Pyhät marttyyrit Antoni, Johannes ja Eustafi Vilnalaiset

Pyhät marttyyrit Antoni, Johannes ja Eustafi elivät Liettuan suuriruhtinas Olgerdin aikana 1300-luvulla. Olgerd oli kääntynyt pakanuudesta kristinuskoon ja ottanut vastaan ortodoksisen kasteen saadakseen puolisokseen Vitebskin ruhtinattaren Marian. Kristinuskon valo ei kuitenkaan loistanut hänen sydämessään. Marian kuoleman jälkeen hän uhripappien yllytyksestä taipui jälleen kannattamaan pakanallisia kansanuskomuksia.

Marian rippi-isä pappi Nestor käännytti muutamia liettualaisia kristinuskoon. Heidän joukossaan oli kaksi veljestä, Olgerdin suosikkeja, jotka palvelivat hovissa. He saivat kristillisiksi nimikseen Antoni ja Johannes. Pian uhripapit panivat merkille, etteivät Antoni ja Johannes käyneet Perunin temppelissä uhraamassa tulelle ja että he paastosivat tiettyinä päivinä. He kantelivat asiasta Olgerdille, joka heitätti veljekset vankilaan.

Antoni ja Johannes viruivat kosteassa tyrmässä kokonaisen vuoden. Heitä piinattiin nälällä, mutta he pysyivät lujina uskossaan. Toisena vankeusvuotena veljeksistä vanhempi, Johannes, kuitenkin herpaantui ja ilmoitti luopuvansa kristinuskosta. Silloin Olgerd vapautti molemmat veljekset.

Antoni, joka oli pysynyt lujana kristillisessä vakaumuksessaan, noudatti vapauduttuaan avoimesti kristillisiä tapoja ja kieltäytyi pakanallisista menoista. Silloin veljeksiä päätettiin koetella kutsumalla heidät paastopäivänä aterialle ruhtinaan pöytään. Johannes söi tarjottua liharuokaa, mutta Antoni kieltäytyi siitä kiinnittämättä huomiota Olgerdin suostutteluihin. Seurauksena oli, että hänet heitettiin jälleen vankilaan.

Äärimmäisistä kärsimyksistä huolimatta Antoni pysyi vankilassa lujana ja rauhallisena. Hänestä huokuva horjumattomuus ja ilo sai monet vankilassa hakeutumaan hänen luokseen: he tunsivat, että hän julisti taivaallista totuutta. Johannes puolestaan tunsi kadottaneensa Kristuksen myötä kaiken ilon. Olgerdin hoviväki halveksi häntä eikä hänen veljensä Antoni halunnut edes nähdä häntä. Häpeän ja omantunnontuskien piinaamana Johannes avasi sielunsa pappi Nestorille ja pyysi tätä saamaan aikaan sovun hänen ja Antonin välille. Antoni kuitenkin vastasi, ettei hän halua olla missään tekemisissä uskonluopion kanssa. Silloin Johannes päätti vapautua synnistään. Hän ilmoitti Olgerdille palanneensa kristinuskoon. Olgerd raivostui. Hän pieksi itse Johannesta kepeillä ja käski sitten heittää tämän kahlittuna vankilaan.

Antonin riemulla ei ollut rajoja hänen nähdessään Johanneksen, ja Johannes puolestaan tunsi sielussaan suurta helpotusta. Yhdessä he ylistivät Jumalaa ja osallistuivat pyhään ehtoolliseen. Veljesten vankilasta tuli pian uskon opinahjo. Kansa kerääntyi heidän luokseen nähdäkseen uuden uskon horjumattomat tunnustajat. Heidän enkelimäinen rauhallisuutensa ja voimakas julistuksensa sai monet kääntymään kristityiksi.

Kun kansan vaellus Antonin ja Johanneksen luo vankilaan tuli uhripappien tietoon, nämä alkoivat vaatia heille pikaista tuomiota. Ruhtinas Olgerd luovutti veljekset uhripappien käsiin. Heitä kidutettiin ja heidän ruumistaan raastettiin. Huhtikuun 14. päivänä vuonna 1347 Antoni hirtettiin tammeen. Johanneksen kiduttamista jatkettiin toivossa, että saataisiin hänet horjumaan, mutta kymmenen päivän kuluttua hänetkin kuristettiin ja ripustettiin samaan puuhun.

Antonin ja Johanneksen marttyyrikuolema synnytti vielä uuden marttyyrin. Eräs heidän nuori sukulaisensa, joka myös palveli Olgerdin hovissa, vaikuttui veljesten lujuudesta niin suuresti, että kääntyi itsekin kristinuskoon saaden nimekseen Eustafi. Olgerd huomasi hänen kääntymyksensä ja yritti taivuttaa hänet syömään lihaa perjantaina joulupaaston aikaan. Eustafin kieltäytyessä Olgerd käski ankaralla pakkasella kaataa tämän suuhun jääkylmää vettä, niin että Eustafin hengitys salpaantui ja ruumis alkoi sinertää. Kun Eustafi yhä kieltäytyi syömästä kiellettyä ruokaa, Olgerd käski lyödä Eustafin jalat murskaksi rautaketjuilla ja nylkeä hänen päänahkansa. Marttyyri kesti kaiken lohduttaen surevia kristittyjä ikuisen autuuden toivolla. Lopulta hänet hirtettiin samaan tammeen kuin Antoni ja Johannes.

Marttyyrien pyhäinjäännökset haudattiin Pyhän Nikolaoksen kirkkoon. Heidän marttyyrikilvoituksensa paikalle rakennettiin pian Pyhän Kolminaisuuden kirkko ja luostari. Venäjän kirkko alkoi viettää Vilnan marttyyrien muistoa vuonna 1364, vain 17 vuotta heidän kuolemansa jälkeen.

14
4