Pyhä Paavali, Tobolskin metropoliitta

Metropoliitta Paavali, maallikkonimeltään Pietari Konjuskevitš, syntyi vuonna 1705 Galitsiassa Samborin kaupungissa. Vanhemmat toivoivat lahjakkaalle pojalle valtiollista uraa ja lähettivät hänet opiskelemaan Kiovan akatemiaan. Päätettyään loistavasti opintonsa hän sai akatemiasta runouden opettajan paikan. Maallinen elämä ei kuitenkaan tyydyttänyt Pietarin hengelliseen mietiskelyyn taipuvaista mieltä. 28-vuotiaana hän katkaisi kaikki siteensä maailmaan ja vihkiytyi munkiksi Kiovan luolaluostarissa saaden nimen Paavali. Lapsuudessa omaksuttu rakkaus ristiinnaulittuun Kristukseen siivitti häntä askeettisiin kilvoituksiin. Jo seuraavana vuonna hänet vihittiin munkkidiakoniksi ja vuonna 1740 pappismunkiksi.

Samana vuonna luolaluostarin uusi arkkimandriitta Timoteus (Štšerbatski) joutui matkustamaan nimitystä varten Pietariin. Hän otti Paavalin mukaansa taloudenhoitajaksi. Tältä matkalta Paavali ei enää palannut Kiovaan. Pyhän synodin määräyksestä hänet nimitettiin opettajaksi Moskovan slaavilais-kreikkalais-latinalaiseen akatemiaan. Muutaman vuoden kuluttua seurasi siirto Jurjevin (Pyhän Georgioksen) luostarin arkkimandriitaksi Novgorodiin, mitä tehtävää hän hoiti menestyksekkäästi noin 13 vuotta.

Vuonna 1757 Paavali vihittiin Pietarissa Tobolskin piispaksi Siperiaan, jonne hän matkusti heti samana vuonna. Hän rakennutti hiippakuntaan suuren määrän uusia kirkkoja ja kehitti Tobolskin pappisseminaaria valvoen itse siellä annettavaa opetusta. Vaikka Siperiassa oli ollut monia merkittäviä esipaimenia ja lähetystyön tekijöitä kuten pyhä Stefan Permiläinen (26.4.), metropoliitta Filofei (31.5.) ja piispa Innokenti Irkutskilainen (26.11.), alueella eli yhä paljon pakanoita. Monet paimentolaisheimot elivät täydessä tietämättömyydessä ja harjoittivat šamanismia.

Lähinnä Paavalin piispanistuinta sijaitsi Dtšungarskin kaanikunta, joka kävi kauppaa venäläisten kanssa. Sen parissa hän aloitti menestyksekkään lähetystyön. Paavali kuitenkin suri, että Jumalan siunausten täyttämää Siperian maata tahrasivat pakanuuden lisäksi myös lukemattomat harhaopit ja lahkot. Niiden vaikutus oli 1760-luvulla erityisen suuri Tjumenissa, Jekaterinburgissa, Jeniseiskissa ja Tomskissa. Lahkolaiset elivät suurina yhteisöinä ja niiden elämäntapa veti puoleensa yhä uusia ihmisiä. Lahkolaisiin kuten vanhauskoisiin kohdistuvat ankarat pakkotoimet ja valtion harjoittama vaino eivät tukahduttaneet yhteisöjä, vaan ennemminkin kasvattivat niitä. Näihin lahkolaisiin Paavali pyrki vaikuttamaan sävyisyydellä ja kristillisellä rakkaudella.

Tobolskin hiippakunnassa toimi Paavalin aikana 15 luostaria, joilla hiippakunnan tapaan oli omistuksessaan laajoja viljelysmaita. Ne olivat luostareiden ainoa tulonlähde, ja niiden tuotosta osa meni lähetystyön kuluihin. Kun Katariina II (1762−1796) nousi Venäjän valtaistuimelle, hän antoi heti vuonna 1762 määräyksen luostareiden ja hiippakuntien maaomaisuuden siirtämisestä valtion omistukseen. Pienet luostarit ja erakkolat päätettiin lakkauttaa kokonaan ja muuttaa seurakuntakirkoiksi. Kaikki synodin jäsenet myöntyivät keisarinnan ehdotukseen. Vain Rostovin metropoliitta Arseni (28.2.) ja myöhemmin myös metropoliitta Paavali esittivät jyrkän vastalauseensa. Metropoliitta Arseni vangittiin ja karkotettiin.

Paavali kutsuttiin Pietariin pyhän synodin eteen, jossa hän puolusti kiihkeästi ja horjumatta omaa näkemystään. Hänen sanansa kaikuivat kuitenkin kuuroille korville. Synodi tuomitsi hänet yksimielisesti menettämään piispuutensa. Keisarinna Katariina halusi ennen päätöksen lopullista hyväksymistä tavata Paavalin henkilökohtaisesti keskustellakseen hänen kanssaan kirkon maaomaisuuksista. Paavali kuitenkin vältteli tapaamista ja sanoi, ettei mene muualle kuin synodin kuultavaksi, sillä siihen häntä velvoitti kuuliaisuus.

Lopulta Paavalille tarjottiin mahdollisuutta palata Tobolskin piispanistuimelle, mutta hän kieltäytyi siitäkin sanoen, että synodi oli tuominnut hänet menettämään hiippakunnan. Viimein hänet omasta toivomuksestaan päästettiin vanhuudenlepoon Kiovan luolaluostariin, jossa hänet oli vihitty munkiksi.

Metropoliitta Paavali otettiin luostarissa kunnioittavasti vastaan. Piispallisista velvollisuuksista vapautuneena hän antautui askeettisiin kilvoituksiin ja käyttäytyi kaikessa hyvin nöyrästi ja yksinkertaisesti. Hän söi samaa ruokaa veljestön kanssa ja vaati, että se tarjottiin hänelle tavallisesta puuastiasta. Ihmiset tungeksivat hänen pyhyyttä huokuvan keljansa ympärillä ja hänen ovensa ja sydämensä olivat avoinna kaikille. Paavali rakasti jumalanpalveluksia ja toimitti niitä usein niin luolaluostarissa kuin Kiovan kirkoissa.

Ikääntyminen ja paasto kuitenkin laihduttivat ja kuihduttivat pyhää Paavalia. Syksyllä 1770, vain pari vuotta luolaluostariin tulonsa jälkeen hän joutui vuoteenomaksi. Silloin hän pyysi sisustamaan keljaansa pienen kirkon, jossa toimitettiin joka päivä liturgia. Paavali ei enää syönyt juuri mitään, mutta osallistui joka päivä pyhään ehtoolliseen. Marraskuun 4. päivänä vuonna 1770 hänen sielunsa lähti Herran luo.

Pyhää metropoliitta Paavalia kunnioitetaan erityisesti Siperiassa ja hänen muistoaan vietetään kesäkuun 10. päivänä Siperian pyhien yhteisenä juhlana.