Pyhä marttyyripiispa Jermogen Tobolskilainen

Marttyyripiispa Jermogen, maallikkonimeltään Georgi Dolganov, syntyi vuonna 1858 Hersonin läänissä. Hänen isänsä oli sellaisen vanhauskoisen suuntauksen pappi, joka tunnusti Venäjän virallisen kirkon.[1] Georgi suoritti oikeustieteen tutkinnon Novorossijskin yliopistossa sekä lisäksi kursseja niin matemaattisessa kuin historiallis-filologisessa tiedekunnassa. Hän oli lapsesta lähtien hyvin uskonnollinen ja kilvoituselämä veti häntä puoleensa jo varhain. Yliopisto-opintojen jälkeen hän siirtyi Pietarin hengelliseen akatemiaan, jossa hän vihkiytyi munkiksi saaden nimen Jermogen. Vuonna 1892 hänet vihittiin pappismunkiksi. Seuraavana vuonna Jermogen valmistui akatemiasta ja sai nimityksen ensin Tiflisin hengellisen seminaarin apulaisjohtajaksi ja sitten rehtoriksi. Samalla hänet korotettiin arkkimandriitan arvoon.

Jermogen pyrki vastustamaan aikansa kirkonvastaista ja materialistista henkeä ja ohjasi seminaarin elämää kirkolliseen suuntaan. Hänen hengellinen valistustyönsä ei rajoittunut vain seminaarin seinien sisään, vaan hän perusti kirkollisia kouluja ja järjesti lähetystyötä sen ulkopuolellakin. Vuonna 1901 hänet vihittiin Pietarissa Kazanin katedraalissa Saratovin hiippakunnan apulaispiispaksi. Parin vuoden kuluttua hänet korotettiin koko hiippakunnan esipaimeneksi ja kutsuttiin Venäjän kirkon hallintoelimen pyhän synodin jäseneksi.

Jermogenille oli ominaista hellittämätön hengen palavuus. Hän tehosti lähetystyötä, rakennutti kirkkoja, skiittoja ja tsasounia. Luostareissa alettiin toimittaa typikonin mukaiset jumalanpalvelukset lyhentämättöminä. Hengellisiä esitteitä ja vihkosia julkaistiin ja jaettiin ilmaiseksi kansalle. Lisäksi piispa Jermogen järjesti hengellisiä luento- ja keskustelutilaisuuksia, joiden ohjelman hän suunnitteli ja joita hän myös itse johti. Hän kiersi hiippakuntansa seurakuntia ja toimitti jumalanpalvelukset niin hartaasti, että monet itkivät hengellisestä ilosta ja liikutuksesta. Joka keskiviikkoilta hän toimitti ehtoopalveluksen ja akatistoksen Vapahtajalle. Palvelukset keräsivät joukoittain uskovia ja kaikki osallistuivat lauluun.

Vuoden 1905 vallankumouksellisen liikehdinnän aikana piispa Jermogen teki kaikkensa rauhoittaakseen levotonta kansaa. Hän toimitti jumalanpalvelukset lähes päivittäin ja piti innoittuneita opetuspuheita, joissa hän selitti tapahtumien sisältöä ja kehotti ihmisiä pitämään kiinni kristinuskosta ja ortodoksisesta kirkosta. Hän muistutti, että taivasten valtakuntaan ei mennä leveästä portista vaan kaitaa tietä jokainen omaa ristiään kantaen. Hän kehotti työläisiä kokoontumaan yhteen ratkomaan uskonnollisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä ja osallistui itse näihin kokouksiin. Eräässä kokouksessa päätettiin rakentaa uusi kirkko, joka kuuluisi työläisille.

Pyhä Johannes Kronstadtilainen suhtautui suurella rakkaudella ja kunnioituksella piispa Jermogeniin. Hän sanoi olevansa rauhallinen ortodoksisen uskon suhteen, kun piispat Jermogen ja Serafim (Tšitšagov, ks. 28.11.) olivat jatkamassa hänen työtään ja taistelemassa ortodoksisuuden puolesta. Hän myös ennusti Jermogenin marttyyrikuoleman toteamalla: ”Herra aukaisee taivaan niin kuin ylidiakoni Stefanokselle ja siunaa teidät.”

