ja arveli, että Antipasta olisi apua hankkeen toteuttamisessa. Vanhus ja oppilas kysyivät asiassa neuvoa yhteiseltä rippi-isältään, joka asettui Antipan puolelle.

Antipa vihittiin suureen skeemaan ja hän sai täyden vapauden aloittaa erakkoelämä. Loukkaantuneena Nifont kieltäytyi antamasta Antipalle minkäänlaista tukea, ja tämä joutui aloittamaan uuden elämän typötyhjässä puoliraunioituneessa erakkokeljassa tyhjin käsin. Keljassa ei ollut mitään muuta kuin ajan ja noen tummentama Jumalanäidin ikoni. Antipa pyysi ikonimaalarimunkki Paisia puhdistamaan sen ja molempien hämmästykseksi tavallinen puhdistus kirkasti ikonin uuden veroiseksi. Ikonista tuli Antipan lohtu ja ilo koko loppuelämäksi.

Tuntemattomalta munkilta saamansa lahjoituksen turvin Antipa palkkasi kirvesmiehen korjaamaan keljaa. Muutaman päivän kuluttua kirvesmies sai kuitenkin odottamatta kolerakohtauksen. Koska Antipa ei jaksanut kantaa häntä keljaan, hän toi ulos sairaan luo ainoan toivonsa, Jumalanäidin ikonin ja vetäytyi itse jonkin matkan päähän rukoilemaan. Palattuaan hän tapasi ihmeekseen kirvesmiehen työn äärestä täysin terveenä. Tämä vakuutti, että ikoni oli parantanut hänet ja sanoi sitä ihmeitätekeväksi. Ikonin kautta tapahtui myöhemmin vielä lisää ihmeitä.

Keljan valmistuttua Antipan päivät kuluivat rauhallisesti. Samoihin aikoihin isä Nifontin suunnitelma romanialaisen skiitan rakentamisesta Athokselle alkoi toteutua. Moldaviaan Iasin kaupunkiin perustettiin skiitan kaupunkitalo, jonka kautta saatiin kerättyä tarvittavia varoja. Rippi-isien myötävaikutuksella Antipa suostuteltiin osallistumaan hankkeeseen. Hänet vihittiin pappismunkiksi ja nimitettiin skiitan ruokavaraston hoitajaksi. Tuossa näennäisen vaatimattomassa toimessa isä Antipa vaali innokkaasti ja peräänantamattomasti luostarin yhteiselämän periaatteita. Kun isä Nifont matkusti kolmeksi vuodeksi Moldaviaan hoitamaan rakennusasioita, hän nimitti Antipan sijaisekseen skiitan johtajaksi.

Palattuaan Athokselle isä Nifont lähetti Antipan vuorostaan Moldaviaan Iasin kaupunkitaloon vastaamaan taloudenhoitajan tehtävästä. Näin Antipa joutui odottamatta siirtymään Pyhän vuoren hiljaisuudesta ja rauhasta meluisaan kaupunkiin monien huolten ja töiden keskelle. Ympäristön vaihtumisesta huolimatta hän ei muuttanut lainkaan entistä elämäntapaansa, vaan päinvastoin enensi paastoaan äärimmilleen ollakseen valmis kohtaamaan uudet kiusaukset.

Antipan hengenpalo ja hänen yksinkertainen olemuksensa, vilpitön ihmisrakkautensa ja syvä hengellinen kokemuksensa vetivät puoleensa uskovia, jotka kaipasivat hengellistä ohjausta. Moldavian metropoliitta kävi usein keskustelemassa hänen kanssaan ja nimitti hänet kahden nunnaluostarin rippi-isäksi. Antipan läsnäolo kasvatti Iasin kaupunkitalon merkitystä ja toi paljon lahjoituksia, jotka lähetettiin edelleen Athokselle. Kaikesta menestyksestä huolimatta Antipa kaipasi päästä takaisin Pyhälle vuorelle. Isä Nifont ei välittänyt hänen toiveestaan; sen sijaan hän päätti ottaa Antipan matkatoverikseen Venäjälle, jonne hän oli lähdössä varojen keräysmatkalle.

Isä Nifont palasi pian Venäjältä Moldaviaan, ja Antipa jäi jatkamaan keräystä yksin, vaikka ei edes osannut yhtään venäjää. Hän asui erään kauppiasperheen luona, joka antoi hänen käyttöönsä pienen talon puutarhassaan. Siellä hän vietti lähes erakkoelämää omistaen kaiken aikansa rukoukselle. Tästä huolimatta keräys tuotti erinomaisesti ja lahjoituksia romanialaista skiittaa varten kertyi yli 30 000 ruplan edestä. Lopulta Antipa lähetti lahjoitukset, kirkonkellot ja jumalanpalveluspuvut laivalla kohti Athosta, mutta alus upposi myrskyssä Mustallamerellä. Antipa ei kuitenkaan lannistunut vaan jatkoi keräystä Pietarissa ja pystyi ennen pitkää lähettämään suuren summan Athokselle.

