Pyhät marttyyrit Proklos ja Hilarios Kalliposlaiset

Keisari Trajanus määräsi noin vuonna 112, että kaikki, jotka tunnustivat olevansa kristittyjä ja kieltäytyivät uhraamasta epäjumalille, on tuomittava kuolemaan roviolla. Vakoojia lähetettiin kaikkialle valtakuntaan ilmiantamaan kristittyjä palkkion toivossa. Kristittyjä kavallettiin niin keisarin pelosta kuin vanhojen uskontojen puolesta kiivaillen. Jotkut matkustivat Galatian Ankyraan (nykyinen Ankara Turkissa) etsiäkseen sieltä kristittyjä ja luovuttaakseen heidät kuvernööri Maksimoksen käsiin. He saivat pidätettyä Prokloksen, joka asui Kallipoksen kylässä Ankyran lähellä, ja veivät hänet keisarin kaupunkiin.

Kun Proklosta vietiin oikeuden eteen kahlittuna, hän lauloi: ”Johdata minun askeleeni, Herra, rauhan tiellä ja avaa minun huuleni julistamaan Sinun kiitostasi.” Hänen käskettiin uhrata epäjumalille uhaten heittää hänet villieläinten eteen, mutta hän vastasi: ”Kun Herra on minun kanssani, en minä mitään pelkää. Mitä voisivat ihmiset silloin?” (Ps. 118:6) Proklos vietiin takaisin vankilaan.

Kolme päivää myöhemmin kuvernööri haetutti Prokloksen kuulusteltavaksi, mutta kun tämä vastasi pelottomasti, kuvernööri hankki keisarilta luvan alistaa Proklos mitä julmimpiin kidutuksiin. Hän muistutti Proklosta, että uhraaminen jumalille oli keisarin määräys, mutta Proklos vastasi, että sellaiset ovat huonoja lakeja. Maksimos huusi: ”Sinä loukkaat keisareita arvostelemalla lakeja, joita he ovat säätäneet meidän hyväksemme.” Kun hän uhkasi Proklosta, tämä vastasi: ”En pelkää sinun kidutuksiasi, sillä on kirjoitettu: ’ Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua.’ (Matt. 10:28) Pelkää mieluummin Jumalaa kuin kuolevaisia!”

Kuvernööri käski Prokloksen valita, millaisia kidutuksia hän halusi kärsiä. Kun marttyyri vain kirosi epäjumalia, kuvernööri antoi sitoa hänet piinapenkkiin ja hakata häntä armottomasti. Vaikka veri roiskui kiduttajien päälle, kidutettava ei päästänyt ääntäkään, ja Maksimos arveli hänen jo olevan kuolemaisillaan. Proklos vastasi: ”Suokoon Jumala, että sydämeni ei pettäisi, niin että etääntyisin Jumalasta.” Kun hänen oli pakko seurata Maksimosta, joka oli lähdössä Kallipokseen, marttyyri rukoili, että kuvernööri ei pystyisi liikkumaan ennen kuin tunnustaisi ainoan tosi Jumalan. Maksimos pysähtyi yhtäkkiä eikä pystynyt liikahtamaankaan. Kuultuaan Proklokselta, millä ehdolla hän pystyisi jatkamaan matkaansa, hän kirjoitti paperinpalalle: ”Tunnustan, että Prokloksen Jumala on ainoa tosi Jumala eikä ole ketään toista jumalaa.” Silloin hän pääsi heti taas liikkeelle. Heidän saavuttuaan Kallipokseen hän syytti Proklosta taikuudesta, jota tämä oli käyttänyt tehdäkseen hänet liikuntakyvyttömäksi, ja käski avustajiensa polttaa marttyyrin ruumista palavilla soihduilla. Proklos pysyi vaiti. Sitten he ripustivat hänet hirsipuuhun, sitoivat ison kiven hänen jalkoihinsa ja lopulta veivät hänet teloitettavaksi.

Matkalla Proklos kohtasi veljenpoikansa Hilarioksen, joka tervehti ja syleili häntä. Sotilaiden kysymykseen hän vastasi olevansa kristitty, jolloin hänet heitettiin heti vankilaan. Heidän saavuttuaan teloituspaikalle Proklokselle myönnettiin aikaa rukoilla, ja polvistuen hän pyysi Herraa olemaan suosiollinen niitä kohtaan, jotka Häneen turvaavat. Sitten hänet lävistettiin nuolilla ja hänen marttyyriutensa sai täyttymyksensä. Prokloksen luokse tuli enkeli, joka kutsui hänet vastaanottamaan voittajan kruunun taivaissa.

Myös Hilarios tuotiin aikanaan kuvernöörin eteen. Hän toisti tunnustuksensa piittaamatta kidutuksen uhasta. Häntä hakattiin ja raahattiin maata pitkin useamman kilometrin verran. Kun hänen verensä valui maahan, viimeisillä voimillaan hän lauloi psalmia: ”Herra on perustanut oman kaupunkinsa pyhille vuorille. Hän rakastaa Siionia, sen portteja, enemmän kuin mitään muuta Jaakobin kaupunkia.” (Ps. 87:1–2) Kärsimyksiensä jälkeen pyhä Hilarios mestattiin, ja hänkin liittyi marttyyrien joukkoon. Hänen pyhä ruumiinsa haudattiin marttyyri Prokloksen reliikkien viereen.