Pyhät marttyyrit Manuel, Sabel ja Ismael

Pyhät veljekset Manuel, Sabel ja Ismael olivat ylhäisen persialaisperheen poikia. Heidän äitinsä oli kristitty ja heidän opettajanaan oli toiminut kristitty pappi. Persialaisten hallitsija kuningas Alamundar[1] arvosti nuorukaisia, ja kun Bysantin keisari Julianos Luopio (361–363) tahtoi solmia rauhan Persian kanssa, Alamundar lähetti heidät edustajikseen rauhanneuvotteluihin.

Neuvottelijat otettiin vastaan Konstantinopolissa suurella kunnioituksella, ja Julianos kutsui heidät loisteliaaseen juhlaan, jonka aikana hän uhrasi jumalille. Koko Julianoksen hoviväki osallistui uhrimenoihin. Nuoret persialaiset kääntyivät kuitenkin inhoten poispäin ja vetäytyivät nurkkaan rukoilemaan Herraa valaisemaan tiedon valolla harhaan joutuneet. Kun heitä tultiin hakemaan uhrimenoihin, he ilmoittivat, että heidän tehtävänään oli solmia rauhansopimus valtakuntien välille eikä mukautua luopiohallitsijan tahtoon kieltämällä kristillisen uskonsa.

Kun keisari Julianos kuuli tästä, hän vangitutti veljekset heti huolimatta siitä, että he olivat vieraan maan lähettiläitä. Seuraavana päivänä heidät tuotiin hänen eteensä. Keisari ylisti heille persialaisten uskontoon kuuluvaa tulen ja auringon palvontaa. Mutta nuoret lähettiläät vastasivat hänelle tulkin välityksellä, että he olivat Jeesuksen Kristuksen seuraajia eikä mikään mahti maailmassa saisi heitä palaamaan esi-isiensä mielettömiin kulttimenoihin. Ikinä he eivät suostuisi palvomaan luotua Luojan sijaan.

Tämän kuultuaan keisari antoi kiduttaa heitä piittaamatta heidän asemastaan diplomaatteina. Neljä sotilasta ruoski heitä ja heidän kätensä naulattiin paaluun. Heidän ihoaan raastettiin rautanauloilla. Kristuksen kärsimyksiin keskittyen pyhät marttyyrit rukoilivat, että Herra auttaisi heitä kestämään kidutukset. Silloin Herran enkeli ilmestyi heille ja paransi heidän haavansa, ja heidän voimansa uudistuivat. Kun heidät vietiin uudelleen Julianoksen eteen, he julistivat olevansa ilomielin valmiita kestämään lisää kidutuksia.

Keisari Julianos otti Sabelin ja Ismaelin erilleen ja yritti saada heidät horjumaan syyttämällä heidän veljeään. Mutta kun sekään ei onnistunut, hän määräsi lisää kidutuksia. Heidän kylkiään kärvennettiin soihduilla, mutta he eivät tunteneet tuskaa, sillä niin suuri oli heidän ilonsa siitä, että he saivat osallistua Kristuksen kärsimyksiin. Kovalla äänellä he julistivat Kristuksen voimaa. Keisari lähestyi Manuelia, mutta tämäkään ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen panetteluihinsa vaan sanoi: ”Miksi vaivaudut, mieletön? On aivan turha yrittää erottaa meitä kolmea. Me olemme uskossa yhdistyneet Pyhään Kolminaisuuteen, ja mitä yksi meistä sanoo, se on myös toisten kahden varma vakaumus. Mikään ei saa meitä muuttamaan mieltämme. Me emme vaihda ikuisia hyvyyksiä turhiin ja ohimeneviin!”

Keisari ymmärsi, ettei mitään ollut tehtävissä. Päinvastoin veljesten kestävyys voisi saada vielä muitakin kääntymään kristinuskoon. Niinpä hän määräsi, että heidän päähänsä ja olkapäihinsä oli iskettävä nauloja ja heitä oli kärvennettävä tulella ja ammuttava nuolilla.

Kaiken tämän jälkeen henkitoreissaan olevat marttyyrit vietiin jyrkälle rinteelle Konstantinopolin itämuurin ulkopuolelle, missä heidät mestattiin. Sitä ennen he jaksoivat kuitenkin vielä kiittää Herraansa ja saivat kuulla Hänen äänensä. Heti kun he olivat vetäneet viimeisen henkäyksensä, maahan repesi halkeama, joka suojeli heidän ruumiitaan kaksi päivää, niin etteivät pakanat löytäneet niitä. Sen jälkeen ruumiit tulivat näkyville, ja kristityt pystyivät hautaamaan ne. Myöhemmin paikalle rakennettiin kirkko, jossa pyhät marttyyriveljekset tekivät paljon ihmeitä.


[1] Hagiografin mukaan kuningas oli Alamundar, joka kuitenkin hallitsi vasta 500-luvulla. Julianos Luopion aikana Persian kuningas oli Šapur II, joka oli julma kristittyjen vainooja. Kolmikon nimet ovat seemiläisiä eivätkä persialaisia.

17
6