Suuren paaston alkaessa Antipa asui Aleksanteri Nevskin lavran vierastalossa samassa huoneessa erään seurakuntapapin kanssa. Tämä katseli ihmetellen, miten Antipa osallistui tunnollisesti kaikkiin luostarin jumalanpalveluksiin ja keljaan palattuaan toimitti ne uudelleen romaniaksi. Lisäksi hän täytti skeemamunkin keljarukoussäännön ja saattoi olla koko viikon syömättä ja juomatta. Antipa tutustui niin Pietarin kuin Moskovankin metropoliittoihin ja kävi heidän kanssaan hengellisiä keskusteluja. Moskovan metropoliitta Filaretin kysymykseen, mitä sisäisen rukouksen harjoittaja erityisesti tarvitsee, hän vastasi: ”Kärsivällisyyttä.”

Ensimmäisen Venäjän-vuotensa aikana Antipa kävi Valamon luostarissa ja ihastui koko sielustaan sen rauhallisiin metsäerämaihin. Saatuaan keräystehtävänsä päätökseen vuonna 1865 hän tuli heti Valamoon ja asettui asumaan yksinäiseen keljaan Kaikkien pyhien skiittaan. Siellä rukouksesta tuli hänen elämänsä ainoa sisältö. Vapaana kaikista ulkoisista huolista hän käytti rukoukseen koko päivän ja melkein koko yön. Typikonin mukaisten jumalanpalvelusten[1] lisäksi hän luki päivittäin kaksi akatistosta Jumalanäidille, teki 300 maahankumarrusta ja muisteli yli tunnin ajan nimeltä kaikkia hyväntekijöitään. Näiden liturgisten rukousten väliajat hän omisti Jeesuksen rukoukselle karkottaen sydämestään kaikki muut ajatukset ja kaiken hajamielisyyden. Näin hänen rukouksensa nousi Jumalan puoleen kuin otollinen uhri koko maailman pelastuksen puolesta. Munkkiveljet näkivät monta kertaa, miten kyynelet virtasivat hänen silmistään hänen rukoillessaan.

Keljassaan Antipa eli äärimmäisen köyhästi. Hänellä ei ollut edes tuolia eikä sänkyä. Maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin hän paastosi koko päivän syömättä mitään.

Isä Antipa tuli pääluostariin kolme kertaa vuodessa jouluksi, pääsiäiseksi ja helluntaiksi viipyen noin viikon. Silloin hän keskusteli hengellisestä elämästä häntä tapaamaan tulleiden vieraiden kanssa. Vaikka keskustelut väsyttivät hänen yksinäisyyttä rakastavaa mieltään, hän otti vieraat aina sydämellisesti vastaan, tarjosi teetä ja söi heidän kanssaan luopuen tavanomaisesta ankarasta paastostaan. Munkkiveljien ihmetellessä tätä hän vastasi heille apostoli Paavalin sanoin: ”Olen tottunut kaikkeen ja kaikenlaiseen, syömään itseni kylläiseksi ja näkemään nälkää, elämään runsaudessa ja puutteessa” (Fil. 4:12.). Hänen ainoana toiveenaan oli lähimmäisten hengellinen edistyminen ja iankaikkinen pelastus.

Pyhä Antipa ohjasi hengellisessä elämässä monia Valamon munkkeja sekä Pohjois-Venäjän ja Karjalan asukkaita. Hänen syvä nöyryytensä, itsekieltäymyksensä ja irtaantumisensa kaikesta maallisesta auttoivat häntä kestämään rauhallisin mielen monet ikävyydet ja vastustuksen, joita hänen maineensa joskus aiheutti.

Isä Antipalla oli hyvä terveys eikä hän yleensä sairastellut, vaikka kilvoittelikin äärimmäisen ankarasti. Vuotta ennen kuolemaansa hän sai kuitenkin sitkeän ja kovan yskän, joka vei hänen voimansa. Hänen viimeisenä talvenaan ihmeitätekevä Jumalanäidin ikoni, jonka hän oli ainoana aarteenaan tuonut mukanaan Athokselta, siirtyi itsestään paikaltaan ja liukui ilmassa hänen luokseen pysähtyen hänen rintansa korkeudelle, kun hän oli rukoilemassa. Heltymyksestä itkien isä Antipa kertoi tästä ihmeestä kolme päivää ennen kuolemaansa. Isä Antipa nukkui kuolonuneen 66 vuoden ikäisenä tammikuun 10. päivänä vuonna 1882. Häntä alettiin pian kunnioittaa pyhänä, ja hänen nimensä liitettiin pyhien joukkoon Athoksella vuonna 1906, ensimmäisenä romanialaisena athoslaisena. Pyhän Antipan reliikit löydettiin Valamosta vuonna 1991, ja Romanian kirkko vahvisti hänen pyhyytensä virallisella kanonisoinnilla 20.6.1992. Myös Venäjän kirkko on ottanut hänet kalenteriinsa.

Antipalle kuulunutta Jumalanäidin ikonia säilytettiin Valamossa suurena aarteena. Uudessa Valamossa ikoni ehti kuitenkin jo vaipua unohduksiin, kunnes se etsintöjen päätteeksi löytyi talvikirkon alttarista toukokuussa 2006.


[1] Ehtoo-, ehtoonjälkeinen, puoliyö- ja aamupalvelus sekä ensimmäisen, kolmannen, kuudennen ja yhdeksännen hetken palvelukset.

10
1