Kun maallinen henki levisi yhteiskunnassa, teattereissa alettiin esittää kirkkoa halventavia ja herjaavia näytelmiä. Näin tapahtui myös Saratovissa. Piispa Jermogen yritti vetoomuksillaan saada esitykset loppumaan, mutta turhaan. Hän piti aiheesta pyhän synodin istunnossa esitelmän, joka painettiin ja jaettiin vaikutusvaltaisille virkamiehille, mutta he eivät reagoineet asiaan.

Vuoden 1911 lopussa Jermogen asettui pyhän synodin istunnossa vastustamaan yliprokuraattori Sableria, kun synodissa käsiteltiin diakonissan virkaa ja toisuskoisten vainajien muistelua. Jermogen piti käsiteltäviä asioita kanonien vastaisina, mutta Sabler ja synodin virkamiehet pysyivät kannassaan piispojen hiljaisella tuella. Jermogen ei hellittänyt, vaan kirjoitti tsaari Nikolai II:lle sähkeen ilmaisten huolensa synodin työskentelystä. Sabler puolestaan jätti tsaarille oman selvityksensä tilanteesta ja vaati erottamaan Jermogenin synodin jäsenyydestä. Tammikuun alussa tsaari allekirjoitti Jermogenin erokirjan ja määräsi hänet palaamaan viikon sisällä omaan hiippakuntaansa. Jermogen oli kuitenkin sairaana ja pyysi Sablerilta kolmen päivän lisäaikaa, mihin tämä ei suostunut. Saatuaan kuulla, että Jermogen oli yhä Pietarissa, Sabler pyysi tsaaria erottamaan hänet hiippakunnan johdosta ja karkottamaan Žirovitsin luostariin, mihin tsaari suostui.

Žirovitsin luostarissa Jermogen eli kilvoittelijan elämää. Lähiseudun kansaa kokoontui hänen toimittamiinsa jumalanpalveluksiin. Muutaman vuoden kuluttua tsaari Nikolai II, joka oli viety vartioituna Tobolskiin Siperiaan, pyysi välittämään piispa Jermogenille maahankumarruksen ja anteeksipyynnön viraltapanon johdosta. Vastineeksi Jermogen lähetti tsaarille maahankumarruksen ja pyysi hänkin anteeksi.

Helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 Jermogen nimitettiin Tobolskin hiippakunnan piispaksi. Hänen puhtaan uskonsa valo alkoi heti loistaa kaikkien nähtävänä. Hän huolehti erityisesti rintamalta palaavista sotilaista, joiden mielen kommunistinen propaganda oli turmellut ja jotka vallanpitäjien silmissä sopivat yllytettäviksi mihin hyvänsä veritekoihin.

Tammikuussa 1918 julkaistiin asetus kirkon ja valtion erosta. Käytännössä se merkitsi uskovaisten jättämistä lainsuojattomiksi. Piispa Jermogen painatti lehtisiä, joissa hän vetosi kansaan: ”Kristityt veljet! Kohottakaa äänenne puolustamaan apostolista uskoa ja kirkon pyhiä aarteita. Varjelkaa sielunne aarretta, omantunnon vapauttanne. Mikään valta ei voi vaatia teiltä sellaista, mikä on vastoin uskoanne ja uskonnollista omaatuntoanne!” Tämän jälkeen bolševikit alkoivat valmistautua piispan pidättämiseen.

Jermogen määräsi suuren ristisaaton toimitettavaksi palmusunnuntaina 15.4.1918. Vigilian aikana hän piti puheen, jossa hän sanoi: ”En ole puuttunut, en puutu enkä tule puuttumaan politiikkaan. Väheksyn sitä, sillä pidän sitä suunnattoman paljon alempiarvoisena kuin Kristuksen korkeata opetusta. Pyydän vain, etteivät valtaapitävät koskisi Jumalan kirkkoon eivätkä rukoustilaisuuksiin.”

Myöhemmin samana iltana Jermogen sanoi eräälle ystävälleen: ”En odota heiltä armoa. He tappavat minut, eikä siinä kaikki, he kiduttavat minua, mutta minä olen valmis, olen valmis vaikka heti. En pelkää enkä murehdi omasta puolestani. Mutta suren kaupunkia, pelkään ihmisten puolesta: mitä he tekevät heille?” Tämän sanottuaan hän siunasi itsensä leveällä ristinmerkillä, meni ikkunan ääreen ja alkoi piispallisella siunauksella siunata kaupunkia ja sen asukkaita kaikkiin suuntiin − niin uskovia kuin vainoajia ja omia murhaajiaankin.

Ristisaattoon osallistui Jermogenin määräyksestä koko kaupungin papisto ja siihen kokoontui paljon kansaa. Puna-armeijan jalka- ja ratsuväkijoukot seurasivat saattoa koko matkan ajan. Ristisaaton palatessa keskustaan väki alkoi hajaantua. Silloin sotilaat hajottivat loppujoukon ja pidättivät piispa Jermogenin. Joidenkin onnistui nousta kellotorniin ja soittaa hälytyssoitto, mutta sotilaat avasivat tulen ja pakottivat soittajat laskeutumaan.

Jermogen vietiin Jekaterinburgin vankilaan. Vaikeista vankilaoloista huolimatta hän oli henkisesti reipas ja rukoili paljon. Erään vanhan vartijan kautta hän onnistui pitämään kirjeyhteyttä ulkomaailmaan. Paikallinen kansankomissaarien neuvosto vaati sadantuhannen ruplan takuusummaa hänen vapauttamisestaan, mutta huomattuaan, ettei sellaista summaa ollut mahdollista saada, pienensi sen kymmeneentuhanteen ruplaan. Eräs kauppias Polirušev lahjoitti tarvittavan summan. Kun papiston kolmen hengen delegaatio toi sen viranomaisille, heille annettiin kuitti, mutta Jermogenin vapauttamisen sijaan heidät itsensäkin vangittiin ja nähtävästi heidät surmattiin jo ennen Jermogeniä.

Toisena helluntaipäivänä eli Pyhän Hengen päivänä Jermogen sai luvan osallistua ehtoolliseen vankisellissään. Seuraavana päivänä hänet vietiin muutamien muiden vankien kanssa rautatieasemalle ja siirrettiin Tjumenin junaan. Juna saapui perille kesäkuun 13. päivän vastaisena yönä. Vangit siirrettiin höyrylaivaan. Seuraavana päivänä vangit piispa Jermogenia ja pappi Pietari Karelinia lukuun ottamatta ammuttiin rannalla. Heidät siirrettiin toiseen laivaan, johon astuessaan Jermogen kuiskasi luotsille: ”Viekää, hyvä kristitty, koko suureen maailmaan pyyntö rukoilla puolestani Jumalaa.” Laivassa vangit suljettiin likaiseen ja pimeään tyrmään. Keskiyöllä bolševikit veivät isä Pietarin kannelle ja heittivät hänet jokeen köytettyään häneen painoksi kaksi suurta graniittikiveä. Puolen tunnin kuluttua piispa Jermogenia odotti sama kohtalo. Viimeiseen hetkeen asti hän rukoili. Kun pyövelit köyttivät häntä kiveen, hän siunasi heidät. Sitten hänet heitettiin veteen. Villi hohotus kaikui veden loiskeen yllä.

Pyhän Jermogenin ruumis ajautui joen rantaan, josta Usolskojen kylän asukkaat löysivät sen heinäkuun 3. päivänä ja hautasivat löytöpaikalle. Heinäkuun loppupuolella puna-armeijan vetäydyttyä alueelta ruumis nostettiin haudasta. Se vietiin Tobolskiin, jossa toimitettiin juhlallinen hautauspalvelus ja pyhän piispan ruumis haudattiin kaupungin katedraaliin tehtyyn hautaholviin.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Tästä vanhauskoisten haarasta käytetään nimitystä Jedinovertsy.

16
6